perjantai 24. helmikuuta 2017

Prahan kampaaja on innokas saunoja

Kävin eilen taas korealaisella kampaajalla, samalla sedällä, joka on leikannut hiuksiani melko tarkkaan viisi vuotta, mutta joka edelleen, tälläkin kerralla, kivenkovaan väitti, että on asunut Prahassa vasta noin kaksi vuotta.

Yleensä hän tervehtii minua sydämellisesti heti kun astun ovesta sisään, mutta tällä kertaa hän tyytyi vain nyökkäämään minimalistisesti. Hänellä oli nimittäin intensiivinen keskustelu toisen asiakkaan menossa - tšekiksi. Aivan pokkana hän vaan minulle väittää, ettei osaa kieltä yhtään eikä ollut nyt juuri huomaavinaankaan minua ennen kuin edellinen asiakas oli poistunut. Tämä on siis aivan normaalia, kuuluu meidän ystävyyteemme.

Kun pääsin tuoliin, sanoin heti, että tee tälle tukalle nyt vaan jotakin, ihan mitä vaan. Näinhän siis joka tapauksessa tulee tapahtumaan, joten paras vain sanoa se ääneen. Kampaaja toteaa, ettei aio leikata tätä nyt yhtään, hän tykkää hiuskistani juuri sellaisina kuin ne ovat, näytän kuulemma tosi  hyvältä ja hiusten leikkaaminen vain huonontaisi tilannetta.

Taivuttelen häntä tekemään edes jotakin, koska kampaus on aivan läsähtänyt. Lopulta hän suostuu vähän keventämään, alkaa työnsä heti ja hokee työn edetessä monta kertaa: "Ei pituudesta senttiäkään." Kun sanon, että huonot latvat saisit nyt kuitenkin ottaa pois, kampaaja tuhahtaa: "No tietenkin, sehän on selvä."

Tällä kertaa hän haluaa puhua saunasta, pyytää minua kertomaan elämäni saunoista ja minä kerron. Hän kuuntelee lumoutuneena. Tämän keskustelun aikana saan kuulla ensimmäsitä kertaa, että kampaajalla on perhettä Koreassa, jotka käyvät häntä tapaamassa häntä Euroopassa säännöllisesti. Kun yritän kysellä vähän enemmän, hän alkaa sujuvasti puhua korealaisista kylpylöistä mineraalivesineen.

Sitten puhutaan taas saunoista. Kampaaja kysyy, eikö alastomuus vaivaannuta minua. Sanon, että olen ehkä niin tottunut enkä muutenkaan käy sekasaunoissa. Hän taas sanoo pelkäävänsä, että joku tuttu tai asiakas tulee lauteille. Kysyn, onko hän innokas saunoja, ja hän toteaa olevansa Podolín uimakeskuksen aktiivisimpia saunojia, kaikki on hänestä ok, kunhan vaan ei tule tuttuja vastaan. Sanon, että ainahan hän voi olla niin kuin ei tunnistaisi ja selittää sitten jälkikäteen, ettei tunnistanut toista ilman vaatteita. Kampaajaa tämä ajatus huvittaa kovasti, mutta hän sanoo, ettei voisi koskaan olla niin epäkohtelias kenellekään.

Epäkohteliaisuutta ei kuitenkaan ole ilmeisesti se, että hän melkein suuttuu minulle, kun kerron käyväni Café Slaviassa ja Café Louvressa. Ne ovat kuulemma niin kaupallisia paikkoja, ettei sinne pidä mennä. Sanon hänelle vastaan, että kaikkihan on kaupallista, myös ne hänen suosimansa kansanpaikat, jotka ovat myös mukavia. Hän toteaa siihen, ettei kaikki ole kaupallista tässä maailmassa kuitenkaan. Myönnän, että esimerkiksi Pohjois-Koreassa eläminen on melko lailla kaupallisuudesta vapaata. Mies menee aivan hiljaiseksi, joten keksin äkkiä jotakin uutta puhuttavaa.

Kun hiukset on leikattu ja olen myöntänyt, että parempi vaan, ettei hän niitä oikeastaan leikannut ja hän todennut, että ehkä minun ei pitäisi tästä syystä edes maksaa, alan kaivella repustani kukkaroa. Kun hän hakee vaihorahoja, pengon repun pohjalta lahjaa, pientä marjarouhepussia, jonka olin ajatellut hänelle antaa. Olimme nimittäin joskus aikaisemmin puhuneet myös puolukasta, joten halusin antaa hänelle tilaisuuden todeta, miltä puolukka maistuu.

Jollakin ihmeen konstilla kampaaja aavistaa aikeeni. Ennen kuin saan kättäni reppuun, hän työntää käteeni suklaalevyä ja vaihtorahoja sen päällä. Ojennan takaisin tipin ja marjarouheen. Hän ei millään ottaisi niitä vastaan, mutta ottaa sitten lopulta kuitenkin useiden kumarrusten saattelemana.

Kun hän on sydämellisesti ja huippukohteliaasti saattanut minut ovelle ja olen kävellyt noin 20 metriä kapeaa katua, joka puikkelehtii uudesta keskustasta kohti vanhaakaupunkia, kampaaja huutaa perääni: "Johanna!"

Käännyn katsomaan kysyvästi ja hän sanoo: "Muista aina, että olet ystäväni, tekisin puolestasi mitä vaan. Jos hukkaat vaikka passisi tällä matkalla, soita minulle, niin lainaan omaani."

Nyökkään ja huudan kiitokset hänelle takaisin. Nauramme molemmat. Kun käännyn menosuuntaani, kuulen vielä kampaajan naurun kaikuvan talojen kiviseinistä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Sateisessa Táborissa

Tänään tuli käytyä taas yhdessä kaupungissa, jonka olen aina halunnut nähdä, nimittäin Táborissa. Tábor on tunnettu hussilaisuuden ajalta, ja olisin halunnut käydä aihetta käsittelevässä museossa. Valitettavasti se on talvella auki vain keskiviikosta lauantaihin. Ainoat museot, jotka olisivat olleet auki olivat suklaa- ja panimomuseot.

Niinpä päädyimme vain katselemaan kaupunkia hieman päällisin puolin. Asukkaat ovat kaivaneet kaupungin alle sukupolvienaikana tunneleita, ja niihinkin olisi päässyt, jos museo olisi ollut auki. Tunnelit ovat olleet alunalkaen kellareita, mutta projekti on vähän lähtenyt käsistä, joten on syntynyt talot yhdistävä maanalainen verkosto. Tosi kätevä juttu myös sotien aikana, ei vain oluen säilyttämiseen. Täytynee siis tosiaankin tulla joskus kesäaikaan uudestaan.

Tábor on kyllä mukavan tuntuinen pikkukaupunki. Keskusaukion tuntumassa on useita ravintoloita, joiden hintataso on ihan kohtuullinen.

Kaiken kaikkiaan turistit otetaan huomioon, joten vierailu on varsin helppo ja vaivaton. Tänään meille vain osui vähän huonoa tuuria sekä aukioloaikojen että sään suhteen. Koko aamun satoi vettä. Kukkulalla olevalla kaupungilla on paljon portaita ja mukulakiveystä, ei mitenkään mukava yhdistelmä vesisateen kanssa. Niinpä jatkoimme matkaa jo aamupäivästä kohti uusia ihmetyksen aiheita.

 Tässä vielä muutamia kuvia Táborista.




maanantai 20. helmikuuta 2017

Český Krumlovissa

Vihdoin ehdin tekemään retken, jota olen jo pitkään suunnitellut. Nimittäin maan eteläosiin, Český Krumloviin.



Kaupunki on upea, kuten tästä yleiskuvasta näkyy, se on säilynyt harvinaisen yhtenäisenä tyyliltään. Kaikki uusikin lisätään pieteetillä, kuten alla olevan kuvan seinämaalaus havainnollistaa.




 Český Krumlovia tietysti vaivaa sama ongelma, mikä tahtoo olla muissakin Unescon kohteissa, valtava turistimäärä ja kaupungin irtoaminen sen varsinaisesta tarkoituksesta ihmisten asuin- ja työpaikkana. Tästä syystä ehkä kuitenkin pidän hiukan enemmän pienistä vanhoista kaupungeista, jotka eivät ole ihan niin suosittuja turistien keskuudessa. Esimerkiksi pari vuotta sitten kävin Chrudimissa, ja se menee kyllä minun maun mukaan Český Krumlovin edelle.

Matkaa suunnitteleville antaisin suosituksen, että yksi päivä riittää kaupungin katsomiseen oikein hyvin, ellei teillä sattumalta ole kontakteja paikallisiin, jotka osaisivat kuljettaa teitä oikeasti hienoissa ja erikoisissa paikoissa (niitä takuulla löytää, mutta ei niitä tällainen ummikko huomaa) ja kertoa kiinnostavia tarinoita. Juuri näille seuduille ei minulla ole kontakteja, joten olin aivan oman avun varassa.



Kaiken kukkuraksi olimme liikkeellä maanantaina, jolloin kaikki museot, ne mahdolliset kiinnostavatkin, sekä linna olivat kiinni. Olin tästä tietoinen, kiitos internetin, mutta siitä huolimatta olen pikkuisen yllättynyt, että maailmanperintökohde sulkee ovensa maanantaisin. Tosin näin on asia vain talviaikaan, kesällä kaikki paikat ovat auki päivittäin. Plussapuolena maanantain suljetuille oville voi toisaalta sanoa sen, että turisteja oli melko vähän, mutta ei siellä silti tarvinnut yksin liikuskella.



Käykää siis kaikin mokomin Český Krumlovissa ja kertokaa sitten minullekin, mitä piditte ja mitä koitte. Ehkä jossakin vaiheessa teen sinne itsekin vielä toisen reissun ja kerron sitten enemmän, miltä kaupunki vaikuttaa.



lauantai 18. helmikuuta 2017

Väärän tiedon vaarat

Tällä kertaa otin lomalukemiseksi Inkeri Koskisen teoksen nimeltä Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Kirjassa Koskinen käsittelee tieteen ja huuhaan rajapintaa erilaisten Suomea ja suomalaisuutta käsittelevien, useimmiten varsin hilpeyttä herättävien teorioiden kautta.

Ensimmäisessä luvussa esitellään itseoikeutetusti Sigurd Wettenhovi-Aspa, jonka mielestä kaikki maailman sanat ovat alkuperältään suomalaisia. Wettenhovi-Aspan pohjattomasta  idealaarista ovat mm. seuraavanlaiset "etymologiset" selitykset: Sana kulttuuri tulee suomen sanaliitosta kulta ura, Tunisia on syntynyt sanoista tuonen sija ja suomalaisten esi-isien yksi hautapaikka on Se toinen henge, eli Stonehenge.

Tällaisille villeille teorioille voi lähinnä nauraa, ja on kai pakkokin, kun ei muutakaan voi. Wettenhovi-Aspan aivoitukset suomalaisten ja suomen kielen ylivertaisuudesta eivät varmaankaan johda meitä jatkossakaan vaarallisille vesille. Mutta ilmiönä tieteellisten metodien sivuuttaminen joko kokonaan tai osittain ja teorioiden luominen omasta päästään ja omien mieltymysten mukaan on mahdollisesti hengenvaarallista touhua. Tätä asiaa pohtii myös Koskinen kirjassaan.

Esimerkiksi täysin epätieteellinen rotuoppi johti mm. Lidicen kylän polttamiseen sekä asukkaiden teloittamiseen ja vangitsemiseen. Kun yksi ihmisryhmä alkaa uskoa "tieteellisiä selityksiä" omasta erinomaisuudestaan niin voimakkaasti, että uskoo olevansa myös ihmisinä muita parempia, jälki on karmeaa. Kuvassa on Lidicen lapsien muistomerkki, jota valvotaan sähköisesti syistä, joita voimme vain arvailla.


Olen käynyt Lidicessä ennenkin, mutta koskettavassa paikassa voi käydä useinkin. Edelleen suosittelen kävelyretkeä alueelle, joka on nykyään puistomainen, iso viheriö. Näin talvella se tietenkään ei ole parhaimmillaan. Voi vain kuvitella, millainen kylä tuossa jokilaaksossa on kerran ollut. Nyt vain muistomekkejä ja raunioita.


Ensimmäiset päivät vietämme itse asiassa Sudeettialueella, Karlovy Varyn kupeessa olevassa kylpylässä. Kylpylällä on oma lähde, josta saa hakea milloin tahansa vettä, vaikka yöllä. Vedenottopaikan viereisellä seinällä on esittelyteksti paikan historiasta. Ei ihan hirveästi voimaannuta ajatus siitä, että Herman Göring ystävineen on viettänyt aikaa juuri tässä kylpylässä sota-aikaan.

Mutta tämä seutu on ollut jo vuosisatoja tunnettu kylpylöistään. Lähde on sama kuin sotavuosina mutta vesi virtaa aina vaan. Vesi tuo mukanaan uutta, onneksi, mutta se myös vie pois sellaista, minkä ei pitäisi koskaan unohtua. Siksi suosittelen Lidiceä ja pysähtymistä näille portaille, jotka kerran veivät kylän kirkkoon.


torstai 22. joulukuuta 2016

Christmas Story (or Rambling) 2016 - How I became European

Introduction

One might think it would be easy to write a Christmas story related to this - to be totally honest - crazy year of 2016. I have had several ideas during the past few months to play with, but none of them have carried me anywhere I would like to go. Time was running out, but the brilliant idea never came. No, nobody is forcing me to do this, I only have the urge to write Christmas stories. Those of you who are writers do understand.

Yesterday morning I was reading Helsingin Sanomat and  in his essay, one of my favourite writers, Heikki Aittokoski reflected his feelings on the events of this year. He says he is a fan of Europe. Then I realised, that this time I cannot write a traditional Christmas story but gather the themes that I have been playing with recently under the title: How I became European.


How I became European

I became European in July 1988 in Berlin but I did not know it yet, not in a few decades. Whenever I sit in a cosy café, I remember that rainy summer day in Berlin when I was in a "real European" café, for the first time in my life. Now that Turku has a few of those too, it has been convenient for me to think that something from Europe has finally landed here. And before you get started: I know we have always had cafés, but now I am talking about certain kind of atmosphere.  The certain smells, feelings and tastes. It is an entirely subjective experience, not any café, no matter how fancy,  can take me back to the Berlin of 1988. 



A year later the Wall came down but my European identity did not wake up yet. I was excited, of course, about the changes that took place during the next few years. The only disappointment for me was the Velvet Divorce. In my opinion, Czechoslovakia should still exist, for various reasons, but let's not go there now. Our continent was shaking and it all touched me very deeply, but I only saw myself as a Finn, not as a European.

For nearly 30 years, I kept telling (mostly) Americans that there is no such a thing as European identity. All nationalities have their own, very strong identities and Europe is just our continent where we at least try to coexist peacefully. During the past 70 years we have also succeeded in it relatively well.

Then came Midsummer this year. Unlike most Finns I (still blind to what had happened to me in Berlin 1988)  was in Prague. I followed the news from my dear home country via Twitter. I can tell you that Finnish Midsummer sounds mad when you observe it from outside. A Man Was Arrested for Riding a Moped with a Sheep on His Lap, said one title.

I know that Finland is beautiful on the Midsummer night, but so is Prague, I can tell you. This is a picture I took on a tram late on Thursday evening, 23 June. It was an evening with friends, just like any other for me when in Prague.



While many of my countrymen were enjoying themselves at their cottages, I made myself a big mug of tea, took my tablet. I listened to the trams which pass my apartment every 10 minutes even at nights, talked to some friends online and followed the Brexit referendum on BBC. I went to  the Ikea bed where I sleep most of my nights in Prague at 2 am when my last Finnish friends online decided that they must sleep at least a couple of hours until the next beautiful day of Finnish summer. Stay votes were leading.

I woke up at 7 to one of the biggest shocks of my lifetime. Brits really think they do not want to play with us any more. All this talk about working for our continent has obviously been just words for them. I tried to sleep a bit more but couldn't and I certainly did not want to be alone. As soon as Shakespeare a synové opened in Malá Strana, I was there. The guys who run the shop were equally puzzled, and they were not the last puzzled people I encountered on that day, Friday 24th of June 2016. We felt abandoned.

As we all know, the shaking did not stop there and I fear it has not ended yet. Brexit has led the way to other things too, not only in Europe but also elsewhere. I never believed that populism and fake news would  really have much impact when people are actually standing in the voting booth. I have been proven wrong and to be honest, the feeling of defeat is bitter. 

However, there are weak signals that people like me are waking up. Elections can lead to crazy and unbeneficial results if the voice of reason cannot be heard anymore. And it must not be whispered, it must be shouted.

Back to me finding my European identity. In autumn this year, after I had recovered from the shock of Brexit but before the shock that the US presidential election would still give me a few weeks later, I met with my writers' group. We sat in a café  which again brought Berlin 1988 back to my mind. And the memories of that moment and the similar moments to come returned, clearer than ever.




Eating my ice-cream and talking to the waiter made me European. It took  me 28 years and many incidents  to understand it. Writing helped in this. Now, my reader, you may ask, why I still believe in the idea of Europe. Should not these struggles and challenges have the opposite effect? Maybe I could just toss my newly-found European identity and continue my life as a Finn only. Those who know me and the situation(s) in Finland understand why I would not be happy like that either.

What, however, I have abandoned, is the idea that Finland is not part of Europe. Europe is more than the nice cafés and mulled wine at Christmas markets. Europe is our home. The forests where I grew up, quite close to the Soviet border are Europe too. And so is Cambridge, the first city I fell in love with in the UK. No matter what the Brits vote, they are still stuck with us. There is not only one real way of being European that the rest of us  living at the edges should follow. 

I actually do not even know where that "real Europe" would be located. Even in the Czech Republic, in the heart of our continent, some people talk about their own country as a separate entity that should learn "the European ways". 

Hence, we need to accept it that we do not share the same European identity. There is always something new to explore in our own continent for each of us, and it can be that way. It must be that way.  I struggle against the mcdonaldization of Europe the best I can. However, I still find myself explaining to my friend in let's say Holland what she can find in her nearest Ikea and where it is located, based on what I remember seeing in Turku Ikea. We really need to protect our culture(s) and variation the best we can.

But now, finally, you will hear the ultimate reason why I still believe in Europe.


Why I still believe in Europe

On the same Midsummer week when I woke up to the life-changing Brexit news, I also met my good friend, Mr. Srdečný. He always gives me presents, usually research-related. This time he had something else in store. He wanted to give me a Christmas decoration, so that I would always remember him when decorating my tree. This clay horse used to hang in the Christmas tree of his childhood home and he has had in his own tree for decades. Now he decided it is time for the horse to move to Finland.

This, my friends, is the reason why I think we need to stick with our continent. Mr. Srdečný suffered from the consequences of totalitarism and the occupation of his own country, even twice. At the age of 97 he is still enthusiastic to meeting a previously unknown Finnish researcher, whenever she is in Prague. He loves the Finnish berry powder I bring him, admires Finnish conductors who frequently visit Prague and introduces me to his favourite cafés.



With this rambling I wish you all a very merry Christmas. Merry Christmas to my family and friends. Thank you all my  readers, Europeans, new Europeans and those on other continents.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Metri lumen alla

Jonnekin on kuulemma satanut ensilumi. Ei tänne Turkuun vaan. Mutta ajattelin, että tämän lokakuisen päivän ilta olisi sopiva hetki istahtaa ja kertoa vielä yksi tarina viime viikon Prahan reissulta. 

Sunnuntaina tapasin Sachsenhausenissa vankina olleen professori Srdečnýn. Istuimme hänen kantakahvilassaan, jossa useimmiten tapaamme. Siellä istumme yleensä me ja paikallinen hipsterinuoriso. Tiskin takana professori tunnetaan erittäin hyvin. Karlíniin hän muutti jo kymmenisen vuotta sitten, ennen kuin alue alkoi saada nykyistä suosiotaan.


Yhtäkkiä tapaamisen aikana professori alkoi kertoa, kuinka yhtenä helmikuisena aamuna vuonna 1940 hän ja muut vangit katsoivat parakin ikkunasta, kuinka viereisen parakin  tšekkien päälle kasattiin metri lunta. Heidät pakotettiin olemaan lumen alla tunnin verran ja kuusi paleltui kuoliaaksi. Syy oli se, että he olivat tulleet parakista ulos pari minuuttia myöhässä.


En tiedä, miksi kirjoitan tämän juuri nyt. Ehkä pakastuva ilta antoi kimmoketta ja tämä vain piti kertoa. Alla oleva kuva ei liity tapahtuneeseen eikä siihen liittyviin henkilöihin mitenkään, vaan se on graffiti Masarykin aseman seinässä, kuvattu viime sunnuntaina.



lauantai 22. lokakuuta 2016

Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen

En muista, milloin olisin viimeksi blogannut vihaisena. En mielelläni nytkään niin tekisi ja olen yrittänyt haihduttaa suuttumuksen tunnetta, mutta se ei vain mene ohi. Harkitsin jopa koko bloggauksen väliinjättämistä, hetken jopa koko bloggauksen lopettamista. Mutta kirjoitettava kai on.

Ensin hieman taustaa. Eilen tapasin vanhoja Pavel Křivskýn partiolaisia, jotka jakoivat kuvia Pavelin elämästä, ennen kaikkea hänen ajastaan  munkkina Želivin luostarissa.

Tässä kuva Želivistä 1950-luvulta.


Pavel oli erikoinen henkilö. Hän tunsi ihmisiä valtavasti, eri puolelta kotimaataan ja myös sen ulkopuolelta. Mitä enemmän hänestä kuulee, sitä moninaisemmaksi kuva hänestä muuttuu.  En usko, että omakaan tutkimukseni antaa lähellekään tyhjentävää selitystä, sitten kun se aikanaan valmistuu, mutta pystyn ehkä pienen osan hänen  hänen persoonastaan valottamaan kuitenkin.

Pavel mm. rakennutti kaksi tällaista mökkiä jonnekin luostarin läheisyyteen, kuusimetsään. Sinne hän keräsi nuoria ihmisiä lähikylistä ja opetti heille filosofiaa, teologiaa, etiikkaa jne. Pakko on tunnustaa, etten ole tällaisesta munkista ennen kuullutkaan. Hän taisikin olla liian laaja-alainen ahtaisiin raameihin ja päätyi lopulta yksityisajattelijaksi ja kirkon ulkopuolelle.


Tapaamani partiolaiset kertoivat, että he yrittivät vuosia myöhemmin käydä etsimässä mökkiä Pavelin kanssa, kun tämä oli jo pitkään ollut poissa luostarista. Mutta paikalta löytyi vain enää metsää, ei jälkeäkään mökeistä. Tämä kuva on siltä retkeltä.


Yksi Pavelin rakkaimpia tehtäviä luostarissa oli ollut vanhojen kirjojen ja käsikirjoitusten tutkiminen ja säilyttäminen. Tänään siis matkasin Želiviin katselemaan, mitä siellä on jäljellä. Jouduin odottelemaan kirjastonhoitajamunkkia kauan, hän kun ei suostua antamaan avainta kenellekään muulle, eikä päästämään ketään ilman häntä kirjastoon sisälle.

Oli suoraan sanottuna hieman turhauttavaa odotella tuntikausia, mutta onneksi luostarin ympäristössä on mielenkiintoisia kulmakuntia, missä kävellä.  Mietin kävellessäni, että miten joku voikin olla niin omapäinen, että pitää kaiken takanaan.


Mutta niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässäkin on käänne, ja se käänne tapahtuu nyt. Kun kirjastonhoitaja viimein tuli paikalle ja vei meidät kirjastohuoneeseen, meitä kohtasi melkoinen näky. Kirjoja oli pinokaupalla, hän oli juuri saanut ne aiheittain pinoihin. Ja kirjoja tulee yhä vaan, eri puolilta maata. Nimittäin on käynyt niin, että 1950-luvulla, kommunismin hurjimpina vuosina, luostarin kaikki kirjat katosivat jonnekin. Ja kirjahyllytkin samaan syssyyn.



Želiv oli pappien vankileiri 1950-luvulla. Kun papit saapuivat tiloihin, he muistavat nähneensä kirjastohuoneen tyhjänä. Kirjat siis vietiin erittäin nopealla aikataululla, kukaan ei tiedä, kenen toimeksiannosta. Kun luostari palautui kirkolle, kukaan ei uskonut kirjojen enää palaavan, mutta nyt kuulemma jossakin on jo 80 vuotta täyttänyt mies, joka käy kansalliskirjaston kokoelmia läpi eri puolilla maata. Hän on ainoa, joka tuntee erilaiset leimat, joten hän lajittelee kirjoja niin nopeasti kuin pystyy ja niitä palautellaan oikeille omistajilleen. Siksi kirjoja tulee Želiviin aina silloin tällöin laatikollinen. Kirjaston uudelleenjärjestäminen on siis loputon urakka. Ei mikään ihme, että kirjastonhoitaja vaikutti hieman stressaantuneelta.

Pyysin saada nähdä vanhimpia kirjoja. Vanhimmat käsikirjoitukset, jotka aikanaan olivat luostarin hallussa, ovat nykyään arkistossa, ammattimaisesti taltioituna. Luostari yhä omistaa ne, mutta säilytys on arkiston tehtävä. Hyvä niin. Niitä vanhimpia kirjoja sainkin nähdä.



Samalla hetkellä, kun kirjastonhoitaja avasi vanhan gradualen, ymmärsin täysin, miksi kirjat ovat nykyään vain yhden ihmisen takana. Kirjojen mystisen siirron jälkeen ne ovat olleet ties millaisissa käsissä. Ja jotkut niitä käsitelleet ihmiset ovat repineet sivuja irti tästä 1600-luvulla painetusta opuksesta. Eikä ainoastaan repineet sivuja, vaan leikelleet tyhjiä reunoja itselleen. Tällaisia näkymiä oli paksussa teoksessa vaikka kuinka paljon.


En ymmärrä, miksi näin on tehty. Kokonaisia sivuja on revitty verraten harvoin, mutta tyhjiä reunoja on silvottu usein. Jollakin tapaa vielä ymmärtäisin, vaikken hyväksyisi, jos joku leikkaisi kuvan itselleen muistoksi. Mutta kun ei näillä reunoilla ole kuvan kuvaa!

Olen ihan hirvittävän vihainen tästä. Sellaisella hiljaisella, sanattomalla tavalla. En voi ymmärtää, millainen ihminen tekee tällaista. Siksi voin vain murto-osaltaan kuvitella kirjastonhoitajan tuskan. Hän ei ole rasittava nipo, hän on aikamme näkymätön sankari. Suuttumukseeni sekoittuu myös ajatus siitä, että tällainen barbarian aika voisi vielä toistua. Valitettavasti pidän sitä mahdollisena ja olen tässä mielelläni väärässä.




Tältä Želivin kirjasto näytti alkuperäisessä asussaan. Vielä on vähän matkaa siihen, että menetetty kunnia olisi kokonaan palautettu. Kirjastonhoitaja kertoi kerran esitelleensä tihutyöstä kärsinyttä gradualea kirja-alan ihmisille. Joku oli sanonut, ettei tätä ole tehnyt kirjastonhoitaja, vaan ihminen, joka on kirjastossa töissä. Kieltämättä hyvin sanottu. Suomen kielen sana kirjastonhoitaja on aika osuva ja hyvä sana, siitä pitäkäämme kiinni.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä, että kävin Želivissä. Pääsin taas kulkemaan kappaleen matkaa Pavelin jalanjäljissä. Kauempaa katsellessani luostarin kirkon torneja siteerasin hänelle hiljaa mielessäni Juice Leskistä: "Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään."