sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Ihan kaikkeen ei kannata sanoa "kyllä"

Tapasin lauantain vaalipäivänä 98-vuotiasta ystävääni täällä Prahassa. Hän ja hänen kumppaninsa olivat kauhuissaan siitä, että populistinen Ano-puolue oli saamassa (ja saikin) vaalivoiton. Kyseinen puolue on saanut alkunsa ns. Tyytymättömien ihmisten liikkeestä, joten ohjelman voi vain arvata. Huolena on se, että rupeaako Ano (tarkoittaa "kyllä") kampeamaan Tšekkiä ulos EU:sta. Ystäväni haluaisi, että kotimaa pysyy mukana eurooppalaisessa yhteistyössä.

New York Timesin mukaan on epäselvää, millaiseksi Anon suhde Brysseliin ja Moskovaan tulee muotoutumaan, joten ymmärrän ystäväni huolen oikein hyvin.

www.nytimes.com/2017/10/21/world/europe/andrej-babis-ano-czech-election.html?smprod=nytcore-ipad&smid=nytcore-ipad-share

Kukaan, kenen kanssa olen keskustellut, ei ole ollut ilahtunut Anon voitosta. Mutta tämä tietysti kertoo siitä, millaisia tuttuja minulla täällä sattuu olemaan. Jokuhan heitä on äänestänyt, kun kerran saivat äänivyöryn, 78 paikka 200:sta.

Nyt jos koskaan tarvittaisiin sitä T. G. Masarykin peräänkuuluttamaa kriittistä ajattelua. Masaryk kyllä myönsi sen, että pienten kansojen toimiminen kansainvälisessä yhteistyössä on työläämpää kuin isompien, mutta mukana on tärkeää olla.

Olen mykistynyt vaalituloksesta. Anon lisäksi voittajia ovat mm. paikallinen piraattipuolue, perinteisempi konservatiivipuolue ODS sekä maahanmuuttovastaisuudella profiloitunut (japanilaistaustaisen johtajan itselleen valinnut) SPD. Näyttää siltä, että nyt ollaan siirrytty aikaan, jossa yhteistyön ovia halutaan sulkea pikemmin kuin avata. Yritän kuitenkin olla varovaisen optimistinen ja luottaa siihen, että kun tämä tie on kokeiltu, palataan taas keskinäisen lähentymisen aikaan.

Totuus voittakoon oli presidentti Masarykin tunnuslause.


perjantai 20. lokakuuta 2017

"Minäkin olen valtio."


Kansallismuseossa on parhaillaan näyttely Tšekkkoslovakian ensimmäisestä presidentistä, T. G. Masarykista. Näyttely on pystyssä 31.1. asti, eli vielä ehtii monikin matkailija käymään, jos innostusta riittää. Suosittelen, jos alueen historia vähänkään kiinnostaa.

Kuka oli T.G.M? Koulutukseltaan hän oli sosiologi ja Kaarlen yliopiston professori. Hyvällä syyllä häntä voi sanoa myös aikansa uraauurtavaksi feministiksi, ottihan hän keskimmäiseksi nimekseeen amerikkalaisen vaimonsa sukunimen Garrigue. Tämä on harvinaista jopa vuonna 2017, saati sitten yli sata vuotta takaperin.

Tosin aiemmin tällä viikolla kuulin Chrudimin arkistovirkailijoilta, että joskus, satunnaisesti, saattaa tšekkiläinenkin mies ottaa vaimonsa nimen. Esimerkiksi, jos suhde omaan sukuun on huono. Mutta mitenkään yleistä se ei ole. Tästä huolimatta arkistolomakkeissa kysytään sekä miehitä että naisilta "syntymänimi", termi ei sentään ole tyttönimi. Ja tämäkin kohta on pakko täyttää. Kukaan ei ole osannut selittää minulle tähän päivään mennessä, miksi. Yleinen reaktio tuntu olevan, että miksi-kysymyksiä ei kannata esittää, koska ne eivät johda mihinkään.

Mutta takaisin Masarykiin. Hän oli ennen sosiologin uraansa  määriläinen työväentaustainen seppä, jonka kohtalo johti yrittämään ensin tšekkien ja slovakkien aseman parantamista keisarikunnan alla, mutta kun tästä ei tullut mitään, kohtalo johti hänet edelleen kansojen irroittajaksi Habsburgien alaisudesta ja Tšekkoslovakian valtion perustajaksi.



Masarykin asema valtion perustajan on aivan lakiin kirjoitettu asia. Tämä jotenkin selittää mielestäni sitä, miksi esimerkiksi Václav Haveliin on kohdistettu suuria odotuksia, joita hän ei kuitenkaan pystynyt kaikilta osin täyttämään. Havel oli aivan eri tyyppinen johtaja, pikemminkin kirjailja ja humanisti eikä suuri yhteiskunnallinen ajattelija, kuten Masaryk.


Näyttelystä haluaisin poimia muutamia kohtia Masarykin ajattelusta, jotka jäivät mieleen. Ensimmäisenä mainitsen sen, että hän arvosti koulutusta ja siihen satsaamista. Hänen mukaansa koulutukseen panostaminen säästää rahaa vankiloista, sairaaloista ja köyhäintaloista. Tämän kun ymmärtäisivät nykyiset päättäjät myös!

Toinen huomionarvoinen asia oli Masarykin suhtautuminen uskontoon. Hän oli syntynyt Määrin maaseudulla, syvästi uskonnollisessa ympäristössä. Usko ja henkisyys olivat aina osa hänen ajatteluaan. Kuitenkaan hän ei hyväksynyt sellaista versiota uskonnosta, joka vastustaa tieteellistä tutkimusta. Hän myös erotti uskonnollisen ja filosofisen ajattelun toisistaan siten, että uskonto on pikemminkin ihmisen sisäisessä maailmassa vaikuttava todellisuus. Tämä on mielestäni kauniisti ajateltu.

Kolmas seikka, jota Masaryk ajoi, oli tasa-arvo. Hän kannatti naisten äänioikeutta aikana, jolloin edes kaikilla miehillä ei sitä ollut. Naiset saivatkin  Tšekkoslovakiassa oikeuden äänestää melko varhain, vuonna 1919. Hän halusi myös kehittää kansalaisyhteiskuntaa, ja oli tässäkin aikaansa edellä. Tätä hän havainnollisti sanomalla, että jokaisen kansalaisen pitää voida sanoa: "Minäkin olen valtio."

Kansalaisyhteiskunnan teki Masarykin mukaan mahdolliseksi koulutus ja kriittisen ajattelun oppiminen, sillä ilman niitä ei synny järkeviä päätöksiä. Jostakin tarvittaisiin uusi masaryk meitä kaikkia herättelemään!

Masaryk jätti jälkeensä vahvasti teollistuneen ja kiihtyvää tahtia kehittyvän ja vaurastuvan yhteiskunnan. Olen hyvilläni siitä, että T.G.M kuoli vuonna 1937 eikä ehtinyt näkemään, mitä seuraavat vuodet toisivat tullessaan.



Lopuksi vielä kuva kaikille niille, jotka eivät ymmärrä, miksi aina toivon tšekkien voittavan jääkiekossa. Ehkäpä kuva puhuu paremmin kuin tuhat selittävää sanaa. Tällä kypärällä on voitettu MM-kultaa. Toisella sivulla tietysti presidentti Masaryk ja toisella (kuvassa katveeseen jäävällä) sivulla kirjailija ja presidentti Havel.



PS Jos joku ihmettelee, mitä kuuluu prahalaisella kampaajalleni. Hänelle kuuluu hyvää. Tällä viikolla hän oli sillä päällä, että leikkasi hiukseni täysin toiveitani kuunnellen. Kysyi koko ajan, että minkä verran otetaan. Ainoastaan otsatukan hän vetäisi sahalitaiseksi kysymättä minulta yhtään mitään. Toki hänen otteensa on melko reipas, joten kerrostusta tuli hiuksiin enemmän kuin odotin, mutta lopputulos oli kuitenkin hyvä. Tällä kertaa ainut erimielisyys välillämme oli siitä, miten Romeo ja Julia päättyi, eikä kampaaja suostunut luopumaan omasta versiostaan.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kehunpa Chrudimia

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään.

Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse.

Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omistaa paljoakaan. Eli Marien perhe olisi saattanut asua myös vuokratalossa, joiden väestölaskentaluettelot ovat pitkiä. Arkistovirkailija kertoi, että erityisesti kirkolla oli tällaisia "vuokra-asuntoloita".

Olettamukseni oli kuitenkin oikea, isän nimi oli ensimmäisenä, joten Marien perhe löytyi melko nopeasti. Toisaalta oli ikävää, että urakka oli sen verran iso, ettei voinut pidemmäksi aikaa pysähtyä miettimään erilaisten ihmisten kohtaloita. Huomioni kiinnittyi esimerkiksi naiseen, jolta puuttui äidinkieli. Katsoin lomaketta tarkemmin ja huomasin, että hänet oli merkattu statukseltaan "vierailijaksi" kyseiseen taloon. Hänen uskontonsa oli evankelinen, samoin perheen äidin. Isä ja lapset olivat roomalaiskatolisia.

Jäin ihmettelemään miksi tuon kyläilijän kohdalla ei ollut äidinkieltä, vaan pelkkä viiva sarakkeessa. Mahtoiko kyseessä olla äidin kuuro sisko tai muu sukulainen? Jos nän oli, en voi muuta kuin todeta, että viittomakieli on todella hieno asia, koska kielettömänä elämisen on pakko olla ihmiselle todella raskasta.

Toisekseen löysin Marien nuoren Chrastin, kuvia, jopa perheen asuintalon pohja- ja julkisivupiirros löytyivät. Ei voi kuin ihmetellä sen aikaisia suunnittelijoita. Niin kauniita kuvia ovat käsin piirrelleet ja väritelleet. Jos haluaisin rakennuttaa talon, valitsisin ehdottomasti arkkitehdin, joka osaa tehdä näin kaunista jälkeä - käsin tai koneella.


Talo oli vieläpä paikoillaan Chrastissa, joten kävin katsomassa ja kuvaamassa sen. Kadunnimi oli muuttunut, mutta talonnumerolla se löytyi. Nyt Itävalta-Unkarin aikainen ja yhä voimassa oleva talojen numerointijärjestelmä näytti tarpeellisuutensa.

Olen aina tuskaillut sitä, että taloja ei välttämättä numeroida muulla kuin ns. tontin numerolla. Ja tontit tietysti lohkotaan eri puolilta aluetta, joten numerointi heittelee sen mukaan aivan miten sattuu. Joskus saattaa joutua kävelemään koko kadun löytääkseen oikean numeron. Isommissa kaupungeissa on taloilla vielä juokseva numero samalla logiikalla mihin minä olen tottunut, mutta pikkukaupungeissa, kuten Chrstissa, ei niitä ole, on vain tontin numero.

Kävin toistamiseen Chrastin hautausmalla. Olen sieltä etsinyt Marien suvun hautaa. Silloin etsin väärällä sukunimellä. Nyt löysin etsimäni. Joku oli tuonut haudalle myös kukkia hiljattain. Eli luultavasti joku Marien sukulainen on vielä elossa... Ehkä kaukaisempi sukulainen, mutta kuitenkin.

Kolmanneksi tämä oli hyvä arkistopäivä siinä mielessä, että Chrudimin aluearkiston palvelu oli aivan ensiluokkaista. Minua autettin kaikessa ja niin paljon kuin mahdollista. He kysyivät joka välissä: "Miten vielä voisimme auttaa sinua?" Molemmilla virkailijoilla oli omat kiinnotuksen kohteensa, joissa myös tieto on pieninä palasina maailmalla.

Toinen heistä tutkii Chrudimin juutalaisia, ja on onnistunut löytämään heistä kuvia. Kolmannekseen kuvista hän on jo onnistunut saamaan tiedot, minkä nimisiä ihmisiä niissä on. Kun hän aloitti projektinsa, ei alueen juutalaisista tiedetty mitään. Itse asiassa Madeleine Albrightin isoisä oli juuri Chrudimin juutalaisia; opin tämänkin asian tänään.

Sain upeilta arkistoihmisiltä suuntaa, miten jatkaa eteenpäin hankkeeni kanssa. Olen tästä heille äärimmäisen kiitollinen ja sanonut sen myös heille itselleen. Tällaiset tuttavuudet ovat kullanarvoisia tällaisten tiedonhakumatkojen varrella.

Olen joskus saanut palautetta, etten blogillani palvele tarpeeksi turisteja. En ihan ymmärrä tätä palautetta siinä mielessä, etten missään vaiheessa ole yrittänytkään kirjoittaa matkailublogia. Prahasta ja muustakin Tšekistä kirjoitetaan paljon juuri matkailijan näkökulmasta. Minun tavoitteenani on pitää ikään kuin julkista ja siksi myös voimakkaasti toimitettua ja suorastaan itsesensuroitua tutkimus- ja reissumuistikirjaa. Tulokulmani on täysin omakohtainen ja omista kiinnostuksistani ja tarpeistani lähtevä.

Nyt kuitenkin laitan tähän loppuun vähän matkailumainosta. Jos pieni, viehättävä, muurien ympäröimä keskiaikainen kaupunki kiinnostaa, mutta ette pidä turistimassoista, jättäkää Kutná Hora ja Český Krumlov ja menkää Chrudimiin! Jostakin syystä tämä kaupunki ei vedä massoja, vaan sen vanha keskusta on aidosti paikallisten ihmisten, heidän liiketoimintojensa ja päivittäisten tarpeidensa käytössä. Keskusaukion tuntumassa on myös kiva pieni liike, joka myy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain tšekkiläisiä luontaistuotteita, teetä, infuusioita ja kosmetiikkaa. Käykää tutustumassa!

Aivan ydinkeskustassa, samalla kadulla kuin aluearkisto ja kaupungin kirjasto on useita ravintoloita, ja yhden niistä ullakolla on upea, kohtuuhintainen asunto. Mitä muuta kuin edellälueteltuja asoita ihminen tarvitsee? Tässä kuvia asunnosta, löytyy netistä nimellä U Paluku. Vahva suositus! Aivan ensiluokkainen sijainti, varustelu ja palvelu.





Tällainen oli maisema, kun ikkunasta kurkkasi. Illan pimetessä, kun yritti tuuletella, toki kantautui täkäläisten pikkukapunkien ominaishaju, eli hiililämmityksen käry. Ei kuitenkaan pahasti, mutta en silti taida oikein ikinä siihen tottua.


Ja tällaisen aamiaisen sai nauttia kiireettömästi, omassa rauhassa. Se oli tuotu jääkaappiin jossakin vaiheessa, kun olimme kaupunkia ihmettelemässä. Olen joissakin muissa paikoissa saanut asuntoon kuuluvan aamiaisen jääkaappiin, ja se on ollut tyyliä juusto- ja margariinipaketti, muutama kinkunsiivu, pari leipäpalaa ja jokunen pehmeähkö hedelmä. Tämä oli varsin ammattimainen esitys siihen suhteutettuna.



Vaikka uloskirjautuminen oli verraten aikaisin, eli viimeistään 9.30, ei se haitannut yhtään, koska aamiainen oli tässä systeemissä kivasti rauhoitettu. Tosin minä olin arkiston oven takana jo tasan kahdeksalta, joten aikaisesta lähdöstä ei tästäkään syystä ollut mitään haittaa.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Marien useat kaimat ja Zdenkan kodit

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään.

Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit.

Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy.

Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkilökunta oli etsinyt minulle paitsi Zdenkaa, myös Marieta vaikken ollut sitä nimenomaisesti pyytänyt. Olin vain maininnut heille, että Zdenka on lähettänyt Marie-nimiselle henkilölle kirjeitä, ja niistä selviää joitakin tiedonhakua auttavia juttuja, kuten esimerkiksi osoite.

Marie on viettänyt jonkin verran aikaa Brnossa, sen tiedän siitä, että hänen poikansa on syntynyt siellä ja hänen avioliittonsa on niinikään solmittu siellä. Olin siis aika optimistinen, kun aloin käydä läpi kaikkia niitä Marien kaimoja, jota arkiston väki oli minulle etsinyt. Heitä oli viitisentoista.

Heistä löytyi monenlaista naiskohtaloa kotiapulaisista, myyjistä ja hoitajista aina yhteen slovakialaiseen sirkustaiteilijaan, joka oli aikaisemmin asunut Berliinissä ja nyt jostakin syystä päättänyt asettua Brnoon.  Mielenkiintoista oli se, että vielä 1930-luvulla väestökirjanpidon lomakkeet saatettiin täyttää saksaksi.


Toisaalta professorini on kertonut, että hänen äitinsä, joka on syntynyt muistaakseni 1920-luvulla, joka tapauksessa tasavallan aikana, ensimmäiset viralliset paperit, kuten syntymätodistukset olivat unkarinkieliset. Äiti oli siis slovakki. Vanhoista tavoista on vaikea päästä irti.

Yhden Marien kohdalla ehdin jo ilahtua. Hänen lomakkeeseensa on korjattu tieto siviilisäädystä, ja tuore puoliso on samanniminen kuin etsimälläni Mariella. Mutta ei, valitettavasti näen heti ensivilkaisulla, että tämä Marie on kymmenisen vuotta liian nuori. Tuntuu hassulta päästä tavallaan lähelle maaliaan, mutta samalla mennä aivan ohi.  Mutta Marien etsintä jatkuu, en lannistu vieläkään.

Zdenkasta sen sijaan löysin asuinosoitteet ja muita tietoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Tällainen kohta lomakkeessa on aina yhtä pysäyttävä:


Kävimme vilkaisemassa Zdenkan asuintalot. Niistä ensimmäinen, sota-aikainen, oli hyvin kapealla kujalla, jonka nimikin tarkoittaa lyhyttä. Ei mikään ihme, ettei navigaattori sitä löytänyt. Kävimme kuitenkin hieman katsomassa kujaa. Auringossa paistatteli kissa, joka ei valitettavasti ollut juttutuulella. Naapurin mummeli seurasi touhujamme epäluuloisesti, vaikkemme kuvanneet muuta kuin yleistä kujanäkymää. Toisaalta se on ymmärrettävää, koska monenlaista kulkijaa on liikkeellä.


Sodan jälkeen Zdenka muutti isoon kivitaloon. Myös sen kävimme kuvaamassa. Sitä kuvaa en kuitenkaan tässä julkaise. Nimittäin talossa asuva pappa tuli heti kysymään, miksi kuvaan heidän taloaan. Taas kuvasin vain puhtaasti kadulta näkyvää julkisivua, en muuta. Näytin hänelle, mitä olin arkistosta löytänyt, ja hän sanoi, että tietää tuon kyseisen perheen omistaneen aikanaan koko talon. Annoin hänelle käyntikorttini, ja hän lupasi, että pojanpoika lähettää minulle sähköpostia ja hän voi katsoa, löytyisikö talosta jotakin niiltä ajoilta, mitä tutkin. Saapa nähdä, mitä tapahtuu.

Jotenkin sitä vain pienellä kielitaidolla ja sanakirjalla selviää monimutkaisemmistakin tilanteista. Kun odottelin kyytiä tutkimusreissun jälkeen arkiston ala-aulassa, yritin saada selkoa taas parista ohjelapusta. Halusin nimittäin tietää, että pitääkö minun kirjoittaa nimeni vielä kertaalleen aulassa olevaan rekisterivihkoon.  Molemmissa ohjelapuissa oli eri teksti koskien arkiston asiakkaita. Toisesta tulkitsin, että asiakkaan ei tarvitse kirjata nimeään tähän rekisterivihkoon. Toista en jaksanut lukea, mutta oletin, että siinä on sama asia monimutkaisemmin.

Kohta tuli paikalle nuori nainen, joka kysyi minulta, miten pitäisi toimia. Sanoin, että kielitaitoni on huono mutta ymmärtäisin tästä, että arkistossa kävijän ei tarvitse tähän nyt nimeään laittaa. Hän luki molemmat laput ja sanoi ymmärtävänsä ne samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään paha mieli siitä, että kielen oppiminen on minulle niin vaikeaa!

Tulkitsimme, että rekisterivihko on kaupungin työntekijöille, joilla on toimipisteet samassa rakennuskompleksissa. Huvittavana ykstiyskohtana mainittakoon, että rekisterivihkoon oli joku hiljattain kirjoittanut sivun alalaitaan:"Kummitus kävi täällä.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ai, Austerlitz onkin Määrissä!

Aamu oli tänään sumuinen, aivan kuten 2. joulukuuta vuonna 1805, jolloin käytiin Austerlitzin taistelu, yksi Napoleonin sotien ratkaisuhetkistä. Määrin peltoaukeat ja matalat kukkulat lienevät usein aamuisin sumun peitossa, kun kosteus on yöllä tiivistynyt.


Kylän tšekinkielinen nimi on Slavkov u Brna, ja se on tosiaankin jäänyt Tšekin puolelle rajaa eikä kuulukaan Itävaltaan, kuten olen aina luullut. Paikalla on massiivinen muistomerkki, joka kunnioittaa kaikkia uhreja, olivatpa mitä kansallisuutta tahansa. Venäläinen teksti tosin mainitsee vain venäläiset uhrit, mutta älkäämme tästä tehkö johtopäätöksiä tavallisista venäläisistä ihmisistä ja heidän ajatuksistaan. Sitä paitsi koko taistelustakin on aikaa jo yli 200 vuotta.


Muistomerkki luo aurinkoisena päivänä, kuten tänään, suuren varjon kohti sen edessä avautuvaa laaksoa. Myös Napoleonin sodat loivat samanlaisen pitkän varjon Euroopan ylle, jopa sen reuna-alueille asti. Aleksanteri I, jonka aikana taistelu käytiin, päätyi muutamaa vuotta myöhemmin Suomen ensimmäiseksi venäläishallitsijaksi. "Keisari Aleksanteri, Suomenmaan suuriruhtinas..." Näin lauletaan tiernapojissakin. 

Napoleonin sodat olivat vielä kesken, kun meillä isäntä vaihtui. Tästä syystä Aleksanterilla oli intressi antaa Suomelle autonomomia, ettei taas yhdellä suunnalla ole levottomuuksia selviteltävänä. Autonomia johti itsenäisyyteen, ja nyt olemme tässä. Suurvaltojen varjossa voi pienillä olla joskus hyviäkin aikoja. Toivotaan niiden jatkuvan.

Kiertelimme Määriä muutenkin. Alue on suosittu pyöräilykohde. Itävaltalaisia pyöräilijöitä ja autolomailijoita näkyy paljon. Tämä ei yllätä, Itävaltahan on aivan nurkan takana. Täällä on kaunista. Erityisesti suosittelen Mikulovin aluetta. Kaupunki on idyllinen, ja sitä ympäröivät kukkulat viinitarhoineen. Syödä voi hyvin ja melko edullisesti, vaikkei tämä maa enää mikään hullunhalpa ole. Ihmisten ostovoima kasvaa, ja talous kehittyy muutenkin. Tämä on tietysti erinomainen asia, joten en yhtään valita hintojen noususta.


Muutenkin Määrissä kannattaa ajella. Voi nähdä kaikenlaista mielenkiintoista ja vähän kummallista. Esimerkiksi kirkon, joka on jäänyt tekojärven keskelle. Ympärillä ollutta kylää ei enää ole, se on jätetty veden alle.


Tai tällaisen kallionlohkareen, joka on ilmeisesti vain jätetty louhimatta, vaikka lähes koko muu kallio ympäriltä on.



lauantai 14. lokakuuta 2017

Vaihteeksi Brnossa

Tšekin tasavallan kakkoskaupunki Brno on minulle varsin tuntematon. Olen täällä kerran viettänyt yhden päivän, ja mieleen jäivät lähinnä arkistot, kauniit talot ja yksi slovenialainen ravintola, joka oli hyvä, vaikkakin edellisen presidentin, Václav Klausinkin kehuma paikka.

Tänään ajoimme tänne Prahan lentoasemalta, vuokra-autolla. Matka oli yllättävän raskas, ja alan vähitellen tajuta, miksi moni sanoo, että Brnoon kannattaa mennä julkisilla. En nyt sanoisi, että ykköstie on ihan hullu, kuten jotkut sitä luonnehtivat, mutta kyllä sillä kovaa ajetaan. Rekkoja riittää, ja nekin päästelevät pääasiassa ihan henkilöliikenteen tahdissa, joten siinä sitä ollaan. Oman mausteensa tuovat tietyöt, joita muuten EU rahoittaa. Tätä ei tietenkään silloin muistella, kun EU:ta vastustetaan ja suorastaan uhmataan.


Eli suosittelen minäkin bussia tai junaa, jos autoa ei välttämättä mihinkään tarvitse. Vuokra-autolla on paljon hauskempaa ajella pikkukaupunkeja tutkimaan. Vaikka niihinkin usein julkisilla pääsee myös, mutta oma auto sujuvoittaa matkantekoa.

Olen tullut tänne etsimään taas pieniä tiedonpalasia Mariesta, josta olen ennenkin kirjoittanut. Hänestä, jolle tutkimiani kirjeet ovat merkittävässä määrin kirjoitettu, mutta josta itsestään löytyy hyvin vähän tietoa. Hänen ystävänsä Zdenka on nyt löytynyt Brnon kaupunginarkistosta, väestölaskennan lomakkeista. Hän löytyi siksi, että yksi kirjekuori on säilynyt, jossa on hänen osoitteensa. Ilman samassa ruokakunnass asuvan miespuolisen sukulaisen nimeä tai katuosoitetta en olisi häntäkään koskaan löytänyt. Ehkä Zdenkan kautta opin taas jotakin Mariesta, siihen panen nyt toivoni.


Ehkä parasta Brnossa tähän mennessä on monimuotoisuus. On Prahassakin paljon taidetta, luovuutta ja erilaisia alakulttuureja, mutta Brnossa ne ovat näkyvillä aivan keskeisillä paikoilla.  Välillä voi ihastella tällaisia jugendtaloja, ja yhtäkkiä vieressä onkin aika kiva moderin kierrostalo. Kaiken lisäksi keskustan liepeiden katuja pannaan nyt kuntoon urakalla, joten kaupunkikuva saattaa muuttua vielä radikaalistikin lähivuosina.


Brno on Keski-Euroopan piilaakso, joten täällä ei kaihdeta esimerkiksi muraaleja. Sellaisiinkin rakennuksiin, joita Suomessa saatettaisiin pitää "liian hienoina sellaiseen" on toteutettu varsin onnistuneita teoksia. Täällä tietysti vanhoja taloja riittää, joten niitä ei samalla tavalla palvotakaan kuin ehkä joskus Suomessa.


Ylläoleva muraali on kaupunginteatterin rakennuksen sisäpihalta. Sieltä muuten löytyy myös aivan erinomainen ravintola, jota suosittelemme! Palvelu on täällä mielestäni ystävällisempää kuin Böömin puolella keskimäärin. Paikallisten asenne on täällä Määrissä ehkä jotenkin lämpimämpi ja välittömämpi, kun taas böömiläiset ovat hyvinkin arvonsa tuntevia.

Jostakin syystä suren vahvasti tämän maan saksalaisen kulttuurin katoamista, vaikka asia ei minua henkilökohtaisesti kosketa millään lailla. Ymmärrän myös, että historian painolasti on ollut liian raskas kantaa, joten jäljellä on vain hiljaisuus ja satunnaiset pienet jäänteet. Esimerkiksi tämä keisarikunnan ajoilta peräisin oleva metallinen kaivonkansi, jossa näkyy Brnon saksankielinen nimi, Brünn.


Samanlaisia pieniä tietoja ovat ne, mitä Mariesta etsin ja löydän. Uskon, että hän Brnossa käydessään käveli juuri tässä puistossa ja astui joskus näille samoille kaivonkansille. Ehkä hän käveli ystävänsä Zdenkan kanssa, joka ehkä ensi viikolla avaa minulle oven taas johonkin pikkutietoon. Aika kuluessaan vie yhtymäkohtia minun ja Mariwn sekä Zdenkan väliltä. Kaivonkannet ovat heidän nuoruusajoiltaan, mutta puiston puut eivät enää.




perjantai 24. helmikuuta 2017

Prahan kampaaja on innokas saunoja

Kävin eilen taas korealaisella kampaajalla, samalla sedällä, joka on leikannut hiuksiani melko tarkkaan viisi vuotta, mutta joka edelleen, tälläkin kerralla, kivenkovaan väitti, että on asunut Prahassa vasta noin kaksi vuotta.

Yleensä hän tervehtii minua sydämellisesti heti kun astun ovesta sisään, mutta tällä kertaa hän tyytyi vain nyökkäämään minimalistisesti. Hänellä oli nimittäin intensiivinen keskustelu toisen asiakkaan menossa - tšekiksi. Aivan pokkana hän vaan minulle väittää, ettei osaa kieltä yhtään eikä ollut nyt juuri huomaavinaankaan minua ennen kuin edellinen asiakas oli poistunut. Tämä on siis aivan normaalia, kuuluu meidän ystävyyteemme.

Kun pääsin tuoliin, sanoin heti, että tee tälle tukalle nyt vaan jotakin, ihan mitä vaan. Näinhän siis joka tapauksessa tulee tapahtumaan, joten paras vain sanoa se ääneen. Kampaaja toteaa, ettei aio leikata tätä nyt yhtään, hän tykkää hiuskistani juuri sellaisina kuin ne ovat, näytän kuulemma tosi  hyvältä ja hiusten leikkaaminen vain huonontaisi tilannetta.

Taivuttelen häntä tekemään edes jotakin, koska kampaus on aivan läsähtänyt. Lopulta hän suostuu vähän keventämään, alkaa työnsä heti ja hokee työn edetessä monta kertaa: "Ei pituudesta senttiäkään." Kun sanon, että huonot latvat saisit nyt kuitenkin ottaa pois, kampaaja tuhahtaa: "No tietenkin, sehän on selvä."

Tällä kertaa hän haluaa puhua saunasta, pyytää minua kertomaan elämäni saunoista ja minä kerron. Hän kuuntelee lumoutuneena. Tämän keskustelun aikana saan kuulla ensimmäsitä kertaa, että kampaajalla on perhettä Koreassa, jotka käyvät häntä tapaamassa häntä Euroopassa säännöllisesti. Kun yritän kysellä vähän enemmän, hän alkaa sujuvasti puhua korealaisista kylpylöistä mineraalivesineen.

Sitten puhutaan taas saunoista. Kampaaja kysyy, eikö alastomuus vaivaannuta minua. Sanon, että olen ehkä niin tottunut enkä muutenkaan käy sekasaunoissa. Hän taas sanoo pelkäävänsä, että joku tuttu tai asiakas tulee lauteille. Kysyn, onko hän innokas saunoja, ja hän toteaa olevansa Podolín uimakeskuksen aktiivisimpia saunojia, kaikki on hänestä ok, kunhan vaan ei tule tuttuja vastaan. Sanon, että ainahan hän voi olla niin kuin ei tunnistaisi ja selittää sitten jälkikäteen, ettei tunnistanut toista ilman vaatteita. Kampaajaa tämä ajatus huvittaa kovasti, mutta hän sanoo, ettei voisi koskaan olla niin epäkohtelias kenellekään.

Epäkohteliaisuutta ei kuitenkaan ole ilmeisesti se, että hän melkein suuttuu minulle, kun kerron käyväni Café Slaviassa ja Café Louvressa. Ne ovat kuulemma niin kaupallisia paikkoja, ettei sinne pidä mennä. Sanon hänelle vastaan, että kaikkihan on kaupallista, myös ne hänen suosimansa kansanpaikat, jotka ovat myös mukavia. Hän toteaa siihen, ettei kaikki ole kaupallista tässä maailmassa kuitenkaan. Myönnän, että esimerkiksi Pohjois-Koreassa eläminen on melko lailla kaupallisuudesta vapaata. Mies menee aivan hiljaiseksi, joten keksin äkkiä jotakin uutta puhuttavaa.

Kun hiukset on leikattu ja olen myöntänyt, että parempi vaan, ettei hän niitä oikeastaan leikannut ja hän todennut, että ehkä minun ei pitäisi tästä syystä edes maksaa, alan kaivella repustani kukkaroa. Kun hän hakee vaihorahoja, pengon repun pohjalta lahjaa, pientä marjarouhepussia, jonka olin ajatellut hänelle antaa. Olimme nimittäin joskus aikaisemmin puhuneet myös puolukasta, joten halusin antaa hänelle tilaisuuden todeta, miltä puolukka maistuu.

Jollakin ihmeen konstilla kampaaja aavistaa aikeeni. Ennen kuin saan kättäni reppuun, hän työntää käteeni suklaalevyä ja vaihtorahoja sen päällä. Ojennan takaisin tipin ja marjarouheen. Hän ei millään ottaisi niitä vastaan, mutta ottaa sitten lopulta kuitenkin useiden kumarrusten saattelemana.

Kun hän on sydämellisesti ja huippukohteliaasti saattanut minut ovelle ja olen kävellyt noin 20 metriä kapeaa katua, joka puikkelehtii uudesta keskustasta kohti vanhaakaupunkia, kampaaja huutaa perääni: "Johanna!"

Käännyn katsomaan kysyvästi ja hän sanoo: "Muista aina, että olet ystäväni, tekisin puolestasi mitä vaan. Jos hukkaat vaikka passisi tällä matkalla, soita minulle, niin lainaan omaani."

Nyökkään ja huudan kiitokset hänelle takaisin. Nauramme molemmat. Kun käännyn menosuuntaani, kuulen vielä kampaajan naurun kaikuvan talojen kiviseinistä.