perjantai 22. kesäkuuta 2018

Colloredo-Mansfeldpalatsi - piilohelmi Kaarlensillan kupeessa

Tällä kertaa esittelen teille Prahan piilohelmen, todellisen rauhan tyyssijan turistivirtojen keskellä. Kyseessä on Colloredo-Mansfeldpalatsi, joka sijaitsee aivan Kaarlensillan kupeessa, Vanhankaupungin puolella. (Osoite on Karlova 2).


Pelkästään sisäpiha on hieno, vaikka itse rakennus ei sisältä kiinnostaisi tai sille ei olisi aikaa. Sisäpihalla oli myös rauhallisen näköinen kahvila, joka jäi kylläkin testaamatta. Suosittelen kokeilemaan - ja jokainen Prahassa turistiryysyn aikaan käynyt ymmärtää kyllä, miksi.

Sisään palatsiin pääsee yhdellä korunalla. Kyllä, tämä oikeasti pitää paikkansa, olen testannut. Prahan kaupungingalleria on pitänyt paikkaa hallussaan vuodesta 2010, ja se on avattu yleisölle vuonna 2013. Tarjolla on myös opastettuja kierroksia, mutta en itse testannut, vaan kävelin palatsin läpi omin päin. Aikaa tähän minulla meni puolisen tuntia. Opastus varmasti avaisi paljon uutta, joten ehkä jonakin päivänä vielä osallistunkin.


Sisäänkäynnin edustalla oli kuvaamisen kieltävä symboli. En kuvannut niissä osissa palatsia, jossa oli näyttelytilat. Tämänhetkinen näyttely esitteli jonkun Slovenialaisen valokuvaajan töitä. Hän oli kiertänyt ympäri kotimaatansa kuvaamassa sikäläistä heinälatomaisemaa.

En ollut aivan varma, koskiko kielto myös muuta palatsin sisäosaa, joten kun toinen vahdeista lähti mukaani katsomaan muita osioita, kysyin häneltä, saako näitä paikkoja kuvata. Hän vastasi myöntävästi. Kun mitään ongelmaa ei ollut ja lupakin annettu, räppäsin muutamia yleiskuvia.


Jos käytte täällä, varautukaa kuitenkin siihen, että kielto on sittenkin tiukempi. On minulle nimittäin Prahassa ennenkin käynyt niin, että on sanottu, että eihän täällä saisi kuvata, mutta te kun olette niin mukavia eikä täällä ole kovin paljon juuri nyt ihmisiäkään, niin anna mennä vaan.

Tämä sama, jännä ilmiö tulee myös arkistotyöskentelyssä vastaan. Joskus olen tilannut joitakin asiakirjoja, eikä kukaan ole oikein tiennyt, voiko niitä avata tutkimuskäyttöön vai ei. Aikansa asiaa palloteltuaan ovat vastanneet minulle, että emme vieläkään tiedä, mutta kun olet meillä ennenkin asioinut, niin kai me sinun antaa näitä vähän vilkaista. Tässä lienee avainkäsitteenä suhteen luominen, mikä on tässä maassa erittäin tärkeää. Salauskäytännöt ovat olleet minulle kyllä aikamoinen mysteeri, koska nämä asiakirjat eivät ole sisältäneet kenestäkään yksityishenkilöstä mitään sellaista tietoa, mitä en voisi saida muita väyliä pitkin helpostikin selville.


Mutta takaisin Collorendo-Mansfeldpalatsiin. Näistä yleiskuvista ei näy se rappioromantiikka, mikä paikassa vallitsee. Tästä ovikuvasta ehkä hiukan huomaa, ettei kunnostustöitä ole tehty aikoihin.

Aivan yksin ja ilman ketään vahtia kävelin aiemmin mainitussa näyttelytilassa, jossa kuvauskielto ainakin oli voimassa. Muita vierailijoita ei ollut. Puulattia vain narisi allani. Joissakin kohdissa oli otettu lattiasta esille eri kerroksia. Niitä oli jännittävää hieman tutkia.

Myös tapettikerroksia oli avattu joistakin nurkista samalla tavalla. Vanhoja seinämaalauksia oli otettu osittain esille. Ehkä restauroinnin aika vielä tulee, mikä on hieno asia, mutta tällaisessakin kunnossa on palatsi kiehtova kokemus.


Koko muu kaupunki tungeksi jossakin tuolla portin ulkopuolella. Minä vietin puolisen tuntia lähes yksin palatsin sisä- ja ulkotiloissa. Näin keskeisellä paikalla olevan arvorakennuksen ja taiteen eteen arvokasta työtä tekevän gallerian soisin myös säilyvän, joten maksakaa yksi koruna ja käykää tutustumassa!




keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Luostarin arkistot savuna ilmassa

Yksi tutkimukseni suola on arkistokäynnit, kuten ehkä joku tarkkaavaisempi lukija on saattanut huomatakin. Tällä kertaa minulla on ollut arkistoissa sekä onnea että epäonnea.


Epäonni liittyy luostareihin. Ehkä luittekin jo taannoisesta käynnistäni Emmaus-luostariin ja saamaani vastaanottoon siellä. Kansallisarkistossa oli luettelo heillä säilytettävistä Emmauksen asiakirjoista.

Luettelo vaikutti alkuun lupaavalta, jopa olutlaskut on säilytetty! Mutta kun päästään vuosiin 1930-1945, jotka minua kiinnostaisivat, on luettelossa käytännössä aukko. Dokumentin rippusia on siellä täällä, mutta käytännössä tiedot puuttuvat. Tämä johtuu siitä Amerikkalaisten vahingossa Prahaan pudottamasta pommista. Tänään ajattelin, että todella toivon niiden lentäjien kuulleen aikaansaannoksestaan ja hävenneen tätä lopunelämäänsä. Sota on sotaa, mutta silti...

Toinen minulle kiinnostava luostari on Želiv. Sen arkistot ovat myös hukassa juuri näiltä minulle kriittisiltä vuosilta. Kukaan ei oikein osaaa varmaksi sanoa, miksi. Olen asioinut useassa paikassa, jossa tietoja saattaisi olla.

Luultavasti syy tähän on se, että Želiviin perustettiin 1950-luvulla pappien vankila. Hirveitä asioita tapahtui siellä(kin), mutta ei siitä sen enempää ainakaan tänään. Uusimmat asiakirjat, joita vielä ei ollut ehditty säilöä, on ehkä yksinkertaisesti poltettu kokkona ilmaan tai muuten vain tuhottu.

Kansallisarkistossa olin tässä suhteessa viimeisellä rannalla. Ei mitään. Lähimmäksi tuli yksi asiakirja, joka oli vuodelta 1929. Tilasin sen paremman puutteessa ja hyvin pienellä toiveikkuudella.


Se oli Želivin luostarin myöntämä miljoonan korunan velka-asiakirja. Velallinen oli Strahovin luostari täällä Prahassa.  (Mielenkiintoinen käyntikohde ja hyvä ravintola, upea kirjasto. Suosittelen!) Kiinnostava löytö, mutta ei auta minua eteenpäin.

Tänä kesänä olen saanut todella hyvää ja ystävällistä palvelua Prahassa lähes poikkeuksetta. Näyttää siltä, että uusi sukupolvi on ottamassa valtaa työelämässä, ja heillä on jo huomattavasti vähemmän menneisyyden painolastia kannettavanaan. Ei menneiden vuosikymmenten käsittely heillekään ole helppoa, mutta perususko ja positiivinen suhtautuminen toisiin ihmisiin on saanut valtaa.

Poroksi palaneet luostareiden asiakirjat ja raskaat taakat ihmisten harteilla kuvastavat osaltaan sitä, miten maailmaa ravisteleva tapahtuma toinen maailmansota oli. Toivottavasti kukaan sotaa suunnitteleva ei jätä huomiotta näitä jälkikäteen lankeavia loppulaskuja.


Ilmapiirin muutoksesta kertoo myös se, että huumori on saapunut kansallisarkistoon. Teksti kehottaa olemaan lukusalissa hiljaa ja häiritsemättä. Tällainen ilottelu on minullekin suoranainen kulttuurishokki!

Minivaellus Berounin alueella

Ei tarvitse olla mikään suuri eräihminen tehdäkseen pienen vaelluksen Prahasta käsin. Yhden päivän kun varaa, ehtii varsin mukavasti kävelemään helpon tai keskivaikean reitin pikkukaupunkien ja -kylien maisemissa. Junat kulkevat näppärästi, ja tunnin matkan jälkeen ollaan jo varsin rauhallisilla ja kauniilla seuduilla.


Tällä kertaa kävelin paikallisen ystävän kanssa Berounin alueella. Tarkoitus oli tehdä vain pieni ja rento kävely, mutta matkaa tuli taitettua yhteensä kuitenkin kahdeksan kilometriä kuin huomaamatta. Tšekissä on paljon korkeuseroja, mutta juuri tällä seudulla on reittejä, joilla ei kiipeämistä ole hirveästi.

Kävelimme Berounista Tetíniin, jossa on kuollut Böömin suojeluspyhimys Ludmila, Pyhän Václavin isoäiti. Juuri sen hyvän Václav kuninkaan, josta olen ennenkin kirjoittanut, ja joka ratsastaa kansallismuseon edessä. Ludmila hirtettiin huntuunsa, koska hänen vaikutus suureen pojanpoikaansa oli joidenkin aatelisten mielestä liian suuri.

Antonín Dvořák on säveltänyt pyhän Ludmilan kunniaksi samannimisen oratorion (Svatá Ludmila).

Kirkko ei ollut auki, mutta sisään sai kurkistaa.


Ottaessani tätä kuvaa oli takanani omakotitaloja rinteessä. Toivon todella, että niissä asuvat arvostavat maisemiaan.


Matkalla aina sattuu ja tapahtuu. Poikkesimme ennen paluuta Prahaan kaupunkiin nimeltä Srbsko. Siellä piti olla hyvä ravintola, mutta se oli kiinni. Kiersimme pari kolme muutakin ravintolaa, kaikki olivat kiinni. Nyt oli kuitenkin tavallinen tiistaipäivä. Mystistä.

Neljäs ravintola oli auki, mutta jostakin syystä se tarjoili vain luokkaretkeläisille tänään. Jäljellä oli enää yksi, aseman lähellä oleva ravintola. Odotukset eivät olleet suuret, mutta ruoka oli maukasta. Joskus siis kannattaa unohtaa suositukset ja mennä vain siihen viimeiseen vaihtoehtoon.


Tšekit ovat muuten itse todella innokkaita vaeltajia. Kerran kysyin yhdeltä tutkijalta, joka ei vaikuttanut yhtään ulkoilmaihmiseltä, että harrastaako hänekin vaellusta. Hän sanoi, että ei todellakaan. Hän vain kävelee luonnossa, mutta ei missään tapauksessa vaella. Tekee vain ihan lyhyitä reittejä.

Vastasin, että niin minäkin, lyhyet kävelyt kaikessa rauhassa ovat kaikista mukavimpia. Tähän hän vastasi, että vain sellaiset kolmisenkymmentä kilometriä viikonlopussa on sopiva, mutta ei sen enempää.

No, niinpä niin... Meidän kahdeksasta kilometristä ei täten kannattaisi paljon edes puhua.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Prahan kapina toukokuussa 1945

Jos olet autolla saapunut joskus Prahaan, olet ehkä ajanut pitkää valtakatua nimeltä 5. května. Se tarkoittaa toukokuun viidettä päivää, ja silloin alkoi Prahassa kapina natsihallintoa vastaan vuonna 1945. Tapahtuma on niin merkittävä maan historiassa, että kyllä se vähitäänkin sen yhden kadunnimen on ansainnut.

Tuona päivänä tšekit nousivat kapinaan, yksi asia johti toiseen, ja kapina kesti viitisen päivää. Kapinahalukkuus oli kytenyt jo pitkään, mutta nyt hetki oli oikea. Liittoutuneet olivat jo hyvin lähellä.  Tilanne päättyi saksalaisten pakenemiseen ja antautumiseen.

Oma tutkimukseni sivuaa tätäkin historiallista tapahtumaa, koska yksi tutkimani kirjeenvaihdon osallisista oli mukana tässä kapinassa. Hän oli jo kuusissakymmenissä oleva eläkkeelle joutunut kansakoulunopetaja, Josef. Tämä tietysti kertoo siitä, miten laaja pohja kapinalla on ollut, ja miten suurta rohkeutta siihen osallistuneet ovat osoittaneet.

Prahan linnan keisarillisissa talleissa vielä tämän kuun loppun asti auki olevassa näyttelyssä (josta bloggasin eilen, menkää toki lukemaan) oli aiheesta hyvin laaja kuvaesitys, jota sai itse selailla. Siinä kerrottiin tapahtumien kulku päivä päivältä. Olin kiitoillinen tästä mahdollisuudesta saada selkoa kapinan kehittymisestä.

Tässä muutamia kuvia, jotka valaisevat hiukan asiaa. Pahoittelen, että kuvat eivät ole laadultaan hyviä. Kattovalot esiintyvät niissä koko ajan. Ajattelin kuitenkin jakaa näitä juttuja hiukan, koska aihe on mielestäni tärkeä. Nämä kuvat olen ottanut ensisijaisesti oman muistini tueksi, joten siksi en ole kantanut kuvanlaadusta niin suurta huolta.



Tässä kuvataan taistelua radiotalosta. Saksalaiset pyrkivät hiljentämään lähetyksen, mutta eivät onnistuneet siinä. Prahalaiset tunkeutuivat SS:n ohi puolustamaan taloa esimerkiksi viereisten talojen kattojen kautta.


Olen aina ihmetellyt, mistä tšekit saivat yhtäkkiä valtavat määrät aseita. Oli heillä toki omiakin varastoja kerättynä kuuden miehitysvuoden ajalta, mutta merkittävä tapa oli ostaa saksalaisilta, joskus jopa ruokaa ja siviilivaatteita vastaan. Kaikkihan tiesivät tässä vaiheessa, että Saksa tulisi tämän sodan häviämään.


Tässä kansa tuhoaa saksalaisen kustannusliikkeen varastoa Václavin aukion talossa numero 25. Painotuotteita sataa ikkunoista alas.


Pari kuvaa barrikadeista, joita rakennettiin ympäri kaupunkia. Näyttelystä selvisi, että 300 000 metriä kadunpäällystettä irrotettiin ja käytettiin näiden rakentamiseen. Näillä barrikadeilla seisominen on ollut paljon hurjempaa kuin myöhemmillä sellaisilla. SS oppi varomaan näitä paikkoja, kun heille valkeni, että kansa on oikeasti noussut kapinaan.

Näistä barrikadeista on muuten julkaistu kirja, joka esittelee niistä tärkeimmät kuvien kera. Ei uskoisi, mutta teos on ainakin minusta erittäin kiinnostava!


Sotakuvista pysäyttävimpiä ovat minulle ne, joissa esiintyy hyvin nuoria ihmisiä, kuten tämä poika, joka on ollut eliminoimassa tarkka-ampujia.


Toinen sodan pystäyttäviä ja vastenmielisiä puolia on kosto viattomille ihmisille, kuten siviilien nöyryyttäminen. Hakaristit olivat peräisin kaupungilla liehuneista lipuista.

Onneksi nämä tapahtumat ovat jo melko kaukana historiassa. Tästä lähtien luultavasti aina, kun näen katukivröykkiöitä Prahassa, muistan barrikadit, joihin niitäkin aikanaan käytettiin. Kuva on eilisillalta Václavin aukiolta. Taustalla siintelee kansallismuseo.


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Sata vuotta Tšekkoslovakiaa

Eilen kävin Manufakturan liikkeessä hieman täydentelemässä kosmetiikkavarastoja. Heillä oli myynnissä vielä kevään erikoissarjaa, jonka raaka-aineena on orvokki. Myyjät kertoivat, että tämä on Tšekkoslovakia 100 vuotta -teemainen tuotesarja.


Kysyin, miksi olivat valinneet juuri orvokin teemaksi, ja he vastasivat, että se on ollut tuohon aikaan perinteinen kosmetiikka- ja terveystuote. Myynnissä oli myös orvokkisiirappia, mutta liikkeessä ei osattu erityisemmin neuvoa, mihin sitä voisi käyttää.

Yleensä pyrin välttämään sitä, että vertaisin suomalaisia ja tšekkejä, koska aina on riski, että toinen osapuoli närkästyy, mutta nyt on pakko sanoa, että kyllä tämä tuoteidea yksistään on minusta paljon syvällisemmin mietitty kuin moni viimevuotinen Suomi100-tuote. Olenkin vähän ihmetellyt, että missä ovat tšekkien 100-vuotistuotteet, mutta jos ne ovat kaikki yhtä huomaamattomia, ei mikään ihme, etten ole niitä havainnut.

Huomasin kuitenkin tänään sattumalta, että Prahan linnassa on Tšekkoslovakia 100 vuotta -labyrintti. Näyttely on rakennettu keisarilliseen tallirakennukseen, joka on muutaman askeleen päässä lipunmyynnistä. Näyttelyyn tarvitaan kuitenkin oma lippunsa, jota ei lippukassalta saa (selvisi minulle omakohtaisesti tänään).  Hinta on sata korunaa, eli noin neljä euroa.


Aina kun menen Prahan linnaan, mietin ratikassa istuessani, että miksi ihmeessä. Miksi istun täällä turistien täyttämässä ratikassa matkalla samaan kohteeseen? Mutta kun pääsen perille, ei asia enää vaivaakaan, koska linnan alue on niin iso, että ihmiset hajaantuvat sinne. Harvemmin missään on ihan kamalaa ryysistä kuitenkaan.

Ratikka numero 22 vie muuten parhaiten linnalle, jota ei pysäkin kohdalla välittämättä näe, ellei osaa katsoa, eli kannattaa olla tarkkana. Yleensä kylläkin selviää sillä, että jää pois siinä, missä lähes kaikki muutkin.

Tällä kertaa "linnareissu" oli vieläpä sikäli erityisen miellyttävä, että tuossa 100-vuotisnäyttelyssä oli vierailijoina vain sellaisia, joita historia kiinnostaa syvällisemmin. Materiaalia, johon tutustua, olisi ollut vaikka kuinka paljon.



Näyttely oli kyllälkin rakennettu siinä mielessä hieman erikoisesti, että se lähti nykyhetkestä, EU-Euroopasta ja jatkui samettivallankumouksen, sosialismin ajan, toisen ja ensimmäisen maailmansodan kautta Itävalta-Unkarin keisarkunnan loppuvaiheisiin.

Labyrintin keskellä oli näytillä varhaisimpia böömiläisiä  ja määriläisiä asiakirjoja, esimerkiksi Comeniuksen nimissä kulkeva Määrin kartta. Näistä minulla ei ole mitään puoliksikaan asiantuntevaa sanottavaa, mutta hyvä idea näyttelyn laatijalta joka tapauksessa!


Minun oli helppo seurata, missä mennään, koska tarinat ovat pohjimmiltaan entuudestaan tuttuja. En ole ihan varma, miten hyvin seuraaminen onnistuu sellaiselta, jolle maan historia ei ole kovinkaan hyvin hallussa.

Sain mukaani audiolaitteen, josta pystyi kuuntelemaan muutamia selostuksia englanniksi. Tšekiksi olisi ollut enemmän tarjolla materiaalia saman systeemin kautta, mutta hyvä näinkin. Ensimmäistä kertaa muuten käytin sellaista museon omatoimista audiolaitetta, joka toimi. Siitä kuului, mutta se ei kaikunut joka paikkaan, opin heti käyttämään sitä ja sisältö oli relevanttia.

Monenlaista voisi näyttelyn annista poimia, mutta nostettakoon tällä kertaa muutama kuva, jotka hammaslääkäri Jan Munzar oli ottanut ensimmäisessä maailmansodassa palvellessaan. Kuvat tarjoavat jonkinlaista arjen kuvausta, ja siksi on hyvä, että olivat päätyneet kansallisarkiston käyttöön vuonna 2007.



Toinen itselleni olennainen teema, joka oli kattavasti esillä, oli Prahan kapina toukokuussa 1945. Siitä löytyi kattava multimediaesitys, jota tutkin noin tunnin verran ja sainkin selville kiinnostavaa tietoa. Mutta tästä aiheesta täytynee tehdä ihan oma blogiteksti, mahdollisesti jo lähipäivinä.

Loppuun on vielä pakko kirjoittaa kiitoksen sanat tämän näyttelyn supermukavalle henkilökunnalle. Kun tulin ostamaan lippua, kassalla oli mukava rouva, joka oli todella ilahtunut, kun olin kiinnostunut Tšekin historiasta. Hän ohjeisti tosi kivasti, ja kun palautin audiolaitetta lähtiessäni, hän antoi vielä toisen paksun näyttelyluettelon, jotta voin antaa kaverille ja suositella tutustumaan tähän kiinnostavaan kokonaisuuteen.

Myös näyttelyn vahdit opastivat ystävällisesti multimedian käytössä ja osoittivat mielenkiintoisia juttuja, jotka olisivat muuten ehkä jääneet huomaamatta.

Aamu-uinnilla Podolíssa tein hieman samantapaisia havaintoja. Kiukkuiset, kielitaidottomat mummot ovat vähentyneet, tilalle on tullut kivempia leidejä ja nuoria työntekijöitä. Maailma muuttuu, enkä kaikkea vanhaa taida jäädäkään kaipaamaan.

Prahalaiset ja SS taistelemassa radiotalosta toukokuussa 1945

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Emmauksen luostari keskustan kätkössä

Praha on täynnä piilohelmiä, ja luulen, etten tunne niistä puoliakaan. Tänään kuitenkin esittelen yhden, Emmauksen luostarin.

Emmaus sijaitsee Karlovo Náměstílla, eli Kaarlen aukiolla, joka on ns. Uuden kaupungin keskuspaikka. Moni Prahan-kävijä tietänee ainakin uuden raatihuoneen yhdeltä kulmalta ja Faustin talon toiselta. Faustin talon viereinen sokkeloinen kompleksi on muuten yliopistollinen sairaala.

Faustin taloa melkein vastapäätä on Emmaus. On ehkä vähän makuasia, onko se enää Kaarlen aukiolla vai jo hieman sivussa. Matkailijalle se joka tapauksessa on paikka, jossa voi käydä tutustumassa johonkin todella hienoon turistimassojen ulkopuolella.


Luostari otti osumaa toisessa maailmansodassa (vuonna 1945), kun Amerikkalaiset pudottivat pommeja Prahaan, vaikka Dresdeniä yritettiin. Opastetulta kierrokselta olen joskus kuullut virheellisen väittämän, että pommi olisi tullut Vanhankaupunginaukiolle. Jos tällaisia kuulette, älkää uskoko. Ne osuivat nimenomaan uuden kaupungin puolelle. 

Muutenkin kannattaa suhtautua opastettuihin kierroksiin tietopuolisesti varsin varauksellisesti, ellei ole ottanut kierroksen tarjoajan taustoja selville. Jos jopa minä kuulen sivukorvalla, että opas puhuu ihan puuta heinää, jää arvailujen varaan, minkä verran niillä oikeasti puhutaan roskaa. 

Mutta takaisin Emmaukseen. Se on benediktiiniläisluostari, jossa toimii nykyään kolme munkkia. Se on perustettu vuonna 1347 yhtenä Böömin kuningas Kaarle IV:nnen monista projekteista. Sille annettiin sekä hengellinen että poliittinen tehtävä. Ei sitäkään vähäisempi kuin idän ja lännen kristillisen perinteen yhdistäminen.

Ylösnousemus

60 korunan, eli noin kolmen euron hintaan Emmaukseen pääsee tutustumaan. Muurien sisään astuessani tuntui, että mielen täytti sisäinen hiljaisuus, vaikka muurien takaa kantautuikin kaupungin ääniä. Ne eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet puheääniä, vaan  lähinnä liikennettä ja katutyömaan meteliä, joten ne oli helppo suodatella mielestä pois. Usein olen tällaisissa tilanteissa miettinyt, johtuuko tuo tunnemuutos paikasta vai omasta mielenliikkeestä kohti hiljaisuutta. Yhtä kaikki, sisäinen hiljaisuus on varsin hoitavaa.

Kristus ja samarialainen nainen & Sarpatin leski antamassa vettä Elialle

Minut Emmaukseen toi Pavel. Hän on majoittunut täällä Prahan-matkoillaan. Hän oli munkkina Itä-Böömissä, Želivin luostarissa. Koetin kysellä infosta arkistoa ja kerroin, millaista tietoa tarvitsisin. Virkailijan käytöstä voisi tulkita melkeinpä epäystävälliseksi, ainakin epäluuloiseksi. Hän alkoi heti väitellä kanssani siitä, voiko toisen sääntökunnan kuin benediktiinien jäsen olla yöpynyt täällä. Näihin asioihin en osaa sanoa yhtään mitään, mutta kysyin kuitenkin toistamiseen sitä arkistoa. Tietoa ei tihkunut.

Olen oppinut, ettei näissä tilanteissa kannata alkaa vängätä, vaan etsiä toista keinoa. Onneksi Emmauksesta tuskin löytyisi mitään niin erityisen mullistavaa uutta tutkimukselleni. Kuitenkin joskus pienet jutut, kuten nimet vieraskirjoissa, saattavat vahvistaa käsityksiäni siitä, mitä henkilö on milloinkin tehnyt. Tai arkistosta saatta löytyä jotakin muuta yllättävää. 

Jaakobin tikkaat

Paitsi hiljaisuus, luostarissa sykähdytti minua erityisesti 1300-luvun maalaukset, joita on rekonstruoitu ja otettu esille niin paljon kuin se on mahdollista. Jotkut työt ovat säilyneet melko hyvin, toisista puolestaan on vain tieto siitä, mitä siinä kohdassa on aikanaan ollut. Jostakin syystä minua koskettivat nuo rosoiset, epäselvät, epätäydelliset kuvat paljon enemmän kuin pilkulleen oikein tehdyt maalaukset. Kiersin käytävät moneen kertaan enkä saanut näistä tarpeekseni.

Joskus kirjetutkimusta tehdessä tuntuu siltä, että tarvittaisiin tuon yllä olevan kuvan kaltaiset Jaakobin tikkaat, tai jokin vastaava ihme, jotta asiat etenisivät toivottuun suuntaan.  Mutta sitten toisaalta aukkoisenakin tarina voi olla koskettava ja hieno, aivan kuten nämä seinämaalauksetkin.

Keisari Augustuksen ilmestys

Luostarin käytävillä kulkiessani toivoin törmääväni yhteen niistä kolmesta munkista, jotta olisin voinut kysyä sitä arkistoa edes heiltä. Myös muita ihmisiä liikkui samoilla käytävillä meidän satunnaisten matkaajien seassa. He olivat ilmeisesti joko töissä tai asioimassa ylempien kerrosten toimistohuoneistoissa. Luostari vuokraa toimitiloja esimerkiksi lääkäreille ja juristeille. Ja mikäpä on vuokratessa, sijainti on hyvä ja varmasti maksuhaluisia ja -kykyisiä asiakkaita löytyy.

Kävin kurkistamassa jopa jokaiseen kappeliin varmistaakseni, ettei jossakin vain piile henkilö, joka voisi minua nyt auttaa. Ei tällä kertaa. Käytävillä kulkiessani ymmärsin etsiväni ihmistä. Ensin Pavelia, sitten edes jotakuta ystävällistä sielua, joka ohjaisi eteenpäin.

Mutta vaikka osa menneestä jää historian hämärään väistämättä ja vaikka minulle välillä käännetäänkin selkä, aina, tässä vajavaisessa maailmassa aukeaa silti jostakin jokin uusi ovi.


(Faktatietoja olen poiminut tähän tekstiin kirjasesta Emauzy Abbey: History and Guide to The Monastery.)

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Kampaaja tietää

Tämänkertainen Prahan-reissuni alkoi kampaajakäynnillä. Mietin jo etukäteen, että kehtaanko ottaa esille Donald Trumpin ja Kim Jong-unin tapaamisen. Pohjois-Korea kun on ollut aihe, josta tämä eteläkorealainen herra ei ole halunnut puhuam mitään.

Olin päättänyt, että jotakin kysyn, mutta eipä hätää, kampaaja otti asian puheeksi itse. Hän oli sitä mieltä, että tapaaminen oli erinomainen asia, pitkästä aikaa Koreoiden tilanteesta uskalletaan ajatella jotakin positiivista.

Minua kampaajan näkemys ensin lievästi yllätti, mutta häntä kuunneltuani aloin tajuta, että on hänellä tässä ajatusta. Hän sanoi, että odotukset olivat erittäin matalat, joten tällainen pienikin askel tuntuu suurelta. Hän ja suurin piirtein kaikki korealaiset toivovat eniten vain sitä, että sotatila loppuisi ja saataisiin rauhansopimus aikaan.

Ymmärrän. En osaa edes kuvitella, millaista olisi elää noin jännitteisessä tilanteessa omassa kotimaassa. Kampaajalle tuntui olevan tosi tärkeää, että sisäistän tämän asian. Hän ei ollut ikinä eläessään osannut ajatella, että Pohjois-Korean diktaattorit olisivat edes ihmisiä. Nyt hän on nähnyt Kimin ihmisenä, jolla on tunteet ja ajatukset niin kuin meillä kaikilla.

Sanoin olevani samaa mieltä hänen kanssaan ja pakosta jouduin myöntämään, että jos Trump saa myönteistä kehitystä tässä aikaan, se on erinomainen juttu. Kampaaja oli toki sitä mieltä, että hän on aina oikeassa, joten asia on joka tapauksessa juuri näin, ajattelinpa minä asiasta mitä hyvänsä. Sitten siirryimme keyvempiin keskustelunaiheisiin.

Kävellessäni kampaamosta kohti Národní třídaa muistin jonkun historian tutkijan sanoneen, että Suomessa talvisodan aikana alettiin ymmärtää, että naapurissakin asuu ihminen, vaikka tämä olisikin kanssani eri mieltä. Tämä oli talvisodan ihme.

Prahan kansannousun (toukokuussa 1945) muistomerkki tapahtuman kunniaksi nimetyllä metroasemalla (punainen linja).