lauantai 22. kesäkuuta 2019

Vielä tarina Tatralta

Kerron teille nyt viimein sen lupaamani tarinan Tatralta. Yksi sellanen, mitä ei ole tietääkseni tähän mennessä Suomeksi kirjoitettu, mutta joka ehdottomasti ansaitsee tulla kerrotuksi myös suomalaisille meidän omalla kielellämme.

Pysähdyimme kesken kävelyretken syömään reitin puolimatkan majalle, Zamkovský Chataan. En ole ikinä syönyt niin hyvää linssikeittoa missään, pakko oli vähän tutkia, mitä kaikkea siinä on, jotta oppisi tekemään edes puoliksi yhtä hyvää.

Majalla olikin mielenkiintoisempi historia kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen oli rakentanut sotavuosina (1942-43) vuoristo-opas ja vuorikiipeilijä  Štefan Zamkovský vaimonsa L'udmilan kanssa. Štefan on siis  kaveri allaolevassa kuvassa. 



Mikä sai Štefanin ja L'udmilan rakentamaan tämän majan keskellä toista maailmansotaa? Syy on varsin mielenkiintoinen, joskaan ei erityisen yllättävä. He piilottelivat siellä poliittisia vankeja, partisaaneja ja juutalaisia. 


Soden loputtua heidän oli tarkoitus pyörittää majaa vaeltamistarkoituksessa, mutta kun kommunistit tulivat valtaan, se valtiollistettiin. Štefan sai toimia hetken aikaa majan isäntänä, vaikka hän menettikin sen omistajuuden. Haluaisin ajatella, että hänelle tämä menetys ei olisi ollut niin kovinkaan traaginen. (Vaikka äärimmäisen väärin sekin, sitä en missään tapauksessa kiistä.) Hän oli kuitenkin elänyt Ylä-Tatralla koko ikänsä ja saisi jatkaa vuoristolaiselämäntapaa niin kuin ennenkin.


Jostakin syystä hänet kuitenkin määriteltiin muutaman viikon päästä kansanviholliseksi. Ehkä joku ilmiantoi hänet tai jotakin vastaavaa tapahtui, sitä ei majasta saatavilla oleva esite kerro tarkemmin. Joka tapauksessa tämän seurauksena hän menetti paitsi kaiken omaisuutensa, myös itselleen luontaisen elinympäristönsä. Koko elämänsä. 


Perhe karkotettiin Banská Štiavnicaan, jossa Štefan kuoli 53-vuotiaana. En tiedä kuolinsyytä, mutta en olisi yllättynyt, jos juurilta repiminen olisi lyhentänyt hänen elinikäänsä. 


Lumivyörypelastuspalvelu, jossa Štefan oli itsekin ollut aikanaan mukana, myönsi hänelle postuumisti hopeisen 1. luokan ansiomitalin ja laski laski hänen arkulleen vuoriston kitukasvuisista puista tehdyn seppeleen. Oksat sihen oli kerätty tietenkin Tatralta, jossa Štefan koki elämänsä kauneimmat hetket.




Zamkovský Chatan seinällä on Štefanille kuuluneita esineitä, kuten esimerkiksi sukset. Myös valokuvia oli näytillä. Hän oli aktiivinen kuvaaja.




Vaikka kertomani elämänkohtalo on epäreiluudessaan ja kamaluudessaan pysäyttävä, yritän silti ajatella niin, että nyt Štefanin Ja L'udmlan rakentama mökki palvelee sillä lailla kuin he olisivat halunneet. Se on auki vuoden ympäri ja tarjoaa kulkijoille ruokaa ja juomaa. Siellä voi myös majoittua ja sitä voi käyttää aloituspisteenä, jos tähtää huipulle. Tämä ajatus lohduttaa edes hiukan.


Kun olimme jumissa rinteellä ukkosmyrskyn takia noin pari tuntia, mietin, miten Štefan olisi toiminut. Hän tuskin olisi jäänyt odottelemaan hissiä, vaan lähtenyt kävelemään alas - tai ylös.



perjantai 21. kesäkuuta 2019

Divoká Šárkassa uimassa

On aika esitellä taas yksi Prahan piilohelmi, nimittäin Divoká Šárka ja sen maauimala. Divoká Šárka on lunnonsuojelualue, jolla on mm. metsää ja niittyä sekä jylhiä kallioita. Alueella on puroja, kävelyreittejä, paikkoja auringonottoon ja oleskeluun. Jos jossakin oma rauha on Prahassa taattu, niin Divoká Šárkassa.



Sitten on se uimala, keskellä aluetta, joka tavallaan on puisto, tavallaan kuitenkaan ei. Kävimme tänään testaamassa sitä ja hyväksi havaitsemassa. Uimala saa vetensä läheisestä purosta, vesi on ainakin netin tietojen mukaan puhdasta, ja kyllä se tosiaan kirkasta olikin. Ja kylmää, koska sitä ei lämmitetä mitenkään.

Itse asiassa kampaaja, josta taas eilen kirjoitin, sanoi, että monesti ihmiset käyvät vain kastautumassa altaassa, koska vesi tosiaankin on kylmää. Tänään oli kuitenkin jo aamusta niin lämmintä, että viileässä vedessä oleskelu oli päinvastoin mukavaa.

Tärkein syy, miksi halusin uimalaa testata, on se, että hyvä edesmennyt kaverini Lieko Zachovalová suositteli minulle tätä paikkaa ja piti sitä Prahan parhaana uimapaikkana. Tässäkin asiassa hän oli täsmälleen oikeassa.


Pääsymaksu oli 120 korunaa, eli noin 5 euroa aikuiselta. Lisäksi pystyi 50 korunalla, eli kahdella eurolla, vuokraamaan oman, pienen pukukopin. Tämä oli kannattava veto, koska silloin kummankaan ei tarvinnut jäädä vahtimaan tavaroita missään vaiheessa, kaikki jäi lukkojen taakse.

Näimme kolmen hengen pappaporukan, joilla oli yksi tällainen pukukoppi täynnä kaikenlaista tarviketta, juomia ja syötäviä. Ilmeisesti niihin pystyy tekemään myös kausisopimuksen halutessaan. 



Alla vielä kuva sen puron varrelta, josta uimala kierrättää vetensä. Pakko sanoa, että tämä luonnonläheisyys ja viileä, klooraamaton, mutta kuitenkin puhdas vesi, toivat mieleen vanhat kunnon kylpyläajat menneiltä vuosikymmeniltä. Ja 1930-luvulla tämä uimala onkin itse asiassa rakennettu, eli paljon sekin on jo nähnyt Prahan historian käänteitä.



torstai 20. kesäkuuta 2019

Kaarle Kustaalla ja minulla sama maku

"Onpas sinulla tänään puhdas tukka", kehaisee korealainen kampaaja. "Mutta kyllä me tämä tietysti pestään", hän jatkaa.

Mietin, mistä tuulee. Hän on selvästi aikeissa sanoa vielä jotakin, mutta empii eikä lopulta sanokaan.

Kerron hänelle käyneeni kauheassa kiireessä aivan tuntemattomalla kampaajalla viime keväänä. Tämä tuntematon kampaaja oli aloittanut hommansa voivottelemalla, miten paljon hän löytääkin minulta harmaita hiuksia.

"En minä näe täällä yhtään harmaata", sanoo hän siihen.

Kaiken lisäksi tuo kokeilemani kampaaja oli selittänyt, että minunikäiselleni ei sovi tasainen otsatukka, vaan on aika siirtyä ehdottomasti rikottuun linjaan.

"Eihän tuolla lailla saa ihmisiä häpäistä", on herra korealaisen kampaajan mielipide. Hän on sitä mieltä, että minun ei missään olosuhteissa pidä mennä tuolle kampaajalla enää uudestaan. Enpä voi olla eri mieltä.

Yhtäkkiä hän alkaa selittää jotakin Ruotsin kuninkaasta, joka oli kuulemma jossakin vaiheessa keskustellut Korean pääministerin kanssa. Kaarle Kustaa oli kehunut korealaista poikabändiä nimeltä BTS maasta taivaaseen ja toivonut sen tulevan keikkailemaan Ruotsiin.

"Sinun pitää ehdottomasti ruveta kuuntelemaan BTS:ää ja kpoppia muutenkin", kampaajaherra toteaa.
"Okei, pitääpä perehtyä, mistäs sitä tietää, vaikka tykkäisinkin."
"Olen ihan varma, että tykkäät. Jos Ruotsin kuningas tykkää BTS:stä, se on taatusti myös sinusta hyvää. Lupaa mulle, että kuuntelet sitä joskus."
"Mä lupaan etsiä sitä Youtubesta. Sieltähän mä sitten näen, mitä mieltä sinä olet siitä. Katson, millaisia kommentteja olet kirjoittanut kommenttiosastolle. Ehkä yhtenä päivänä kehut ja toisena haukut maan rakoon."

Luulen murjaisseeni hyvänkin vitsin, mutta herra kampaaja meneekin aivan hiljaiseksi. Hän jähmettyy muutamaksi sekunniksi.

Alan kehua Ylä-Tatran maisemia, ja keskustelu rullaa taas. Kampaaja kertoo minulle vastavuoroisesti, missä kaikkialla hän on käynyt Slovakian ja Määrin suunnalla. Jään taas miettimään, kauanko hän on Prahassa asunut. Jos häneltä sitä kysyisi, vastaus olisi se sama kaksi vuotta, minkä hän mainitsi vuonna 2011.

"Paljon olet ehtinyt matkustaa niiden kahden vuoden aikana, mitä olet täällä asunut", totean.

Kampaaja kehuu, miten hyvä muisti minulla on edellisten keskustelujemme suhteen. On tullut jo valmista. Hän ojentaa minulle peilin ja huomaan, että hän on leikannut minulle mitään kyselemättä tasalinjaisen otsatukan. Juuri oikeanlaisen ja sopivan mittaisen.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Ylä-Tatran poluilla

Eilen päätimme tehdä pienen kävelyn Ylä-Tatralla. Alueella on runsaasti melko hyvin merkattuja ja eritasoisia vaellusreittejä. Suoritimme pienen pätkän yhdestä tunnetuista reiteistä, Tatranská magistrála. Reitti kulkee läpi Ylä-Tatran korkeuskäyriä mukaillen. Maisemat ovat tietysti ilmiömäisen kauniit!


Yhteensä Tatranská magistrala on noin 46 kilometriä, mutta me kävelimme siitä vajaat kahdeksan. Nousua tuli noin 500 metriä tuolla matkalla, mikä oli mielestäni yllättävän paljon, koska missään vaiheessa emme varsinaisesti kiivenneet.

Menimme rinnehissillä ensin polunvarteen Starý Smokovecista ja kävelimme Skalnaté plesoon. Tässä vaiheessa on pakko sanoa myös, että paikallisjuna kulkee kiitettävällä tiheydellä (noin kerran tunnissa) ja hyvin edullisesti (maksimissaan 2 euroa suuntaansa). Se pysähtyy aivan pienillä seisakkeilla, joista voi lähteä vaeltamaan tai tulla kyytiin vaelluksen jälkeen. Ei ole kovinkaan yllättävää, että Lonely Planet on listannut Ylä-Tatran tämäntyyppisen matkailun ykköskohteeksi.


Poluillakulkeminen oli muuten erittäin miellyttävää, ainoastaan kivisyys haittasi omia jalkojani. Ilmapiiri oli kuitenkin miellyttävä, tietä annettiin ja kanssakulkijoita tervehdittiin.


Jos haluaisi työn, jossa sekä keho että mieli säilyvät hyvässä kuunnossa, kannattaisi hankkiutua tähän hommaan: kantajaksi Ylä-Tatralle. Tämä kaksikko tuli polulla vastaan ja he oikaisivat jotakin kautta ylös. En osaa sanoa, montako nousua päivän aikana tekivät, mutta kantoivat taakkaa vuorotellen.


Yksi murheellisenlohdullinen asia, mihin törmäsin, oli happosateiden pystyyntappamat metsät. 1980-luvullahan niitä metsäkuolemia oli, tuon ajan aikaansaannokset näkyvät luonnossa yhä ja näkyvät pitkään. Lohdullinen osuus tässä on se, että luonto ottaa omansa takaisin. Happopäästöt on saatu kuriin, metsä kasvaa elävänä uudelleen, kesä kerrallaan.


Yhdestä taukopaikasta olisi minulla enemmänkin tarinaa ja kuvamateriaalia, mutta teen siitä oman, erillisen blogitekstinsä. Silloin kirjoitanmyös eräästä henkilöstä, jonka tarina ansaitsee tulla kerrotuksi myös suomeksi.


Juuri kun olimme saapumassa viimeiselle etapille, Skalnaté plesoon, iski ukkosmyrsky aivan päälle. Emme pahasti kastuneet, mutta rinnehissi oli pois toiminnasta parisen tuntia. Lopulta ukonilma laantui ja pääsimme alas. Hississä maisemia katsellessani ihmettelin, olinko oikeasti hetki sitten noin korkealla ja tuonneko asti kiipesin.


lauantai 15. kesäkuuta 2019

Slovakialaista terveydenhuoltoa testaamassa

Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen.

Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta.

Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin.

Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille poliklinikalle minun pitäisi mennä.

Kyseisessä kerroksessa oli neuvontapiste, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta harrastanut vapaaehtoista neuvontaa. Lopulta kysymällä sain selville, että minun pitäisi mennä hissillä yksi kerros ylöspäin.

Tein ohjeiden mukaan vain ihmetelläkseni, että mihin siellä menisin. Käytäviä meni sinne ja tänne. Tavailin kylttejä. Mietin, olinko ymmärtänyt slovakiankieliset ohjeet täysin väärin. En ole koskaan opiskellut slovakiaa, mutta jotakin vähän ymmärrän muiden slaavilaisten kielten perusteella.

Käytävällä tuli vastaan kaksi lääkäriä, joille selitin asiani. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja hakeutua siinä kerroksessa ensiapupolille, joka ohjaa eteenpäin.

Menin taas infopisteeseen, ja siellä sama virkailija sanoi selitysyritykseni kuunneltuaan ja ilmeisesti ymmärrettyään, että no mene sitten sinne ensiapupolille. Jäin typertyneenä seisomaan, enhän voinut tietää, missä se sijaitsee ja kielitaitoni on tosiaankin lähellä nollaa. Tuskastuneena hän sanoi, että toinen ovi vasemmalla.

Koputin oveen. Pääsin juttelemaan hoitajan kanssa, joka kysyi, olenko mahdollisesti se suomalainen, joka on tulossa näyttämään korvaansa. Eli jonkinlainen kommunikaatio tuossa organisaatiossa pelaa, mikä on hyvä asia.

Hoitaja neuvoi, että minun pitää tosiaankin mennä hissillä kerros ylöspäin (eli taas sille käytävälle, jolta lääkärit ohjeistivat takaisin katutasoon) ja jatkaa sinne, missä on oranssit seinät ja etsiä sieltä ovi numero 126. Ohje kuulosti kirjoittavan ihmisen korvissa varsin jännittävältä, joten en ollut kovinkaan turhautunut ajellessani hissillä taas ylös.

Löysin käytävän, jonka seinät olivat oranssit ja tunsin selättäneeni byrokratian. Käytävältä löytyi ovia, joista suurin oli numeroltaan 124. Yksi ovista sen lähellä oli auki, joten koputin ovenkarmia ja menin sisään. Sain taas jotenkin tehtyä itseni ymmärretyksi siihen asti, kun olisi pitänyt tietää, miten sanoisin "oranssi käytävä".

Tässä vaiheessa apuun haettiin vähän englantia osaava hoitaja. Hän kysyi oranssin käytävän mysterin kuultuaan, mikä minua vaivaa. Tuossa vaiheessa, kuten lukija voi arvata, minua vaivasi jo aika monikin asia, mutta sanoin, että olen saanut äkillisen korvatulehduksen.

Silloin hänen silmänsä kirkastuivat ja hän sanoi: "Ahaa, nyt ymmärrän, te etsitte tietä täältä sairaalan puolelta erikoishoidon puolelle, niin sanottuun oranssiin rakennukseen. Tämä on nimittäin vihreä rakennus, täällä on kaikki vihreää, paitsi tällä käytävällä jostakin syystä seinät ovat oranssit."

Nyt huomasin, että kaikki ovet olivat tosiaankin vihreitä ja seinät olivat kaikkialla muualla puoliksi vihreitä, puoliksi vaaleita. Hoitaja sanoi, että minun pitää mennä käytävän päähän ja mennä sieltä löytyvällä hissillä ykköskerrokseen.

Ihmettelin, että enkö jo ole ykköskerroksessa, mutta hän selitti, että olen vihreän rakennuksen ykkösessä, mutta oranssin rakennuksen ykköseen pääsee tuon hissin kautta, se on näiden kahden kompleksin osan välissä.

"Mielenkiintoista", ajattelin, kiitin ja jatkoin matkaani. Löysin hissin ja ykköseen ajeltuani aloin nähdä oransseja ovia ja seiniä. Myös se ovi 126 löytyi, mutta siinä ei lukenut mitään. Seinillä oli anatomisia kuvia ihmisten korvista, mikä antoi toivoa, että olisin joka tapauksessa jo lähellä maalia.

Käytävällä seisoskeli ihmisiä. Heitä oli erityisesti lasisen luukun vierellä, mutta en nähänyt mitään sellaista, minkä olisi voinut tulkita jonomuodostelmaksi. Koetin katsoa ympärilleni ja keksiä, kenen työtä olisi ottaa minut vastaan ja miten.

Yhtään hoitajaa ei näkynyt käytävällä, ainoastaan se yksi lasikopissaan, tuijottamassa papereita. Lähestyin yhtä nuorehkoa naista ja kysyin, puhuuko hän englantia. Hän vain pudisti päätään. Lähellä seisonut, puhelintaan selaillut rouva havahtui ja sanoi: "Minä puhun, miten voin auttaa?"

Selitin koko tähänastisen seikkailun rouvalle ja sanoin, että nyt vain tarvitsisin sen verran apua, että joku kertoisi minulle, miten ilmoittaudun tänne korvapolille. Hän sanoi, että systeemi on kieltämättä hyvin hankala, mutta kyllä se pannaan nyt onnistumaan.

Rouva koputti lasikoppiin ja hoitaja avasi luukun. Hän selitti tilanteeni, ja hoitaja halusi henkilöllisyystodistuksen ja eurooppalaisen sairausvakuutuskortin. Molemmat löytyivät. Sitten vain piti jäädä odottelemaan.

Istuin muovisella tuolilla, takana oli lasiseinä, jonka läpi paahtoi helleaamun aurinko. Kuuntelin, kun nimiä huudeltiin. Sitten yhtäkkiä tuo edellä mainittu rouva viittoili minut luokseen. Vuoroni oli tullut ja minut ohjattiin siihen huoneeseen 126.

Rouva seurasi perässä ja sanoi, että lääkäri on vähän epävarma englannin kielen taidostaan, joten hän on tulossa tulkiksi. Eihän siinä mitään, kyllä se minulle käy. Ehkä itse olen tottunut sellaiseen toimintatapaan, että asianosaiselta kysytään, sopiiko tällainen järjestely. Kuitenkin tämän tuntemattoman ihmisen apu oli minulle aivan korvaamaton, joten en lähtsi ketään moittimaan siitä, että toimittiin näin spontaanisti.

Pahoittelin, että olin sotkenut hänet mukaan tähän oman heikon kielitaitoni takia. Kerroin myös, että olin yrittänyt löytää yksityisklinikkaa tuloksetta, ja minut oli ohjattu tänne.

Hän vastasi: "Tietenkään et maksa mitään hoidosta, kun sinulle kerran kuuluu EU-kansalaisena ilmanen hoito."

Korva tutkittiin ja huuhdeltiin. Sain antibiootit ja särkylääkkeet, jotka toimivat. Jossakin vaiheessa, kun henkilötunnukseni syötettin järjestelmään, vastaanottohuoneen tietokone meni ihan sekaisin, tekstit alkoivat vilistää kirjauksia tekevän hoitajan silmssä. Tämä hieman viivästytti asiointia, mutta jonkin ajan kuluttua minulle printattiin raportti vaivastani ja hoidostani mukaan.

Tietokoneen rauhoittumista odotellessaan lääkäri ja hoitaja kyselivät, mitä teen Slovakiassa. Kerroin autolomasta ja Leopoldovin vankilasta ja Pavelista, joka siellä istui väärin perustein maanpetoksesta, koska hänen väitettiin auttaneen ihmisiä rajan yli Länsi-Saksaan. He kuuntelivat tarinaani hiljaisina.

Kun paperityöt tulivat tehdyiksi, minulle neuvottiin apteekki, josta sain lääkkeet. Sielläkin henkilötunnukseni aiheutti päänvaivaa, mutta lopulta sain lääkkeeni. Tässä vaiheessa olin jo niin sekaisin eri hisseistä ja käytävistä, etten voinut muuta kuin toivoa, että löytäisin ulos vielä saman päivän aikana.

Apteekin läheltä löytyi ovi ulos. Poislähtiessäni huomasin, että kaikki ovet ja seinät olivat sinisiä...

Tästä on nyt pari päivää ja toipuminen on jo hyvässä käynnissä.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Karpaattien linna

Karpaattien linna on Jules Vernen romaanin nimi, joka sopii myös tämän päivän teemaan. Karpaateilla on moniakin linnoja, mutta minä kävin katsomassa tätä yhtä, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Bratislavasta.



Kyseessä on Hrad Červený Kameň,  eli Punaisen kiven linna, tai Punakivilinna. Se rakennettiin 1200-luvulla puolustuslinnaksi. Enempää en historiasta osaa sanoa, sisään olisi päässyt vain opastetuille kierroksille. 

Mielestäni linnojen kiinnostavinta antia ovat joka tapauksessa niiden puistot ja muu ympäristö. Esillä oli valokuva, joista näki, miten ympäristöä on parannettu ja rakennusta korjattu samettivallankumouksen jälkeen. Aika pitkään tämä linna saikin olla alennustilassa, mutta nyt se on palautettu entiseen kunniaansa.




Muotopuutarha on ennallisettu aivan hiljattain, vuonna 2014. 


Hieno se olikin!




On tosi kiva nähdä, että tällaiset kulttuuriperintökohteet ovat päässeet ja pääsemässä taas jaloilleen Slovakiassa. Linnan portin pielessä päivysti tällainen kahvilapyörä trendijuomineen. Slovakia on nykyään todella hip!

torstai 13. kesäkuuta 2019

Leopoldovin muureilla

Tänään tein viimein sen retken, mitä olen suunnitellut jo useita vuosia. Kävin katsomassa Leopoldovin vankilaa, koska Pavel oli siellä poliittisena vankina vuosina 1952-1965.


Sisälle ei päässyt, koska kyseessä on edelleen vankila, mutta muurit pystyi kiertämään lähes ympäri. Päivä oli kuuma, joten kauan emme täällä aikaa viettäneet, mutta näimme paikan ja ympäristön kuitenkin.



Alunperin Leopoldov on rakennettu linnoitukseksi ottomaaneja vastaan, mutta siitä tehtiin vankila jo 1700-luvulla. Se hiukan harmitti, ettei linnoituksen muureille pääse kävelemään.


Aika usein olen tällaisten retkien jälkeen kuullut kysymyksen, että mikä järki on käydä paikalla, josta ei kuitenkaan saa mitään erityistä irti. Tässäkään tapauksessa en päässyt muureja pidemmälle.

Näihin kysymyksiin on vaikea, usein mahdoton vastata. Jokin paikka muuttuu merkitykselliseksi usein siinä vaiheessa, kun sitä tutkii tai siitä kirjoittaa. Vaikka sen läpi olisi vedetty moottoritie, kävisin silti katsomassa, miltä siellä näyttää tänään.

Sitä paitsi saattaa olla, että paikan päällä tekee havaintoja, joihin ei mielikuvitus taivu. Tänäänkin kuulin vartijoiden harjoitukset ampumaradalla ja näin ja kuulin vankilan koiratarhan äänet.


Vähän ennen kuin lähdimme pois, pysähtyi juna Leopoldovin seisakkeella poimimaan kyytiin yhden matkustajan. Sitä seuratessani ajattelin Mariea, Pavelin vaimoa, joka tuli junalla Prahasta asti tänne miestänsä tapaamaan. Pitkä matka kroonista tuberkuloosia sairastavalle Marielle on täytynyt olla raskas monellakin tavalla.

Niin, tällaisista syistä esimerkiksi kuljen näillä oudoilla teillä.

Masarykilla katu Mexico Cityssä

Aina ei ole uskoa silmiään. Esimerkiksi Mexico Cityn karttaa katsoessa hämmästyin huomatessani, että Tšekkoslovakian ensimmäiselle presidentille, T. G. Masarykille on omistettu katu, eikä mikä tahansa katu, vaan suorastaan pitkä avenue. Sehän oli pakko käydä katsomassa, kun vierailin kaupungissa touko-kesäkuun vaihteessa. Onneksi metrolla pääsi helposti.



Odotin kohtaavani Masarykin tuolla kadulla, jossakin hahmossa edes. Mutta niin ei käynyt. Katu oli täynnä huippumuotia myyviä liikkeitä, kalliita asuintaloja, joissa ihmiset asuvat muurien suojassa. Ohi ajoi upouusia, kiiltäviä autoja. Ohi käveli kalliisti, mutta ei aina tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Joillakin oli palvelija mukana.

Yksi sisäpiha toi kuitenkin pientä lohtua. Siellä oli meksikolaista designia myyviä liikkeitä. Pidin tunnelmasta, mutta en ostanut mitään. Enkä löytänyt jälkeäkään Masarykista, joka puhui demokratian, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Ja joka uskoi, että uusi teknologia (esim. radio) toisi parannuksia ihmisten arkeen.


Tänään kävin ottamassa kuvan Masarykin yliopiston päärakennuksen edestä. Brnossa siis ei ole Brnon yliopisto, vaan Masarykin. Aivan perustellusti, koska Brno oli hänen koulukaupunkinsa.


Patsaan Masaryk katsoo alaspäin, mutta ei niin kuin alamaisiin, vaan pikemminkin mietteliäänä. Ikään kuin hän haluaisi sanoa meille, että joskus pitää vain pysähtyä ajattelemaan, ja paljon on sellaista, mitä emme vielä tiedä.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Unesco-kohteessa Lednicessä

Tänä helteisenä päivänä kävimme tutustumassa Lednicen maailmanperintökohteeseen. Se on osa uniikkia, yhdistettyä Lednice-Valticen suojelukohdetta, ja varsin mukava päiväretkikohde esimerkiksi Brnosta käsin.


Johanneksen linna on varsin näyttävä ilmestys, kuten kuvastakin näkyy. Ympärillä oleva viheralue on laaja, sen sisällä on mm. kalalampi. Kalalammethan ovat tyypillisiä täällä päin Eurooppaa, koska paastopäivinä on ollut tavallista syödä kalaa, joten sitä on viljelty jo varhain.

Puisto tarjosi suojaa, oli suuria puita ja runsaasti penkkejä. Myös useita pieniä kahviloita löytyy alueelta, joten kuumallakin ilmalla liikkuminen on tässä kohteessa hyvin miellyttävää.

Ehkä erikoisin elementti tässä kokonaisuudessa oli minareetti, joka on rakennettu 1800-luvun alussa. Orientalismi on ollut tuohon aikaan muotia ja idästä on otettu vaikutteita, mutta enpä osaa sanoa, kuinka moni olisi päättänyt rakennuttaa suorastaan minareetin mailleen. Liechtensteinin sukupa päätti.


Minareetti luo kieltämättä hyvin eksoottista tunnelmaa keskelle Eurooppaa. Alla oleva kuva olisi erinomainen sellaiseen tietokilpailuun, missä pitää arvata kuvatun kohteen sijainti.



On jotenkin jännä ajatella, että tämä kyseisen suvun omistuksessa ollut alue, nykyinen maailmanperintökohde, on suurempi pinta-alaltaan kuin Liechtensteinin valtio, joka on nykyään ko. suvun pääpaikka.

Liechtensteinin suku vastusti natsimiehitystä, joten tästä kostotoimenpiteenä he menettivät maansa ja mantunsa Protektoraatin alueella. Sodan jälkeen he yrittivät saada aluetta takaisin, mutta arvattavasti uusi kommunistihallinto ei ollut innokas luovuttamaan ylimyksille näiden kerran jo menettämiä omaisuuksia.

Liechtensteinien kehno onni jatkui myös samettivallankumouksen jälkeen, koska nykyinenkään Tšekin tasavalta ei ollut innostunut luovuttelemaan alueita näin vanhoille omistajille.

En tiedä, vedettiinkö raja vuonna 1948 ja sen jälkeen tapahtuneisiin omaisuuksien takavarikoihin, koska olen ainakin Chotěboř issa käynyt linnassa, jonka entinen omistajasukuu asuu nykyään yhdessä siivessä ja kaupungin museo on toisessa. Olen myös muita vastaavia omistajuuden palautuksia kuullut ja niistä lukenut, joten kyllä niitä tehtykin on.


Mittava on ollut Liechtensteinien takapihakin pelkästään. Suuri ilo on täällä rahvaan kuljeskella näinä päivinä.


Jännä ratkaisu oli minusta tämä valtava kasvihuone, joka on rakennettu osaksi linnaa. Ulkoapäin katsottuna siellä näytti olevan myös isoja, puumaisia kasveja. Kasvihuoneeesta näkyy kuvassa vain pieni osa, joten siellä olisi paljon tutkittavaa, samoin itse linnassa. Pelkkä puistokin oli jo yhden päivän retkikohteeksi sopivan laaja, ainakin niille, jotka pitävät ulkoilmasta.

Itseäni erityisesti sykähdyttivät ikivanhat puut. Ne ovat eläneet täällä satoja vuosia, jotkut ehkä lähemmäs tuhat. On ollut sotia ja rauhan aikoja, maa on kuulunut milloin kenellekin, mutta puut ovat pyrkineet kohti taivasta.

Tämäkin tammi on kerran, ei aivan äskettäin, katkaissut oksansa, mutta oksa tukeutuu maahan, kasvaa ja versoo siitä - nousee.


Alueen historiasta olen ottanut tietoa linkin takaa löytyvältä aihetta hienosti käsittelevältä nettisivulta.

https://www.timetravelturtle.com/lednice-valtice-czech-republic/

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Käsityötaiteen museossa ja sen kirjastossa

Sarjassa Prahan piilohelmiä esittelen tällä kertaa paikan, joka ei oikeastaan ole piilossa, mutta helmi se on kuitenkin. Nimittäin käsityötaiteen museon, joka on melkein Rudolfinumia vastapäätä. Osoite on 17. listopadu 2.


Rakennus on upea ja se on hiljattain kunnostettu. Aivan mykistävä, suorastaan. Tällä kertaa siellä oli näytteillä mm. tšekkiläisen muotilegendan Hana Podolskán (1880-1972) suunnittelemia vaatteita. Hän on suunnitellut mm. presidentti Benešin vaimolle iltapukuja, kyseessä on siis ensimmäisen tasavallan ikoninen tyylivaikuttaja.

Tässä muutamia otoksia Podolskán luomuksista.


Se vähän enemmän piilossa oleva helmi on museon kirjasto. Sinne pääsee, kun nousee pääovelta suoraan alkavat portaat ylös, ovi on vasemmalla. Kirjaston käyttämiseen ei tarvita pääsylippua eikä se maksa mitään. Siellä on myös asiakas-wifi.

Kysyin kirjastonhoitajalta, saako kirjastoa käyttää kuka tahansa. Kuulemma saa. Ainoastaan, jos joutuvat hakemaan aineistoa varastosta, on pakko rekisteröityä asiakkaaksi. Mutta seiniä kiertävillä hyllyillä olevia kirjoja saa tutkia vapaasti.


Tämä on niitä kirjastoja, joissa pitää olla hiljaa. Henkilökunta tuskin pahastuu, jos satunnainen matkaaja istahtaa sinne hetkeksi lepuuttamaan jalkojaan ja käyttämään wifiä, mutta seurustelupaikka tämä ei ole. Kaikki puhuvat kuiskaamalla ja liikkuvat hiipien.

Kävin kirjastoa vähän läpi mieltä hiljentääkseni. Yhtäkkiä pärähtivät jostakin soimaan kirkonkellot. Samassa hetkessä viereisen pöydän tyttö lähti juoksuun. Ihmettelin, miksi kellot hänelle soivat, mutta hän ryntäsikin naulakolle hiljentämään puhelimensa. Paras soittoääni ikinä!

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Minä olin X

Tapasin tänään lyhyesti vuonna 1919 syntynyttä ystävääni. Minun oli tarkoitus tavata vain hänen ystävänsä, mutta hän pyysi minua tulemaan tapaamaan tätä liki 100-vuotiasta Sachsenhausenista selviytynyttä tämän kotiin. Se merkitsisi kuulemma todella paljon.

Ja niin menin. Hän edelleen muistaa minut nimeltä ja haluaa puhua tutkimuksestani.  Hän haluaa kertoa minulle joka kerta tarinansa Sachsenhausenista, viimeisen parin vuoden aikana tarina on kerta kerralta lyhentynyt.

Tänään se kuului enää näin: "Minä olin Sachsenhausenissa, mutta selviydyin." Vielä jouluna ystäväni oli soittanut pianoa yleisölle. Niin kauan kuin hän vain pystyy, hän soittaa kappaletta "Elämä on vain sattumaa".

Reilun tunnin istuttuani ja juteltuani lähdin. Väistelin metrolle päin perjantai-illan ryysyssä kävellessäni Karlínin hipstereitä. Tajusin, että ystäväni on muuttanut Karlíniin samoihin aikoihin, kun nuoret ja trendikkäät alkoivat löytää tähän pikkuisen keskustan laitamailla lymyilevään asuinalueeseen.

Kävellessäni mietin, miksi en ole aikaisemmin enempää kolunnut näitä katuja, vaikka olen kulkenut täällä jo vuosia näissä tapaamisissa. Sitten ymmärsin. Tähän asti on ystäväni aina lähtenyt saattamaan minua metrolle, sen laiturille asti. Hän on aina odottanut, että juna tulee ja vilkuttanut minulle niin kauan kuin olen hänet laiturilla nähnyt.

Menen metron lähellä olevaan hipsterikuppilaan iltapalalle. Otan alkukeitonkin, ihan vain siksi, että ystäväni vaatisi minun niin tekevän.


Syötyäni lähden kohti kotia ja ymmärrän, että tällä metroasemalla ei enää kukaan vilkuta minulle, ehkä koskaan.

Kun tulen omalle asemalleni, aurinko laskee. Katua talsiessani mietin, miten monta oman elämäni tarinaa tiivistyy lauseeseen "minä oin x, mutta selvisin". Ymmärrän, että enempää ei tarvita, siinä on jo kaikki.


torstai 28. maaliskuuta 2019

Kirjoitusmokan kautta kiinnostavaan ajankuvaan

Joskus kannattaa tehdä virhe. Tällä kertaa minulle sattui sellainen, että olin sijoittanut tekstissäni kahvilan aikaan ja paikkaan, jossa niitä ei Prahassa ollut. Kovin kovasti en voi itseäni tästä moittia, koska olin kysynyt jopa yhdestä arkistosta asiaa ja sieltä arveltiin kuvaamani kahvilan olleen tuossa paikassa jo 1960-luvulla, kuten väitin.

Mutta eipä ollutkaan, ei sinne päinkään! Tuli ohjaajalta palautetta, että Prahassa ei juurikaan ollut kahviloita sosialismin aikana. Ne nähtiin porvarillisena elämänmuotona. Oluttupia sen sijaan oli, ja kyllä niistä kahviakin sai.

Oluttuvissa myytävä kahvi oli usein ns. turkkilaista kahvia. Ei kuitenkaan sellaista, mitä yleensä nimitetään turkkilaiseksi kahviksi, vaan pulverimaista jauhetta, joka sekoitettiin kuumaan veteen. Tämä on kuitenkin taas aivan eri asia kuin pikakahvi, joka oli kallista ja jota sai valuuttakaupoista.

Yksi harvoista kahviloista 1960-luvulla oli Slavia, joka vieläkin on paikoillaan. Olen käynyt siellä tämän reissun aikana kahdesti. Sen lista on uudistunut sitten viimenäkemän, koska keittiömestarit ovat vaihtuneet.

Palvelu on muuttunut yllättävän nopeaksi, muistelen takavuosina istuneeni siellä iän ja kaiken odottamassa laskua, mutta nykyään se tuntuu tulevan ihan siedettävässä ajassa. Tarjoilijat ovat muistaakseni aina olleet ystävällisiä, tuskin Slaviassa muuten kävisinkään.

On todella vaikeaa kuvitella Prahaa ilman kahviloita. Nykyään niissä istutaan joidenkin mielestä vähän liiankin kanssa. Esimerkiksi jotkut populistiset poliitikot puhuvat pilkallisesti Prahan kahviloissa istuskelevista tyypeistä, jotka pohtivat asioita, jotka eivät (populistien mielestä) kosketa ketään ns. tavallista kunnon ihmistä.

Tähän  nälvimiseen näyttäisi Prahan vastaisku  olevan yhä runsaampi ja monipuolisempi kahvilatarjonta. En voi muuta kuin kiittää siitä!


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kiellettyjen kirjojen kirjasto

Monikin Prahan-kävijä on ajanut ratikalla Jindřišská-kadulla, ehkä jäänyt samannimisellä pysäkillä poiskin. Aivan pysäkin lähellä on Prahan Uudellekaupungille tyypillinen asuinkerrostalo. Yhdessä sen asunnoista on nykyään kirjasto nimeltään Libri Prohibiti.


Samassa talossa on työskennellyt Presidentti Václav Havelin ensimmäinen vaimo, Olga, mikä on toki myös kyltin arvoinen asia.


Mutta Libri Prohibiti ei ole mikä tahansa kirjasto, vaan Unescon maailmanperintökohde. Se on laajin kommunismin aikaisten kiellettyjen kirjojen sekä muiden julkaisujen ja dokumenttien kokoelma. Sinne on tallennettu samizdat-aineistoa myös Puolasta, Venäjältä ja Ukrainasta. Samizdat tarkoittaa omaan tarpeeseen itsekopioitua kiellettyä teosta, joka kulkee salaisesti kädestä käteen.


Kokoelmista löytyy myös sota-aikaisen Tšekkoslovakian pakolaishallituksen julkaisuja, ja näitä kävin tällä kertaa itse selailemassa. Eli kiellettyjä kirjoja on kerätty tähän kirjastoon myös kommunismia edeltävältä ajalta. Ei voi muuta kuin toivoa, että emme näe sensuurin uutta vaihetta ja tämän kirjaston kokoelmien rajua kasvua...



Huoneiston seiniä kiersi näyttely Havelien elämästä. Se ei ole pysyväisnäyttely, vaan parin kuukauden päästä se vaihtuu taas joksikin muuksi. Jo pelkästään vaihtuvien näyttelyiden takia tässä kirjastossa voi olla ihan kiva käydä. Se on auki maanantaista torstaihin klo 13-17.  


Tunnelma on mukava, henkilökunta on todella ystävällistä, mutta pitää näköjään tapanaan tupakoida takahuoneessa, mitä ei voi olla lukusalissakaan haistamatta. Suosittelen siitä huolimatta soittamaan ovisummeria ja tutustumaan tähänkin Prahan piilohelmeen, yhteen tuhansista.



Ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, että kokoelma karttuu edelleen. Sillä aikaa kun tutkin pakolaishallituksen julkaisuja, vieressäni oli ikäiseni mies ja joku henkilökunnasta. Mies oli tekemässä lahjoitusta äitinsä jäämistöstä. Sieltä oli löytynyt Tšekkoslovakian ja Uuden Seelannin välisen salaisen kulttuuriyhteistyön papereita. 


Ne olivat pääosin keltaisia monisteita, sellaisia tyypillisiä 1980-luvun tuotoksia. Mietin, millaisia aarteita ne ovat tälle kirjastolle, ja viime kädessä meille kaikille. Ja kuinka moni kippaisi tuollaiset roskikseen - vilkaisematta.



sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kultaisella kujalla

Tänään sain viimeinkin kuvattua Prahan linnan kupeessa juoksevan ns. Kultaisen kujan. Yhdessä vaiheessa se oli remontissa, muina kertoina, kun minulla on ollut hyviä aikomuksia asian suhteen, en ole  ehtinyt paikalle tai olen päättänyt tehdä Prahan linnan alueella jotakin muuta. Tai on tullut jotakin kiinnostavampaa tekemstä.


Ei se kuvaaminen tälläkään kerralla onnistunut kovinkaan hyvin. Voi sitä turistien paljoutta, vakka sesonki on vasta aluillaan! En tiedä, mistä sain päähäni lähteä sunnuntaiaaamuna Prahan linnalle. Ehkä oletin, ettei siellä vielä ole niin paljon ihmisiä kuin mitä siellä nyt sitten kuitenkin oli. Netistä löytyy hienoja kuvia, jotka on otettu tyhjästä kujasta.

Kultainen kuja oli ennen muistaakseni pienen pääsymaksun takana, nykyään sinne pitää pulittaa vähintään kaikista halvin Prahan linnan lippu, eli 250 korunaa (noin 10 euroa). Maksaessani en ollut ihan varma, mihin tuolla kultaisella viitataan ja kenen kannalta...

Wikipedian mukaan linnan sulkemisajan jälkeen kujalle on vapaa pääsy. Tämä on hyvä tietää, sikäli, kun pitää paikkansa. En ole nimittäin testannut. Ja kultaisuus viittaa siihen, että kujalla olisi elänyt aikanaan kultaseppiä. Sitä on sanottu myös alkemistien kujaksi, mutta alkemisteja siellä ei kuitenkaan ole tiedettävästi harjoitettu.

Wikipedia tietää myös, että yksi taloista on kuulunut aikanaan Franz Kafkan siskolle ja Kafka on kirjoittanut siellä. Myös nobelisti Jaroslav Seifert on asunut kyseisessä talossa.


Talot on maalattu kirkkailla väreillä 1950-luvulla ja niissä on paljon kivoja yksityiskohtia. Valitettavasti niiden kuvaaminen oli todella hankalaa, koska ahtaalle kujalle oli ängennyt niin hirveä määrä ihmisiä.

Nykyään taloissa on liiketiloja. Sinänsä ihan mukavia paikallisia tekijöitä, kuten kosmetiikkafirma Manufaktura ja erityisryhmien tekemiä käsitöitä myyvä puoti. Silti tunnelma on tylsän keinotekoinen, poissa on aito kaupunkielämän tunnelma. Muuallakin Prahassa, eritoten sen vanhassakaupungissa kritisoidaan ympäristön muuttumista vain turistisirkukseksi.

Sanoisin kuitenkin, että tällä Kultaisella kujalla tuo ilmiö on huipussaan. Vanhassakaupungissa voi kuitenkin törmätä monenlaiseen jännittävään, kun pitää silmät auki (tai tuntee sopivia ihmisiä, jotka osaavat vähän vinkata). Loppujen lopuksi Kultaisen kujan kiinnostavin osuus oli graffitit.


Ajattelin ottaa pääsylipun hinnasta irti vähän enemmän kuin käväisyn Kultaisella kujalla. Aikomuksena oli käydä Pyhän Vituksen katedraalissa, mutta sinne mutkitteli jono lähestulkoon koko kirkon ympäri. Tänään en jaksanut jonottaa, vakka onhan siellä paljon nähtävää, mm. Muchan lasimaalaukset.

Katedraalin yhdessä kappelissa säilytetään myös Böömin kruununjalokiviä. Ne ovat seitsemän lukon takana ja jokaisen lukon avaimella on oma haltijansa. Avaimenhaltijoita ovat ainakin presidentti, pääministeri ja arkkipiispa sekä Prahan kaupunginjohtaja. Muita titteleitä en jaksanut ryhtyä suomentamaan. Kruununjalokivien esilleasettamisesta päättää presidentti.



Päätin siis jättää jonottamisen väliin ja kävin pienemmässä, mutta vanhemmassa Pyhän Yrjön kappelissa. Oli sielläkin ihmisiä enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelin, enkä ensimmäistä kertaa, miksi sakraalitiloissa täytyy huutaa, tai ylipäänsä keskustella pitkällisesti. En oikein osaa sanoa tästä kirkosta mitään, koska melu peitti alleen tunnelman ja omien ajatusten virran.

Ratikalle kävellessäni tunsin kaipausta, mutta en osannut sanoa, minne.