keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Seikkailu Želivin luostariin

Tšekin tasavallassa matkustaminen on varsin turvallista, mutta hyvin erilaista kuin Suomessa. Tänään matka vei Želivin luostariin. Kaukoliikenteen bussi vei ensin Humpoleciin asti, sieltä lähti pienempi paikallisliikenteen bussi itse luostarille. Tai olisi lähtenyt, kun olisin hypännyt kyytiin.

Tilanne meni nimittäin niin, että taas ylpeyttä tuntien osasin kysyä neuvoa, miten mennään postin pysäkille. Edelleen ylpeyttä tuntien osasin kysyä pysäkillä istuvilta mummoilta, lähteekö Želivin bussi tästä. Mummot sanoivat sen lähtevän, mutteivät tienneet, mihin aikaan. Tarkistin aikataulusta, että netistä ylös kirjoittamani aika täsmäsi, ja täsmäsihän se. Minuutilleen tuohon aikaan pysäkille ajoi bussi, ja kaikki mummot lastautuivat siihen. Päättelin tästä, ettei tämä voi olla minun bussini, koska mummot eivät kerran tienneet, mihin aikaan se menisi. Kysäisin vielä yhdeltä nuorehkolta mieheltä asiaa, ja hän sanoi, ettei tämä ole Želiviin menossa, vaan jonnekin, mistä en saanut selvää. Bussin ikkunassa ei ollut numeroa saati päätepysäkin nimeä, joista olisi voinut asiaa vielä triplavarmistaa, mutta uskoin korviani ja jäin odottamaan.

30 sekuntia bussin lähdön jälkeen pysäkille tuli nuori nainen, jolta kysyin vielä bussistani. Hän sanoi Želivin bussin just menneen nenäni edestä. Ettei voi kuvitella tunnetilaani tässä kohtaa! Seuraava menisikin sitten 75 minuutin päästä. Marssin turisti-infoon ja ilmoitin haluavani taksin ja vaadin saada neuvotella hinnan etukäteen. Taksiyhtiö lupasi viedä minut noin kympillä perille. Varsin kohtuullista, ajattelin ja hyväksyin tarjouksen.


Eteläböömiläiset maisemat ovat todella kauniita, erityisesti jotenkin tuo matka Želiviin. Itse luostarin alueella vallitsi hiljaisuus. Ei kirjaimellinen sellainen, vaan pikemminkin niin, että pystyin kulkemaan alueen läpi törmäämättä kehenkään, joka olisi halunnut kanssani keskustella ja kysyä, mistä tulen ja mitä etsin.

Noin 40 minuuttia kiertelin ja kaartelin pitkin aluetta. Luostarin vierastaloon kun menin sisälle, sieltä yritettiin kysellä, ketä haen, mutta eivät osanneet sanoa, missä apotti on. Ehkä eivät ymmärtäneet, mitä yritin kysyä. Istuin hetken jopa yhden krusifiksin juurella pitämässä tuumaustaukoa. Olo oli erittäin yksinäinen ja unohdettu. Keskellä vierasta maata, syrjässä, luostarin pihassa, jossa kaikki satunnaiset kulkijat katsovat ohi. Ajattelin, että nyt tarvitaan tarinassa käänne parempaan, mutta niitä tapahtuu vain tarinoissa, ei oikeassa elämässä.


Olin jo lähtöä tekemässä, kun äkkäsin yhdessä lukitussa ovessa kaksi summeria. Toisessa luki "keittiö", toisessa jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt, eikä sanakirjakaan kertonut. Painoin kuitenkin tuota tuntematonta nappia. Ei tapahtunut mitään. Painoin toisen kerran. Ei tapahtunut mitään. Lähdin kävelemään poispäin, kun ovi avautu ja kaksi miestä tuli ulos. He kysyivät, soitinko minä kelloa, myönsin tekoni.Yhtäkkiä he tajusivat: "Te olette varmaankin se suomalainen." No niinpä niin. Isä Jindrich tulee kuulemma viidessä minuutissa. No hyvä homma!

Isä Jindrich olikin oikein paneutunut asiaani. Hän oli löytänyt viimeisen elossa olevan henkilön, joka muistaa Pavelin Želivin ajoilta. Hän lähti touhukkaasti viemään minua tämän 94-vuotiaan mummelin luokse autollaan. Niinpä tulin taas keränneeksi ainutlaatuista muistitietoa, joka olisi muuten mennyt unholaan. Eipä siitä tässä vaiheessa sen enempiä, mutta varsin jännittävällä tavalla tämä kertomusten palapeli tulee kokoon.


Paluumatka menikin sitten sujuvammin papin ja sihteerin kanssa samalla autokyydillä Prahaan. Matkasta jäi lämmin muisto alkuhämmennyksen jälkeen. Lupasin olla Želiviin jatkossa yhteyksissä ja palata katsomaan mm. heidän kirjastoaan, jonka kommunistit sotkivat, ja jota kootaan taas uudestaan. Työ vie monta vuotta, mutta pala palalta...

Želivissä on muuten vieratalon lisäksi muuten myös olutpanimo sekä jonkinlainen ravintola. Sinne on täysin mahdollista mennä viettämään aikaa hieman syrjemmässä maailman melskeistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti