sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Viestejä Suomesta ja terveiset Suomeen

Minun on pitänyt kirjoittaa viime torstain tapaamisesta Sachsenhausenista selviytyneen miehen kanssa jo muutaman päivän ajan. On vaivannut väsymys ja vaikeus valita näkökulma. Niinpä päätin kirjoittaa ajatukseni niin kuin ne ovat, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Tapaaminen oli varsin antoisa, taas tuli yksi tarina kerrottua ja taltioitua. Karel on 96-vuotias, mutta pystyy vielä hyvin liikkumaan ympäri Prahaa kaupungin erinomaisen julkisen liikenteen avulla. Tapasimme Café Louvressa, jonne hänen piti tulla kotoaan bussilla ja ratikalla.

Karelin kerronta oli insinöörimäisen selkeää ja yksityiskohtaista, mutta myös elävää Hän oli mm. onnistunut salakuljettamaan kaulapussinsa Sachsenhausenista vapauduttuaan. Kaikki leirin vaatteet ja muut tavarat piti jättää lähtiessä sinne, mutta hänen onnistui kätkemään pussukka pakollisen suihkun ajaksi ja nappaamaan mukaan, kätkemään siviilivaatteisiinsa.

Hän antoi minun kuvata kaulapussissa säilyttämänsä pienet lappuset, tai kopiot. Originaalit hän on antanut Sachsenhausen-museolle säilytettäväksi.


Ihailla täytyy taidokasta työtä, nämä kuvat ovat siis luonnossa hieman tulitikkuaskia suurempia.


Suurimman osan selviytymistarinasta kerrottuaan Karel sanoi yhtäkkiä, että hänellä on kirjeitä Suomesta. Sodan jälkeen hän oli ollut muutaman vuoden kirjeenvaihdossa kahden suomalaistytön kanssa. Toinen oli Turusta, toinen Helsingistä. Hän otti kirjeet laukustaan ja pyysi minua lukemaan kaksi päällimmäistä.

Sitten hän sanoi, että kun edellisenä päivänä puhelimitse sovimme tapaamisesta, hän heti etsi kirjeet, luki ne yöllä ja päätti, että nyt on näiden aika lähteä takaisin Suomeen, jos vain ne haluan. Häntä kun ei kukaan peri, joten kaikki hänen paperinsa tullaan heittämään pois, mutta nämä kirjeenvaihdotolivat  nuorena niin merkityksellisiä, että hän toivoo niiden tuottavan vielä kerran jollekin iloa. Yöllä niitä lukiessaan hän oli tuntenut olevansa taas 20-30-vuotias eikä 96-vuotias.

Otin lahjan vastaan voimakkaan yllätyksen ja liikutuksen vallassa. Huomasin, että turkulaistyttö ja minä olemme asuneet samalla kadulla, eri aikoina tietysti, mutta liki toisiamme vastapäätä. Pian oli aika hyvästellä. Karel lupasi tavata uudestaan, jos elinpäiviä riittää siihen asti, kun tulen seuraavan kerran Prahaan. Hyvin harvoin tunteet saavat minussa vallan, mitä tähän tutkimukseen tulee, mutta nyt tunnustan. Kun seisoin laiturilla odottamassa metroa - itkin.

Viimeisiksi sanoikseen erotessamme Karel pyysi minua viemään terveiset Suomeen. Välitän tämän rohkean ja elämässä aina eteenpäin menneen miehen terveiset myös kaikille, jotka tätä blogia sattuvat lukemaan.

Mm. tällaisen kuvan oli Karel saanut kaulapussissaan kuljetettua ulos keskitysleiristä. 

torstai 20. marraskuuta 2014

Tosielämän aikamatkailua

Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin aulassa on tällä hetkellä näyttely kaikesta mahdollisesta, mitä tässä maassa on tapahtunut 17.11. (Mm. samettivallankumous.) Kävin näyttelyssä jo etukäteen, ennen virallisia avajaisia, koska olin kutsuttuna vieraana kansallispäivän konsertissa maanantaina. Sen jälkeen oli mahdollista tutustua näyttelyyn, vaikkei se ollut oikeastaan vielä auki.

Tänään kävin näyttelyssä vielä uudemman kerran. Siellä tuli mieleen, että mahtaako kukaan muu kuin minä joskus miettiä, mitä on elää niinkin vanhaksi, että koko maailma ympäriltä muuttuu. Tämä tuli mieleen  Sachsenhausenista selviytynistä  opiskelijoista, jotka lähetettiin kyseiseen paikkaan 17.11.1939. Nuorimmat elossaolevat ovat 95-vuotiaita.

Näyttelyssä on selviytyneiden kuvia eri elämänvaiheista. Tässä yksi lapsuudenkuva. Tunnen ko. herran henkilökohtaisestikin.


Jos katsoo taustalla pilkottavaa isän takkia, voisi kuvitella, että kyseessä on paljon vanhemman ajan kuva. Maailma on muuttunut totisesti, ja hyvin lyhyessä ajassa. Tuollaiset ikiaikaiset virkapuvun takit ovat historiaa vain.

Seuraavassa kuvassa samainen kaveri vähän isompana. Kuva on kuin menneiden vuosien poikakirjan kannesta. Hieno otos!


Ja tässä vielä aikuisempana, 40-luvulta, kuva urheilukilpailuista. Vojmir on oikeanpuolimmainen. En edes osaa eläytyä siihen tunteeseen, että on syntynyt näiden kuvien maailmaan ja elää tässä nykyisessä ympäröivässä todellisuudessa. Kuvittelisin, että se voisi muistuttaa tunnetta, että oma elämä on muuttunut science fictioksi. Vai onko muutos niin vähittäinen, että siihen sopeutuu huomaamattaan?


Huomenna on jo kotiinlähdön päivä, mutta tänään sain tosi lyhyellä varoitusalla kuulla taas yhdestä Sachsenhausenista selviytyneestä. Hän on korkeasta iästään huolimatta innokas tapaamaan huomisaamuna klo 10 Café Louvressa, koska kyllähän hänellä jalka nousee. Mielenkiinnolla odotan tätä keskustelua!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Siinähän se kreivi vilahtikin

Chotěboř, tuo paikka, josta varmaankaan kukaan muu kuin minä ei kirjoita suomeksi nettiin. Saman kaltaisia pikkukaupunkeja on Tšekinmaalla useita. Löytyy kirkko keskiajalta, muutama barokkirakennus ja linna. Suosittelen lähtemään seikkailumielellä tutkimaan näitä pieniä kaupunkeja, niiden kautta maa avautuu aivan toisella tavalla kuin varsin globaalissa Prahassa.

Kävin taas vähän opiskeluihini liittyen kaivelemassa Chotěbořin vanhoja asioita. Kaupungin museo sijaitsee barokkilinnassa. Itse asiassa nykyinen kreivi ja kreivitär, Dobrzenskín sukua, ovat muuttaneet Kanadasta maanpaosta linnaansa. Viljelevät maita, hoitavat metsiä ja elelevät linnassaan. Saavat myös vuokratuloja museolta. Ei varmaan hassumpaa elämää.



Tässä on kauniista kulmasta otettu kuva linnasta. Kun kiertää muille sivuille, huomaa, että seinissäkin on tekemistä, saati sisäpuolessa. Ei taatusti ole helppoa olla näin paljon vartijana, mutta hienoa, että tämä kreivi pitää tavoitteenaan linnan kunnostuksen.

Kävin vähän omin päin liikuskelemassa linnan mailla. Kahlasin nilkkoja myöten pudonneissa, ruskeissa lehdissä. Oli hiljaista, yksinäistä. Jokin lukko avautui ja nyt taidan tietää, miten jatkan kirjoitushommaani eteenpäin. Kauniita ovat maisemat, komeita pellot.



Yhdessä vaiheessa, ollessani museonhoitajan kanssa liikkeellä, linnalta poispäin käveli reippain askelin harmaatukkainen mies, lippalakki vinossa, ulkoilupuku päällä, saappaissa. Museonhoitaja tervehti häntä ja sanoi myöhemmin: "Siinähän se kreivi vilahtikin."

Näin komea on kreivin ovi, josta minäkin olen saanut kunnian astua sisään.

Kansallispäivä 2014

En vieläkään käsitä sitä, että Kaarlen yliopisto on julkaissut artikkelini. Mutta uskottava kai se on, kun näkee oman nimensä kirjassa. Kirja tuli tänään ulos, ja päivä oli muutenkin täynnä tapahtumia. Puheita on pidetty ympäri maata, onhan nyt ennen kaikkea samettivallankumousen 25. vuosipäivä. Toisaalta on myös yliopistojen sulkemisen ja natsiajan vainojen alkamisen 75. vuosipäivä.

Tutkimukseni puolesta keskityin siis tuohon jälkimmäiseen juhlintaan. Päivä alkoi puheilla ja kuorolaululla yhden yliopistorakennuksen edessä -  sen, jossa asui Jan Opletal. Opletalin ampumisestahan tämä koko ruljanssi alkoi, koulutettujen ihmisten vaino. Toisaalta totalitaarisella hallinnolla on aina syynsä vainota, joten jostakin se olisi varmasti joka tapauksessa alkanut.

Kukkia tuotiin riittämiin uhrien muistolle.
Juhlallisuuksien välissä kävin vähän asioita hoitamassa ja rehellisesti sanottuna myös nukkumassa päiväunet. Osuin metrojunaan, jonka opiskelijat olivat koristelleet samettivallankumouksen teemalla. Ilmeisesti kyseessä on vanha, museoitu juna. Penkit olivat keinonahkaa, missään ei näkynyt mainoksia, ulkomaali oli ankean harmaa. Seinät olivat täynnä lakkoon yllyttäviä julisteita ja muita iskulauseita. Myös metropysäkkien kuulutukset poikkesivat normaalista, mutta valitettavasti en ehtinyt rekisteröidä, mitä kaikkea niissä sanottiin. Kielentajun täytyy vielä tässä suhteessa kehittyä nopeammaksi.

Joka tapauksessa mielestäni tuo metrojunan lavastaminen samettivallankumouksen henkeen oli hieno idea. Tuolla lailla taide saakin tulla ihmisten luo arjessa, mutta ei kiitos niillä sellaisilla tavoilla, että huomaa yhtäkkiä joutuvansa keskelle jotakin ihmeellistä performanssia.


Ilta menikin sitten Karoliniumin suuressa juhlasalissa, lisää puheita ja musiikkia. Smetanaa ja Dvořakia tietysti. Täällä on joskus tapana konsertteihinkin ympätä puheosuus, tai useimmiten puheosuuksia, jotka kestävät melkein yhtä kauan kuin itse musiikkiosuus. Henkilökohtaisesti en siitä kamalasti pidä, puheet vievät energiaa ja siten nautintoa musiikin kuuntelusta. Mutta maassa maan tavalla tai maasta pois.

Kansallispäivän juhlakonsertti esitettiin yliopiston perustajan, Kaarle IV:nnen lempeiden silmien alla.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kun byrokratian pitäisi toimia, mutta se ei toimi

Tänään lentokoneessa matkalla Prahaan meille matkustajille annettiin käteen selvityslomake, jota Tšekin tasavallan terveysviranomaiset vaativat. Kyseessä siis selvitys siitä, onko matkustaja liikkunut ebola-alueella. Moneen kertaan muistutettiin, että lomake täytyy täyttää ennen koneesta poistumista ja se pitää olla käsillä heti poistuttaessa, koska siellä viranomaiset tulevat sen hakemaan.

Täyttelin tietysti kaavakkeen, mutta mieleeni hiipi epäilys heti, kun huomasin, ettei vieressä istuva tšekkimies tehnyt ensin elettäkään asian eteen. Kyllä hänkin sen sitten lopulta kiltisti täytti.

Kuinka ollakaan, koneellinen matkustajia käveli lomakkeet käsissä ulos, matkatavarahihnoille asti. Minun lomakkeeni on tuossa keittiön pöydällä, taitaa jäädäkin matkamuistoksi.


Miten voikin olla, että turhan byrokratian luvatussa maassa ei byrokratia toimikaan silloin, kun sen ehkä kannattaisi. Ehkä lentomatkustajia todella kannattaisi vähän seurata tuon ebolan takia. Paikalliset eivät tietenkään pitäneet tätä mitenkään kummallisena, kun heille tapahtunutta ääneen ihmettelin.

Halpalentoyhtiöt eivät kuulemma edes jaa ko. lomakkeita. Liikaa vaivaa noudattaa kaiken maailman viranomaismääräyksiä. Tosin tämän kokemuksen perusteella voisin kysyä, mikä tolkku niiden jakamisessa on.

Tuo tšekkiläinenvieruskaverini sanoi minulle muuten suomeksi: "Ole hyvä", kun tuli koneeseen. Hetken mietin, mitä kivaa saankaan. Sain siis nousta ylös ja päästää hänet paikoilleen. Ei muuten hassumpi kohteliaisuusfraasi tuohon tilanteeseen.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Uusi aamu, uusi mieli

Nukuin viime yönä poikkeuksellisen huonosti. Olin väsynyt jo aikaisin illalla, mutta uni jäi vähäiseksi, ja sen vähäisen unen aikana silmieni edessä pyörivät eilen kuulemani tarinat. Tarina tšekkilentäjästä RAF:n palveluksessa, jolla olisi ollut mahdollisuus pommittaa Sachsenhausen tuusannuuskaksi, mutta ei sitä tehnyt, koska hänellä oli siellä niin paljon ystäviä. Ja tarina Adolf Burgerista, joka kansakoulupohjalta oli oppinut sellaiseksi mestaripainajaksi, että Britannian keskuspankki ei erottanut hänen väärennöstään aidosta punnasta, ja joka yhä muistaa kirkkaasti kaiken, mitä tapahtui vaikkapa vuonna 1942.

Välillä heräsin tuskaan, että yritän ymmärtää jotakin todella vaikeaa tšekinkielistä puhetta. Kaikki sanat kuulostavat tutuilta, mutta en saa niistä yhtäkään päähäni. Luulin aamulla muistavani edes joitakin sanoja, mutta enpä muista, joten en voi edes todeta, olivatko ne oikeita sanoja vai eivät.

Yhdessä vaiheessa makasin hereillä ja olin kuulevinani, että joku liikkuu parvekkeella, mutta se olikin vain pulu, joka nytkin lentelee seinältä toiselle, kuulen siipien viuhahdukset avoimesta parvekkeen ovesta.

Aamun viileys on kirkastanut mieleni. Jollakin on aamu-TV auki, sen äänet kaikuvat yli pihan, vastapäisestä talosta. Naapuri juoksee rappukäytävän portaita alas.

Sisäpihan ylätasanteella on korttelin kissa aamupalalla. Vanha mies vie sille kupillisen raikasta vettä, taputtaa sen häntää samalla. Kissa katsoo kummissaan ja jatkaa syömistä.


On aika nousta, keittää teet ja lähteä metrolle. Tämä päivä odottaa, täynnä uusia tarinoita.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Sachsenhausenia ja ruusuja

Kävin tekemässä tänään vielä yhden haastattelun pian 97 vuotta täyttävän professorin luona. Tulin kukkakimpun kanssa, mutta 35 asteen helle aiheutti tapaturman, katkaisi kimpun punaisen ruusun. Mitään ei ollut tehtävissä, ruusu oli pakko heittää kadunvarrren roskasäiliöön.Järjestelin kukat uudelleen ja ojensin ne hänelle.

Professorin keittiön ikkunan alla kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja neilikat. Ajattelin, että onhan hänellä sentään kukkia omastakin takaa. Ennen kuin aloitin haastattelun, hän pyysi minua odottamaan hetken.

Hän oli poissa yli kymmenen minuuttia. Katselin odotellessani ikkunasta ulos, ruusuja ja neilikoita, omenapuuta, jossa jyrkät tikkaat. Mietin, montako vuosikymmentä tuo Sachsenhausenistä selviytynyt ja niistä hirmutöistä todistaja on katsellut ruusuja ja kiivennyt keräämään omenia.

Kun hän palasi, oli hänellä kädessään kukkakimppu, mm. ruusuja. Ne olivat hänen lahjansa minulle, koska ne ovat nyt parhaimmillaan ja hänellä on niitä niin paljon. Ehkä elämäni mieleenpainuvin kukkatervehdys.


Yritän prässätä nämä siihen kuntoon, että saisin kehystettyä. Pitäkää peukkuja, että onnistun!


Englanninkielistiä teatteria Prahassa

Prahassa toimii nyt toista vuotta englanninkielinen teatteri nimeltään Prague Shakespeare Company. Olen käynyt nyt kahteen kertaan katsomassa heidän esityksiään, enkä kummallakaan kerralla ole ollut hirvittävän vakuuttunut. Esityksistä paistaa pieni amatöörimäisyys, välillä huudetaan liikaa ja toisinaan tuntuu, että on otettu työstettäväksi vähän liian kunnianhimoinen projekti.

Tänään kävin katsomassa näytelmän nimeltä Venus in Fur. Se oli aivan katsottava, mutta juuri nuo yllä olevat ominaisuudet olivat läsnä tässäkin esityksessä. Alku oli kankea, keskikohta kulki hienosti, hetkittäin jopa loistavasti, mutta loppu läsähti, mikä johtui ehkä suurelta osin myös käsikirjoittajan ratkaisuista. Oma tulkintani näytelmästä on, että Vanda olisi ollut näytelmäkirjailijan pään sisäinen hahmo, joten se koko dialogi olisi ikään kuin heijastumaa hänen omasta sisäisestä maailmastaan. Googlettamalla näytelmästä löytynee tietoa, jos jotakuta kiinnostaa.

Kritiikistäni huolimatta sanoisin, että kannattaa käydä tsekkaamassa tarjonta. Näyttelijäntyö kehittyy kuitenkin kaiken aikaa, valmista ei voi tulla ihan heti. Hyvää on minusta ryhmän kunnianhimo ja pyrkimys tehdä monenlaisia produktioita, vaikka joskus ehkä haukkaavatkin liian suuren palan kakusta.

Tässä on linkki heidän kotisivuilleen:

 http://www.pragueshakespeare.com/

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Blogin paluu

Elämä heittelee joskus siihen malliin, että täytyy karsia asioita. Viimeisen reilun kuukauden ajan on tämä blogi ollut kiinni. Nyt avaan sen uudestaan. Tulin toissapäivänä taas Prahaan käymään, joten jotakin tänne taas mielelläni päivitän.

Eilen olin katsomassa elokuvaa Olga Havlovásta. Osasin toki odottaa, että elokuva olisi hyvä, täkäläiset elokuvat harvemmin ovat suorastaan huonoja. Nyt olin kuitenkin vielä erityisen positiivisen yllättynyt. Elokuva oli toteutettu siten, että kuvituksena oli haastatteluja ja filmi- ja kuvamateriaalia. Tarina kulki Olgan omien muistelmien, joita eri ihmiset lukivat, hänen elinaikanaan tehtyjen haastattelujen ja muiden vastaavien materiaalien, muiden läheisten -  etenkin miehensä Václavin haastattelujen sekä dokumenttia varten erityisesti tehtyjen haastattelujen kautta.

Filmi piti otteessaan, sen tarinan kaari oli kauniin ehjä, mutta silti ei sorruttu klisheisiin. Itselleni jäi päällimmäisiimmäksi mieleen Olgan tapa olla aina sama itsensä, keskustelipa hän kenen kanssa vaan. Rooli presidentin puolisona ei häntä tässä suhteessa muuttanut.

Elokuvassa näytetään mm. tapaus, kun Olga lähtee heidän perhetuttujensa kanssa autolomalle Italiaan. Tarkoitus on mennä matalalla profiililla, mutta eihän se tietenkään onnistu. Poliisisaattuetta heille rajalla tarjotaan. Venetsiassa seurue saa soiton hotelliin konsulaatista. On kuulemma löydetty kanaalinrannasta kävelemässä tuntematonta kieltä puhuva mies, joka hokee vain Olga Havlová, Olga Havlová. Poliisit olivat varmuuden vuoksi napanneet talteen ja saaneet selville, mihin maahan ko. nimi viittaa ja soittaneet Tšekkoslovakian konsulaattiin, että mitä tehdä tälle tapaukselle. Konsulaatista puhelu lähti toki Prahan linnaan, josta informoitiin, että maan ykkösnainen on teillä siellä Venetsiassa, voisikohan kiinniotettu kuulua samaan seurueeseen...

Filmiä seuratessani aloin toisaalta ymmärtää paremmin myös Havelien kriitikoita, sillä heidän lähipiirinsähän maan johtoon demokratian alkuvaiheessa valittiin. He vaikuttivat huumoria ja juhlia rakastavalta älykköporukalta, jonka maailmankuva varmasti poikkeaa monessa suhteessa ns. normikansalaisesta. Ymmärrän myös, miksi monelle tuli yllätyksenä, että juuri he pääsivät valtaan. Kuvien perusteella nämä ihmiset vaikuttavat kaikista epätodennäköisimmiltä poliitikoilta. Toki he eivät itseään poliitikoiksi mieltäneetkään.

Kuitenkin olen iloinen siitä, että samettivallankumouksen jälkeinen hallinto oli tässä maassa kulttuurimyönteinen ja kostoa karttava. Uskon sen olevan kuitenkin parempi tie ja valtiolle pidemmän päälle rakentavampi tapa luoda tulevaisuutta.

Yksi Václav Havelin kommentti jäi erityisesti mieleen, sillä se liippaa tutkimustanikin. Hän nimittäin sanoi, että vanki kirjoittaa aina avuttomuudesta käsin. Tästä syystä hän kirjoitti Olgalle mistä tahansa, vaikka aidan maalaamisesta, kunhan vain voi kirjoittaa. Siinäpä hyvä tiivistys laajasta asiasta.

Elokuva-arvostelu englanniksi löytyy täältä:
http://www.praguepost.com/cinema/38974-movie-review-olga



torstai 24. huhtikuuta 2014

Törmäsinpä Havel-kirjastoon

Tapasin väitöskirjan toista ohjaajaani tänään kahvilassa, joka on Václav Havelille omistetun kirjaston vieressä. Niinpä päätin käydä sielläkin vähän nuuhkimassa. Olin tietoinen tästä kirjastosta, mutta aina on niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa...

http://www.vaclavhavel-library.org/en/

Kirjastossa oli jonkinlainen Havel pähkinänkuoressa -näyttely, ja tässä hiukan sen antia.


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Seikkailu Želivin luostariin

Tšekin tasavallassa matkustaminen on varsin turvallista, mutta hyvin erilaista kuin Suomessa. Tänään matka vei Želivin luostariin. Kaukoliikenteen bussi vei ensin Humpoleciin asti, sieltä lähti pienempi paikallisliikenteen bussi itse luostarille. Tai olisi lähtenyt, kun olisin hypännyt kyytiin.

Tilanne meni nimittäin niin, että taas ylpeyttä tuntien osasin kysyä neuvoa, miten mennään postin pysäkille. Edelleen ylpeyttä tuntien osasin kysyä pysäkillä istuvilta mummoilta, lähteekö Želivin bussi tästä. Mummot sanoivat sen lähtevän, mutteivät tienneet, mihin aikaan. Tarkistin aikataulusta, että netistä ylös kirjoittamani aika täsmäsi, ja täsmäsihän se. Minuutilleen tuohon aikaan pysäkille ajoi bussi, ja kaikki mummot lastautuivat siihen. Päättelin tästä, ettei tämä voi olla minun bussini, koska mummot eivät kerran tienneet, mihin aikaan se menisi. Kysäisin vielä yhdeltä nuorehkolta mieheltä asiaa, ja hän sanoi, ettei tämä ole Želiviin menossa, vaan jonnekin, mistä en saanut selvää. Bussin ikkunassa ei ollut numeroa saati päätepysäkin nimeä, joista olisi voinut asiaa vielä triplavarmistaa, mutta uskoin korviani ja jäin odottamaan.

30 sekuntia bussin lähdön jälkeen pysäkille tuli nuori nainen, jolta kysyin vielä bussistani. Hän sanoi Želivin bussin just menneen nenäni edestä. Ettei voi kuvitella tunnetilaani tässä kohtaa! Seuraava menisikin sitten 75 minuutin päästä. Marssin turisti-infoon ja ilmoitin haluavani taksin ja vaadin saada neuvotella hinnan etukäteen. Taksiyhtiö lupasi viedä minut noin kympillä perille. Varsin kohtuullista, ajattelin ja hyväksyin tarjouksen.


Eteläböömiläiset maisemat ovat todella kauniita, erityisesti jotenkin tuo matka Želiviin. Itse luostarin alueella vallitsi hiljaisuus. Ei kirjaimellinen sellainen, vaan pikemminkin niin, että pystyin kulkemaan alueen läpi törmäämättä kehenkään, joka olisi halunnut kanssani keskustella ja kysyä, mistä tulen ja mitä etsin.

Noin 40 minuuttia kiertelin ja kaartelin pitkin aluetta. Luostarin vierastaloon kun menin sisälle, sieltä yritettiin kysellä, ketä haen, mutta eivät osanneet sanoa, missä apotti on. Ehkä eivät ymmärtäneet, mitä yritin kysyä. Istuin hetken jopa yhden krusifiksin juurella pitämässä tuumaustaukoa. Olo oli erittäin yksinäinen ja unohdettu. Keskellä vierasta maata, syrjässä, luostarin pihassa, jossa kaikki satunnaiset kulkijat katsovat ohi. Ajattelin, että nyt tarvitaan tarinassa käänne parempaan, mutta niitä tapahtuu vain tarinoissa, ei oikeassa elämässä.


Olin jo lähtöä tekemässä, kun äkkäsin yhdessä lukitussa ovessa kaksi summeria. Toisessa luki "keittiö", toisessa jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt, eikä sanakirjakaan kertonut. Painoin kuitenkin tuota tuntematonta nappia. Ei tapahtunut mitään. Painoin toisen kerran. Ei tapahtunut mitään. Lähdin kävelemään poispäin, kun ovi avautu ja kaksi miestä tuli ulos. He kysyivät, soitinko minä kelloa, myönsin tekoni.Yhtäkkiä he tajusivat: "Te olette varmaankin se suomalainen." No niinpä niin. Isä Jindrich tulee kuulemma viidessä minuutissa. No hyvä homma!

Isä Jindrich olikin oikein paneutunut asiaani. Hän oli löytänyt viimeisen elossa olevan henkilön, joka muistaa Pavelin Želivin ajoilta. Hän lähti touhukkaasti viemään minua tämän 94-vuotiaan mummelin luokse autollaan. Niinpä tulin taas keränneeksi ainutlaatuista muistitietoa, joka olisi muuten mennyt unholaan. Eipä siitä tässä vaiheessa sen enempiä, mutta varsin jännittävällä tavalla tämä kertomusten palapeli tulee kokoon.


Paluumatka menikin sitten sujuvammin papin ja sihteerin kanssa samalla autokyydillä Prahaan. Matkasta jäi lämmin muisto alkuhämmennyksen jälkeen. Lupasin olla Želiviin jatkossa yhteyksissä ja palata katsomaan mm. heidän kirjastoaan, jonka kommunistit sotkivat, ja jota kootaan taas uudestaan. Työ vie monta vuotta, mutta pala palalta...

Želivissä on muuten vieratalon lisäksi muuten myös olutpanimo sekä jonkinlainen ravintola. Sinne on täysin mahdollista mennä viettämään aikaa hieman syrjemmässä maailman melskeistä.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pääsiäismaanantaita

Tästä pääsiäisen piiskaamisperinteestä kiinnostuneet löytävät välillä blogini, hakusanatilastojen perusteella. No tässäpä heille kuva, viime lauantaiselta Liberecin-matkalta. Rituaali oli osa kansantanssia, mutta normaalisti tätä harrastetaan pääsiäismaanantaina. Älkää kysykö mitään. En minäkään ymmärrä.


Tässä sen sijaan vähän mukavampi ja ymmärrettävämpi kuva pääsiäismaanantailta täältä Lida Guesthousesta Prahasta.


sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Sananen Prahassa asuvista ulkomaalaisista

Praha on paljon kosmopoliittisempi kuin sitä ympäröivä provinssi. Joku kertoi minulle, että täällä asuisi peräti 30 000 amerikkalaista. Siis pelkästään amerikkalaisia pikkukaupungillisen verran! Jos liikuskelee esimerkiksi trendikkässä Vinohradyssa, joka oli pitkään kaikkien tiedostavien ihmisten asuinpakka, tämän kyllä helposti uskookin. Suurin piirtein jokainen ns. itseään kunnioittava ihminen asui Vinohradyssa vielä parisen vuotta sitten. Nykyään se koetaan lähinnä ex-patriotien asuinalueena, amerikkalaisia, irlantilaisia, jopa belgialaisia ravintoloita joka nurkalla. Tiedostavat ovat häipyneet esimerkiksi Žižkoviin, joka on Prahan raunistula, entinen ongelmapesä, nykyinen luovan luokan valloittama, vielä kohtalaisen halvan asumisen tyyssija.

Žižkovissa on pitkiä, pitkiä katuja, joiden joka ikisessä talossa on ravintola. Voin kuvitella, millaista on yöelämä tuollaisten katujen varsilla, mutta asukkaat luultavasti kansoittavat itse nuo ravintolat, tai ainakin muuttaessaan tietävät, mihin ovat tulleet.

Mutta niistä ulkomaalaisista. Suomalaisia täällä asuvia ei tietenkään koske mitkään maahanmuuttokiemurat. Jos paikka miellyttää ja toimeentulo on kunnossa, täällä voi ihan mukavasti asustella ilman ongelmia. Vaan annapa olla, jos tulet EU:n ulkopuolelta. Viisumibyrokratia on jotakin niin käsittämätöntä, että luultavasti Kafkakin väsähtäisi sen kuvaamiseen, joten ei mennä nyt siihen. Todettakoon vain, että säännökset muuttuvat niin nopeassa tahdissa, etteivät viranomaiset itsekään aina tiedä, mitkä pykälät ovat voimassa.

Kaupungin kauneus houkuttaa täällä asumiseen, mutta valitettavasti rakkaus Prahaa kohtaan ei riitä, paperit pitää olla kunnossa. Valitettavan moni amerikkalainen kuvittelee, etteivät tällaiset ikävät pykälät koske heitä. Olen yllättynyt näiden muutaman vuoden aikana kuulemistani stooreista, miten joku jenkki on asunut täällä ilman viisumia. Tuskinpa siitä kiinni jää, mutta rajoja ei kannata ylitellä, takaisin ei nimittäin ole tulemista.

Noin vuosi sitten sain itsekin s-postia yhdeltä etäisesti tuntemaltani Prahassa opiskelevalta englanninopettajalta. Hän kyseli Suomen mahdollisuuksia tarjota opetustyötä. Kyselin hiukan, minkä tyyppisiä ryhmiä hän haluaisi opettaa. Vastaukseksi sain, että ihan mitä tahansa, hänellä on kiire Schengen-alueen ulkopuolelle. Kommentoin tähän, että hän varmaankin sekoittaa Norjaan, Suomi nimittäin on Schengenissä. Mutta Norjasta kannattaa ehkä kysellä töitä, palkka ainakin on hyvä. Tähän hän vastasi, ettei missään tapauksessa voi mennä Norjaan.

Tänään kuulin kyseisen sankariopettajan myöhemmistä vaiheista. Hän on nykyään Turkissa, ilman sikäläistä viisumia. Oli saanut opetustyötä ja kielikoulun pomo oli luvannut järejstää viisumin, mutta ei ollut järjestänytkään. Nyt on hakuaika umpeutunut, ja kyseisellä opettajalla on vielä asunto vuokralla Prahassa ja siellä tavaroita. Veikkaanpa, ettei hän tule noita tavaroita koskaan näkemään.

Turkkiin hän oli matkustanut siten, että ensin bussilla Prahasta Venetsiaan, sitten laivalla Kreikkaan ja Kreikasta bussilla Turkkiin. Näin hän oli välttänyt kiusalliset rajamuodollisuudet. En tiedä, miten elämä lutviutuu vaaleana yksinäisenä naisena Istanbulissa ilman papereita. Toivottavasti edes jotenkuten.

Eräs toinen arjen sankari oli kuulemani mukaan saanut runsaasti tšekinkielisiä kirjeitä ulkomaalaispoliisilta. Hän oli kuitenkin ajatellut, ettei ne koske häntä, kun ei hän kieltäkään ymmärrä. Nyt tällä varakkaalla ladylla on sitten päällä 5 vuoden maahantulokielto ja hän on yhtä karkoituskokemusta rikkaampi.

Niin, Praha on siis kaunis, sitä ei käy kiistäminen. Ehkä kannattaa kuitenkin EU:n ulkopuolelta tullessa ottaa vakavasti ne oudolla kielellä kirjoitetut kirjeet. Ulkomaalaispoliisin virastotalon 4. kerroksessa on nimittäin häkki. Sinne häkkiin laitetaan ne, joilla ei ole paperit kunnossa - karkoitusta odottelemaan.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Saksalainen kaupunki ilman saksalaisia

Reissu vei minut Libereciin. Vuoteen 1945 asti kaupunki oli täysin saksalainen, nykyään saksalaisia ei tietenkään enää ole, ja tuntuu kuin heidän muistonsa olisi tyystin poispyyhitty. Tätä ihmettelin jo ensimmäisellä vierailullani Libereciin keväällä 2011. Kuitenkin kaupungin vanhat osat näyttävät varsin saksalaisilta, joten tunnelma on tietyllä tavalla yhä aavemainen. Voin kuvitella, mitä se on ollut 40-luvun lopulla.



Torilla oli tietysti kansallispukuisia tanhuajia, niitä näkee täällä todella usein. Eivät kuitenkaan ole paikallisia, vaan saattavat olla jopa Slovakiasta, kuulemma. Täkäläinen kansallispuku, sikäli kun sellainen on, olisi tietysti saksalainen, mutta kuka sellaista käyttäisi?


Saksalaisella rahalla tänne on kuitenkin rakennettu uusi, hieno kirjasto, kristalliyössä poltetun synagogan tilalle. Kirjastoon kuuluu myös synagoga, mutta se oli kiinni.



Liberec lienee kuuluisin talviurheilustaan. Kaupunki on vuorten ympäröimä, luonto on äärimmäisen kaunista. Täällä on paljon mahdollisuuksia kävellä vuorilla ja tehdä vaelluksia ja pienempiä retkiä. Vuorien takia junamatka kaupunkiin on Prahasta käsin vähintään 3-tuntinen, joten nykyään kannattaa mennä Student Agencyn edullisella bussilla, jolloin matka kestää vain tunnin.

Suunnitelmissa kuulemma oli rakentaa tunneli ja suorempi ratayhteys Prahasta Libereciin, mutta sitten muuan Adolf Hitler ei voittanutkaan sotaa, joten tämäkin hanke haudattiin.


Tällaisia villoja löytyy vielä saksalaisten jäljiltä. Sodan jälkeen monet tšekit tulivat tänne ja Sudeettimaahan ylipäänsä saadakseen haltuunsa saksalaisilta jäljellejäänyttä omaisuutta. Tämä asetelma vaikuttaa yhteisöjen ilmapiiriin yhä tänäkin päivänä. Täytyy toisaalta muistaa, etteivät kaikki tšekit tulleet näille alueille siitä syystä, vaan osa heistä pakkosiirrettiin kommunismin aikana. Ja nekin, jotka ensin kaappasivat jonkun hienon saksalaisvillan, joutuivat siitä luopumaan vuonna 1948, kun kommunistit tulivat valtaan. Taas yksi muistutus siitä, miten monimutkaista historia voi olla, mutta miten siitä voi  helposti halutessaan tehdä yksinkertaistuksia.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Samettivallankumouksen alkupisteessä


Fysioterapiaan mennessä olen kävellyt tämän laatan ohi, koskaan aiemmin en ole ehtinyt pysähtymään sen luo. No siinähän lukee, että "Milloin, jos ei nyt? Kuka, jos emme me? 17.11.1989". Samettivallankumouksen muistokilpi, siis.

Sattumalta tänään sitten yksi tuttu geologi ehdotti, että kävisimme tutustumassa samalla kadulla olevaan yliopiston luonnontieteiden taloon. En ollut järin innostunut, koska mieleen tulee heti Turun yliopiston luonnontieteidentalo... Mutta menin tietysti, kun pyydettiin. No, tunnelma on kyllä aivan toinen kuin turkulaisversiossa. Tämä talo löytyy siis Albertov-nimiseltä kadulta. Kannattaa mennä kuikuilemaan päiväsaikaan arkisin, kun opetus on käynnissä ja ovet ovat auki. Tällaista oli keisarillisen yliopiston meininki, ei meillä päin vaan mitään tällaisia.



Käynti rakennuksen suurimpaan luentosaliin, kannattaa kurkata myös sisälle!
Tällainen ansioituneille geologeille annettava mitali on näköjään olemassa. Joka päivä oppii uutta.


Ja on sen näköjään saanut joku suomalainenkin.



Niin, ja geologituttuni kertoi, että samettivallankumous alkoi tältä nimenomaiselta kadulta. Siinä yksi hyvä syy käydä edes kadulla, vaikkei tuota luonnontieteiden taloa ehtisikään sen enempiä nuuskia.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pääsiäisviikon lumet Itä-Böömissä

Tutkimusmatkailijan arkea on herätä joskus jopa neljän maissa, jotta ehtii kuuden junaan. Kun paikallishistorian harrastajat haluavat tavata yhdeksän maissa Chotěbořissa, ei siinä juuri vaihtoehtoja ole.Toisaalta aamulla kun saa itsensä ylös, ei se niin kamalaa olekaan.

Yllättävää sen sijaan oli se, että Itä-Böömissä satoi lunta!



Itse reissu ja keskustelut antoivat vastauksia kysymyksiin, mutta toisaalta herättivät sarjan uusia. Miksi Pavel, jonka kirjeitä tutkin, ei löydy 30-luvulla tehdystä kyläkroniikasta? Eivätkä hänen vanhempansakaan löydy sieltä. Eikä tietoa, missä talossa he asuivat. Olisiko kylän leipuri voinut unohtua? Muista lähteistä löytyy Pavelin syntymäpäivä, samoin siskon, mutta toinen sisko on unohtunut. Miten tämä on mahdollista? No, etsinnät jatkuvat. Tulen paikkakunnalle uudestaan luultavasti marraskuussa, saapa nähdä, onko silloinkin lunta.

Paikallisessa kievarissa oltiin todella otettuja kielitaidostani. No, tästä ei pidä luulla, että se olisi hyvä, riittää, kun yrittää sanoa muutaman sanan, niin heti kehutaan. Rohkaisevaa tietysti.

Lähtöä tehdessäni, neljän maissa, lumet olivat sulaneet ja tilalle oli tullut vesisade. Sade ei jatkunut koko matkaa, Prahassa oli poutaista, mutta kylmää. Rata kulki ison kappaleen matkaa pientä jokea myötäillen. Oli todella kaunista. Mietin, miten se on vaikuttanut ihmisten kulkureitteihin, kun rautatie on tullut tuollaiseen kohtaan. Ehkä aivan alkuaikoina ei mitenkään, koska junat ovat olleet niin hitaita. Kauriilla oli vasoja. Jokimaisema inspiroi minut myös kirjoittamaan noin liuskan verran tekstiä, onneksi oli vihko ja kynä mukana. Ilman niitä en uskalla lähteä täällä muutenkaan mihinkään.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Mies, jonka naapurina on Prahan linna

Haastattelukierrokseni (lukijat voivat ajatella, että loputtomat sellaiset, niin ajattelen itsekin, mutta nautin niistä) tämän päivän etappi oli muuan arkkitehti, joka oli kommunistiaikana joutunut vankilaan siitä, että oli partiojohtaja. Osoite ohjasi Pienellepuolelle, hämmästyttävän lähelle Prahan linnaa. Perinteiseen tapaan olin tietysti eksyksissä, syy on yleensä huono suuntavaistoni, mutta tällä kertaa kyllä syy oli ihan siinä, että niitä katukylttejä ei vaan laiteta, vaikka niitä kuinka tarvittaisiin.

Ihmettelin, missä katu on, kun niillä kohdilla on maastossa portaat. Päättelin lopulta, että portaiden on pakko olla katu, mutta kun portaat johtavat Prahan linnaan, alkaa hiukan epäilyttää, että onkohan nyt paikka oikea. Katusoittaja näkee kummastuneen katseeni, häneltä saan varmuuden, että kyllä nämä portaat tosiaan ovat kyseinen katu, ja kourallinen ihmisiä oikeasti asuu näissä taloissa.


No ovisummeri löytyikin oikealla nimellä, joten oikeassa paikassa oltiin. Kun painoin summeria, ei hetkeen tapahtunut mitään, paitsi summeri alkoi pitää kamalaa vinkunaa. Se on niiden tapa täkäläisissä vanhoissa taloissa eikä tarkoita mitään, joten ei syytä huoleen. Puolen minuutin kuluttua pohjakerroksen liikkeen täti kysyy, olenko menossa tämän nimisen henkilön luo. Vastaan myöntävästi. Hän sanoo, että päästää minut sisään. Kaupan täti on siis ilmeisesti päiväsaikaan jonkinlainen vahtimestari myös. Hän avaa oven sisäpihalla olevan oven porraskäytävään ja kehottaa menemään 3. kerrokseen.


Komeat holvikaaret tevehtivät minua käytävällä. En ole asiantuntija, mutta oletan niiden olevan melkoisen vanhoja. Pian opinkin isännältäni, että kyseisessä talossa on goottilainen perusta, renessanssiajan rakennus ja barokkijulkisivu. Samoin opin, että nämä portaat ovat ensimmäinen reitti Prahan linnaan, olivat aikanaan kuja. Ja sanottakoon vielä, että tässä talossa asui 1500-luvulla kuvanveistäjiä, jotka työskentelivät linnalle.


Tässä vielä taiteellinen näkemys samasta paikasta 40-luvulta, talonkirjan alkulehdeltä. Isännän vanhemmat alkoivat koota talon historiaa, mutta kommunismin aikana ei ollut viisasta tehdä asioitsa tai ihmisistä liian tarkkoja muistiinpanoja, joten kirjaa on päivitetty myöhemmin. Aina, kun johonkin talon 6:sta asunnosta tulee uusi asukas, häntä pyydetään kirjoittamaan jotakin talonkirjaan.

Magistrat (miksi sana onkin niin pahaenteinen) on muuten saanut päähänsä, että nuo portaat täytyy uusia. Jossakin muualla linnakukkulalla on nimittäin ongelmia sadevesien kanssa, joten nyt on päätetty tarttua toimeen ja korjata kaikkien linnalle johtavien katujen sadevesiviemäröinti. Tässä tapauksessa se tarkoittaisi portaiden irrottamista ja uusimista. Kukaan ei tosin tiedä, mitä tapahtuu 1200-luvulla tehdyille perustuksille, jos portaat kiskaistaan yhtäkkiä pois. Kukaan ei myöskään muista 300 vuotta vanhojen portaiden kanssa olleen mitään sadevesiongelmiakaan. Meneillään onkin hirveä lobbauskampanja hankkeen kaatamiseksi. Kesken keskustelumme joku asukasaktiivi soitti voitonriemuisena, ettei tässä talossa ainakaan kukaan kannata uusia portaita. Asuinpaikasta huolimatta keskustelunaiheet ovat näköjään aina täsmälleen samat.


Sade rummutti välillä raivokkaasti kattoon, kun keskustelimme elämästä totalitaarisessa yhteiskunnassa, partiolaisuudesta, salaisen poliisin kuulusteluista, taiteesta, Pariisista, arkkitehtuurista ja aina vain tästä talosta. Vähän väliä isäntä kaatoi teetä turkkilaisesta kannusta, jonka kertoi ostaneensa Istanbulista.

Olen aina sanonut, etten välittäisi asua Pienelläpuolella, kaiken maailman turistien seurassa. Nyt otan vähän sanoja takaisin, kyllä Marie Theresen naapurissa voisin minäkin asua. Silmät sulkiessani kuvittelen hänen vaununsa ajavan tuota kapeaa katua ylös, sillä ennen hänen laajennustyötään ei muuta reittiä linnalle ollut.

Illan pimetessä oli pakko lähteä jo kotiin, sillä huomenna on minulla tosi, tosi aikainen herätys. Ratikkapysäkillä järsin mausteista kanankoipea pahimpaan nälkääni ja mietin, miten lyhyt ja nopea matka onkin alas linnavuorelta takaisin tavallisen kansan pariin.