tiistai 17. lokakuuta 2017

Kehunpa Chrudimia

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään.

Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse.

Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omistaa paljoakaan. Eli Marien perhe olisi saattanut asua myös vuokratalossa, joiden väestölaskentaluettelot ovat pitkiä. Arkistovirkailija kertoi, että erityisesti kirkolla oli tällaisia "vuokra-asuntoloita".

Olettamukseni oli kuitenkin oikea, isän nimi oli ensimmäisenä, joten Marien perhe löytyi melko nopeasti. Toisaalta oli ikävää, että urakka oli sen verran iso, ettei voinut pidemmäksi aikaa pysähtyä miettimään erilaisten ihmisten kohtaloita. Huomioni kiinnittyi esimerkiksi naiseen, jolta puuttui äidinkieli. Katsoin lomaketta tarkemmin ja huomasin, että hänet oli merkattu statukseltaan "vierailijaksi" kyseiseen taloon. Hänen uskontonsa oli evankelinen, samoin perheen äidin. Isä ja lapset olivat roomalaiskatolisia.

Jäin ihmettelemään miksi tuon kyläilijän kohdalla ei ollut äidinkieltä, vaan pelkkä viiva sarakkeessa. Mahtoiko kyseessä olla äidin kuuro sisko tai muu sukulainen? Jos nän oli, en voi muuta kuin todeta, että viittomakieli on todella hieno asia, koska kielettömänä elämisen on pakko olla ihmiselle todella raskasta.

Toisekseen löysin Marien nuoren Chrastin, kuvia, jopa perheen asuintalon pohja- ja julkisivupiirros löytyivät. Ei voi kuin ihmetellä sen aikaisia suunnittelijoita. Niin kauniita kuvia ovat käsin piirrelleet ja väritelleet. Jos haluaisin rakennuttaa talon, valitsisin ehdottomasti arkkitehdin, joka osaa tehdä näin kaunista jälkeä - käsin tai koneella.


Talo oli vieläpä paikoillaan Chrastissa, joten kävin katsomassa ja kuvaamassa sen. Kadunnimi oli muuttunut, mutta talonnumerolla se löytyi. Nyt Itävalta-Unkarin aikainen ja yhä voimassa oleva talojen numerointijärjestelmä näytti tarpeellisuutensa.

Olen aina tuskaillut sitä, että taloja ei välttämättä numeroida muulla kuin ns. tontin numerolla. Ja tontit tietysti lohkotaan eri puolilta aluetta, joten numerointi heittelee sen mukaan aivan miten sattuu. Joskus saattaa joutua kävelemään koko kadun löytääkseen oikean numeron. Isommissa kaupungeissa on taloilla vielä juokseva numero samalla logiikalla mihin minä olen tottunut, mutta pikkukaupungeissa, kuten Chrstissa, ei niitä ole, on vain tontin numero.

Kävin toistamiseen Chrastin hautausmalla. Olen sieltä etsinyt Marien suvun hautaa. Silloin etsin väärällä sukunimellä. Nyt löysin etsimäni. Joku oli tuonut haudalle myös kukkia hiljattain. Eli luultavasti joku Marien sukulainen on vielä elossa... Ehkä kaukaisempi sukulainen, mutta kuitenkin.

Kolmanneksi tämä oli hyvä arkistopäivä siinä mielessä, että Chrudimin aluearkiston palvelu oli aivan ensiluokkaista. Minua autettin kaikessa ja niin paljon kuin mahdollista. He kysyivät joka välissä: "Miten vielä voisimme auttaa sinua?" Molemmilla virkailijoilla oli omat kiinnotuksen kohteensa, joissa myös tieto on pieninä palasina maailmalla.

Toinen heistä tutkii Chrudimin juutalaisia, ja on onnistunut löytämään heistä kuvia. Kolmannekseen kuvista hän on jo onnistunut saamaan tiedot, minkä nimisiä ihmisiä niissä on. Kun hän aloitti projektinsa, ei alueen juutalaisista tiedetty mitään. Itse asiassa Madeleine Albrightin isoisä oli juuri Chrudimin juutalaisia; opin tämänkin asian tänään.

Sain upeilta arkistoihmisiltä suuntaa, miten jatkaa eteenpäin hankkeeni kanssa. Olen tästä heille äärimmäisen kiitollinen ja sanonut sen myös heille itselleen. Tällaiset tuttavuudet ovat kullanarvoisia tällaisten tiedonhakumatkojen varrella.

Olen joskus saanut palautetta, etten blogillani palvele tarpeeksi turisteja. En ihan ymmärrä tätä palautetta siinä mielessä, etten missään vaiheessa ole yrittänytkään kirjoittaa matkailublogia. Prahasta ja muustakin Tšekistä kirjoitetaan paljon juuri matkailijan näkökulmasta. Minun tavoitteenani on pitää ikään kuin julkista ja siksi myös voimakkaasti toimitettua ja suorastaan itsesensuroitua tutkimus- ja reissumuistikirjaa. Tulokulmani on täysin omakohtainen ja omista kiinnostuksistani ja tarpeistani lähtevä.

Nyt kuitenkin laitan tähän loppuun vähän matkailumainosta. Jos pieni, viehättävä, muurien ympäröimä keskiaikainen kaupunki kiinnostaa, mutta ette pidä turistimassoista, jättäkää Kutná Hora ja Český Krumlov ja menkää Chrudimiin! Jostakin syystä tämä kaupunki ei vedä massoja, vaan sen vanha keskusta on aidosti paikallisten ihmisten, heidän liiketoimintojensa ja päivittäisten tarpeidensa käytössä. Keskusaukion tuntumassa on myös kiva pieni liike, joka myy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain tšekkiläisiä luontaistuotteita, teetä, infuusioita ja kosmetiikkaa. Käykää tutustumassa!

Aivan ydinkeskustassa, samalla kadulla kuin aluearkisto ja kaupungin kirjasto on useita ravintoloita, ja yhden niistä ullakolla on upea, kohtuuhintainen asunto. Mitä muuta kuin edellälueteltuja asoita ihminen tarvitsee? Tässä kuvia asunnosta, löytyy netistä nimellä U Paluku. Vahva suositus! Aivan ensiluokkainen sijainti, varustelu ja palvelu.





Tällainen oli maisema, kun ikkunasta kurkkasi. Illan pimetessä, kun yritti tuuletella, toki kantautui täkäläisten pikkukapunkien ominaishaju, eli hiililämmityksen käry. Ei kuitenkaan pahasti, mutta en silti taida oikein ikinä siihen tottua.


Ja tällaisen aamiaisen sai nauttia kiireettömästi, omassa rauhassa. Se oli tuotu jääkaappiin jossakin vaiheessa, kun olimme kaupunkia ihmettelemässä. Olen joissakin muissa paikoissa saanut asuntoon kuuluvan aamiaisen jääkaappiin, ja se on ollut tyyliä juusto- ja margariinipaketti, muutama kinkunsiivu, pari leipäpalaa ja jokunen pehmeähkö hedelmä. Tämä oli varsin ammattimainen esitys siihen suhteutettuna.



Vaikka uloskirjautuminen oli verraten aikaisin, eli viimeistään 9.30, ei se haitannut yhtään, koska aamiainen oli tässä systeemissä kivasti rauhoitettu. Tosin minä olin arkiston oven takana jo tasan kahdeksalta, joten aikaisesta lähdöstä ei tästäkään syystä ollut mitään haittaa.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Marien useat kaimat ja Zdenkan kodit

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään.

Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit.

Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy.

Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkilökunta oli etsinyt minulle paitsi Zdenkaa, myös Marieta vaikken ollut sitä nimenomaisesti pyytänyt. Olin vain maininnut heille, että Zdenka on lähettänyt Marie-nimiselle henkilölle kirjeitä, ja niistä selviää joitakin tiedonhakua auttavia juttuja, kuten esimerkiksi osoite.

Marie on viettänyt jonkin verran aikaa Brnossa, sen tiedän siitä, että hänen poikansa on syntynyt siellä ja hänen avioliittonsa on niinikään solmittu siellä. Olin siis aika optimistinen, kun aloin käydä läpi kaikkia niitä Marien kaimoja, jota arkiston väki oli minulle etsinyt. Heitä oli viitisentoista.

Heistä löytyi monenlaista naiskohtaloa kotiapulaisista, myyjistä ja hoitajista aina yhteen slovakialaiseen sirkustaiteilijaan, joka oli aikaisemmin asunut Berliinissä ja nyt jostakin syystä päättänyt asettua Brnoon.  Mielenkiintoista oli se, että vielä 1930-luvulla väestökirjanpidon lomakkeet saatettiin täyttää saksaksi.


Toisaalta professorini on kertonut, että hänen äitinsä, joka on syntynyt muistaakseni 1920-luvulla, joka tapauksessa tasavallan aikana, ensimmäiset viralliset paperit, kuten syntymätodistukset olivat unkarinkieliset. Äiti oli siis slovakki. Vanhoista tavoista on vaikea päästä irti.

Yhden Marien kohdalla ehdin jo ilahtua. Hänen lomakkeeseensa on korjattu tieto siviilisäädystä, ja tuore puoliso on samanniminen kuin etsimälläni Mariella. Mutta ei, valitettavasti näen heti ensivilkaisulla, että tämä Marie on kymmenisen vuotta liian nuori. Tuntuu hassulta päästä tavallaan lähelle maaliaan, mutta samalla mennä aivan ohi.  Mutta Marien etsintä jatkuu, en lannistu vieläkään.

Zdenkasta sen sijaan löysin asuinosoitteet ja muita tietoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Tällainen kohta lomakkeessa on aina yhtä pysäyttävä:


Kävimme vilkaisemassa Zdenkan asuintalot. Niistä ensimmäinen, sota-aikainen, oli hyvin kapealla kujalla, jonka nimikin tarkoittaa lyhyttä. Ei mikään ihme, ettei navigaattori sitä löytänyt. Kävimme kuitenkin hieman katsomassa kujaa. Auringossa paistatteli kissa, joka ei valitettavasti ollut juttutuulella. Naapurin mummeli seurasi touhujamme epäluuloisesti, vaikkemme kuvanneet muuta kuin yleistä kujanäkymää. Toisaalta se on ymmärrettävää, koska monenlaista kulkijaa on liikkeellä.


Sodan jälkeen Zdenka muutti isoon kivitaloon. Myös sen kävimme kuvaamassa. Sitä kuvaa en kuitenkaan tässä julkaise. Nimittäin talossa asuva pappa tuli heti kysymään, miksi kuvaan heidän taloaan. Taas kuvasin vain puhtaasti kadulta näkyvää julkisivua, en muuta. Näytin hänelle, mitä olin arkistosta löytänyt, ja hän sanoi, että tietää tuon kyseisen perheen omistaneen aikanaan koko talon. Annoin hänelle käyntikorttini, ja hän lupasi, että pojanpoika lähettää minulle sähköpostia ja hän voi katsoa, löytyisikö talosta jotakin niiltä ajoilta, mitä tutkin. Saapa nähdä, mitä tapahtuu.

Jotenkin sitä vain pienellä kielitaidolla ja sanakirjalla selviää monimutkaisemmistakin tilanteista. Kun odottelin kyytiä tutkimusreissun jälkeen arkiston ala-aulassa, yritin saada selkoa taas parista ohjelapusta. Halusin nimittäin tietää, että pitääkö minun kirjoittaa nimeni vielä kertaalleen aulassa olevaan rekisterivihkoon.  Molemmissa ohjelapuissa oli eri teksti koskien arkiston asiakkaita. Toisesta tulkitsin, että asiakkaan ei tarvitse kirjata nimeään tähän rekisterivihkoon. Toista en jaksanut lukea, mutta oletin, että siinä on sama asia monimutkaisemmin.

Kohta tuli paikalle nuori nainen, joka kysyi minulta, miten pitäisi toimia. Sanoin, että kielitaitoni on huono mutta ymmärtäisin tästä, että arkistossa kävijän ei tarvitse tähän nyt nimeään laittaa. Hän luki molemmat laput ja sanoi ymmärtävänsä ne samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään paha mieli siitä, että kielen oppiminen on minulle niin vaikeaa!

Tulkitsimme, että rekisterivihko on kaupungin työntekijöille, joilla on toimipisteet samassa rakennuskompleksissa. Huvittavana ykstiyskohtana mainittakoon, että rekisterivihkoon oli joku hiljattain kirjoittanut sivun alalaitaan:"Kummitus kävi täällä.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ai, Austerlitz onkin Määrissä!

Aamu oli tänään sumuinen, aivan kuten 2. joulukuuta vuonna 1805, jolloin käytiin Austerlitzin taistelu, yksi Napoleonin sotien ratkaisuhetkistä. Määrin peltoaukeat ja matalat kukkulat lienevät usein aamuisin sumun peitossa, kun kosteus on yöllä tiivistynyt.


Kylän tšekinkielinen nimi on Slavkov u Brna, ja se on tosiaankin jäänyt Tšekin puolelle rajaa eikä kuulukaan Itävaltaan, kuten olen aina luullut. Paikalla on massiivinen muistomerkki, joka kunnioittaa kaikkia uhreja, olivatpa mitä kansallisuutta tahansa. Venäläinen teksti tosin mainitsee vain venäläiset uhrit, mutta älkäämme tästä tehkö johtopäätöksiä tavallisista venäläisistä ihmisistä ja heidän ajatuksistaan. Sitä paitsi koko taistelustakin on aikaa jo yli 200 vuotta.


Muistomerkki luo aurinkoisena päivänä, kuten tänään, suuren varjon kohti sen edessä avautuvaa laaksoa. Myös Napoleonin sodat loivat samanlaisen pitkän varjon Euroopan ylle, jopa sen reuna-alueille asti. Aleksanteri I, jonka aikana taistelu käytiin, päätyi muutamaa vuotta myöhemmin Suomen ensimmäiseksi venäläishallitsijaksi. "Keisari Aleksanteri, Suomenmaan suuriruhtinas..." Näin lauletaan tiernapojissakin. 

Napoleonin sodat olivat vielä kesken, kun meillä isäntä vaihtui. Tästä syystä Aleksanterilla oli intressi antaa Suomelle autonomomia, ettei taas yhdellä suunnalla ole levottomuuksia selviteltävänä. Autonomia johti itsenäisyyteen, ja nyt olemme tässä. Suurvaltojen varjossa voi pienillä olla joskus hyviäkin aikoja. Toivotaan niiden jatkuvan.

Kiertelimme Määriä muutenkin. Alue on suosittu pyöräilykohde. Itävaltalaisia pyöräilijöitä ja autolomailijoita näkyy paljon. Tämä ei yllätä, Itävaltahan on aivan nurkan takana. Täällä on kaunista. Erityisesti suosittelen Mikulovin aluetta. Kaupunki on idyllinen, ja sitä ympäröivät kukkulat viinitarhoineen. Syödä voi hyvin ja melko edullisesti, vaikkei tämä maa enää mikään hullunhalpa ole. Ihmisten ostovoima kasvaa, ja talous kehittyy muutenkin. Tämä on tietysti erinomainen asia, joten en yhtään valita hintojen noususta.


Muutenkin Määrissä kannattaa ajella. Voi nähdä kaikenlaista mielenkiintoista ja vähän kummallista. Esimerkiksi kirkon, joka on jäänyt tekojärven keskelle. Ympärillä ollutta kylää ei enää ole, se on jätetty veden alle.


Tai tällaisen kallionlohkareen, joka on ilmeisesti vain jätetty louhimatta, vaikka lähes koko muu kallio ympäriltä on.



lauantai 14. lokakuuta 2017

Vaihteeksi Brnossa

Tšekin tasavallan kakkoskaupunki Brno on minulle varsin tuntematon. Olen täällä kerran viettänyt yhden päivän, ja mieleen jäivät lähinnä arkistot, kauniit talot ja yksi slovenialainen ravintola, joka oli hyvä, vaikkakin edellisen presidentin, Václav Klausinkin kehuma paikka.

Tänään ajoimme tänne Prahan lentoasemalta, vuokra-autolla. Matka oli yllättävän raskas, ja alan vähitellen tajuta, miksi moni sanoo, että Brnoon kannattaa mennä julkisilla. En nyt sanoisi, että ykköstie on ihan hullu, kuten jotkut sitä luonnehtivat, mutta kyllä sillä kovaa ajetaan. Rekkoja riittää, ja nekin päästelevät pääasiassa ihan henkilöliikenteen tahdissa, joten siinä sitä ollaan. Oman mausteensa tuovat tietyöt, joita muuten EU rahoittaa. Tätä ei tietenkään silloin muistella, kun EU:ta vastustetaan ja suorastaan uhmataan.


Eli suosittelen minäkin bussia tai junaa, jos autoa ei välttämättä mihinkään tarvitse. Vuokra-autolla on paljon hauskempaa ajella pikkukaupunkeja tutkimaan. Vaikka niihinkin usein julkisilla pääsee myös, mutta oma auto sujuvoittaa matkantekoa.

Olen tullut tänne etsimään taas pieniä tiedonpalasia Mariesta, josta olen ennenkin kirjoittanut. Hänestä, jolle tutkimiani kirjeet ovat merkittävässä määrin kirjoitettu, mutta josta itsestään löytyy hyvin vähän tietoa. Hänen ystävänsä Zdenka on nyt löytynyt Brnon kaupunginarkistosta, väestölaskennan lomakkeista. Hän löytyi siksi, että yksi kirjekuori on säilynyt, jossa on hänen osoitteensa. Ilman samassa ruokakunnass asuvan miespuolisen sukulaisen nimeä tai katuosoitetta en olisi häntäkään koskaan löytänyt. Ehkä Zdenkan kautta opin taas jotakin Mariesta, siihen panen nyt toivoni.


Ehkä parasta Brnossa tähän mennessä on monimuotoisuus. On Prahassakin paljon taidetta, luovuutta ja erilaisia alakulttuureja, mutta Brnossa ne ovat näkyvillä aivan keskeisillä paikoilla.  Välillä voi ihastella tällaisia jugendtaloja, ja yhtäkkiä vieressä onkin aika kiva moderin kierrostalo. Kaiken lisäksi keskustan liepeiden katuja pannaan nyt kuntoon urakalla, joten kaupunkikuva saattaa muuttua vielä radikaalistikin lähivuosina.


Brno on Keski-Euroopan piilaakso, joten täällä ei kaihdeta esimerkiksi muraaleja. Sellaisiinkin rakennuksiin, joita Suomessa saatettaisiin pitää "liian hienoina sellaiseen" on toteutettu varsin onnistuneita teoksia. Täällä tietysti vanhoja taloja riittää, joten niitä ei samalla tavalla palvotakaan kuin ehkä joskus Suomessa.


Ylläoleva muraali on kaupunginteatterin rakennuksen sisäpihalta. Sieltä muuten löytyy myös aivan erinomainen ravintola, jota suosittelemme! Palvelu on täällä mielestäni ystävällisempää kuin Böömin puolella keskimäärin. Paikallisten asenne on täällä Määrissä ehkä jotenkin lämpimämpi ja välittömämpi, kun taas böömiläiset ovat hyvinkin arvonsa tuntevia.

Jostakin syystä suren vahvasti tämän maan saksalaisen kulttuurin katoamista, vaikka asia ei minua henkilökohtaisesti kosketa millään lailla. Ymmärrän myös, että historian painolasti on ollut liian raskas kantaa, joten jäljellä on vain hiljaisuus ja satunnaiset pienet jäänteet. Esimerkiksi tämä keisarikunnan ajoilta peräisin oleva metallinen kaivonkansi, jossa näkyy Brnon saksankielinen nimi, Brünn.


Samanlaisia pieniä tietoja ovat ne, mitä Mariesta etsin ja löydän. Uskon, että hän Brnossa käydessään käveli juuri tässä puistossa ja astui joskus näille samoille kaivonkansille. Ehkä hän käveli ystävänsä Zdenkan kanssa, joka ehkä ensi viikolla avaa minulle oven taas johonkin pikkutietoon. Aika kuluessaan vie yhtymäkohtia minun ja Mariwn sekä Zdenkan väliltä. Kaivonkannet ovat heidän nuoruusajoiltaan, mutta puiston puut eivät enää.




perjantai 24. helmikuuta 2017

Prahan kampaaja on innokas saunoja

Kävin eilen taas korealaisella kampaajalla, samalla sedällä, joka on leikannut hiuksiani melko tarkkaan viisi vuotta, mutta joka edelleen, tälläkin kerralla, kivenkovaan väitti, että on asunut Prahassa vasta noin kaksi vuotta.

Yleensä hän tervehtii minua sydämellisesti heti kun astun ovesta sisään, mutta tällä kertaa hän tyytyi vain nyökkäämään minimalistisesti. Hänellä oli nimittäin intensiivinen keskustelu toisen asiakkaan menossa - tšekiksi. Aivan pokkana hän vaan minulle väittää, ettei osaa kieltä yhtään eikä ollut nyt juuri huomaavinaankaan minua ennen kuin edellinen asiakas oli poistunut. Tämä on siis aivan normaalia, kuuluu meidän ystävyyteemme.

Kun pääsin tuoliin, sanoin heti, että tee tälle tukalle nyt vaan jotakin, ihan mitä vaan. Näinhän siis joka tapauksessa tulee tapahtumaan, joten paras vain sanoa se ääneen. Kampaaja toteaa, ettei aio leikata tätä nyt yhtään, hän tykkää hiuskistani juuri sellaisina kuin ne ovat, näytän kuulemma tosi  hyvältä ja hiusten leikkaaminen vain huonontaisi tilannetta.

Taivuttelen häntä tekemään edes jotakin, koska kampaus on aivan läsähtänyt. Lopulta hän suostuu vähän keventämään, alkaa työnsä heti ja hokee työn edetessä monta kertaa: "Ei pituudesta senttiäkään." Kun sanon, että huonot latvat saisit nyt kuitenkin ottaa pois, kampaaja tuhahtaa: "No tietenkin, sehän on selvä."

Tällä kertaa hän haluaa puhua saunasta, pyytää minua kertomaan elämäni saunoista ja minä kerron. Hän kuuntelee lumoutuneena. Tämän keskustelun aikana saan kuulla ensimmäsitä kertaa, että kampaajalla on perhettä Koreassa, jotka käyvät häntä tapaamassa häntä Euroopassa säännöllisesti. Kun yritän kysellä vähän enemmän, hän alkaa sujuvasti puhua korealaisista kylpylöistä mineraalivesineen.

Sitten puhutaan taas saunoista. Kampaaja kysyy, eikö alastomuus vaivaannuta minua. Sanon, että olen ehkä niin tottunut enkä muutenkaan käy sekasaunoissa. Hän taas sanoo pelkäävänsä, että joku tuttu tai asiakas tulee lauteille. Kysyn, onko hän innokas saunoja, ja hän toteaa olevansa Podolín uimakeskuksen aktiivisimpia saunojia, kaikki on hänestä ok, kunhan vaan ei tule tuttuja vastaan. Sanon, että ainahan hän voi olla niin kuin ei tunnistaisi ja selittää sitten jälkikäteen, ettei tunnistanut toista ilman vaatteita. Kampaajaa tämä ajatus huvittaa kovasti, mutta hän sanoo, ettei voisi koskaan olla niin epäkohtelias kenellekään.

Epäkohteliaisuutta ei kuitenkaan ole ilmeisesti se, että hän melkein suuttuu minulle, kun kerron käyväni Café Slaviassa ja Café Louvressa. Ne ovat kuulemma niin kaupallisia paikkoja, ettei sinne pidä mennä. Sanon hänelle vastaan, että kaikkihan on kaupallista, myös ne hänen suosimansa kansanpaikat, jotka ovat myös mukavia. Hän toteaa siihen, ettei kaikki ole kaupallista tässä maailmassa kuitenkaan. Myönnän, että esimerkiksi Pohjois-Koreassa eläminen on melko lailla kaupallisuudesta vapaata. Mies menee aivan hiljaiseksi, joten keksin äkkiä jotakin uutta puhuttavaa.

Kun hiukset on leikattu ja olen myöntänyt, että parempi vaan, ettei hän niitä oikeastaan leikannut ja hän todennut, että ehkä minun ei pitäisi tästä syystä edes maksaa, alan kaivella repustani kukkaroa. Kun hän hakee vaihorahoja, pengon repun pohjalta lahjaa, pientä marjarouhepussia, jonka olin ajatellut hänelle antaa. Olimme nimittäin joskus aikaisemmin puhuneet myös puolukasta, joten halusin antaa hänelle tilaisuuden todeta, miltä puolukka maistuu.

Jollakin ihmeen konstilla kampaaja aavistaa aikeeni. Ennen kuin saan kättäni reppuun, hän työntää käteeni suklaalevyä ja vaihtorahoja sen päällä. Ojennan takaisin tipin ja marjarouheen. Hän ei millään ottaisi niitä vastaan, mutta ottaa sitten lopulta kuitenkin useiden kumarrusten saattelemana.

Kun hän on sydämellisesti ja huippukohteliaasti saattanut minut ovelle ja olen kävellyt noin 20 metriä kapeaa katua, joka puikkelehtii uudesta keskustasta kohti vanhaakaupunkia, kampaaja huutaa perääni: "Johanna!"

Käännyn katsomaan kysyvästi ja hän sanoo: "Muista aina, että olet ystäväni, tekisin puolestasi mitä vaan. Jos hukkaat vaikka passisi tällä matkalla, soita minulle, niin lainaan omaani."

Nyökkään ja huudan kiitokset hänelle takaisin. Nauramme molemmat. Kun käännyn menosuuntaani, kuulen vielä kampaajan naurun kaikuvan talojen kiviseinistä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Sateisessa Táborissa

Tänään tuli käytyä taas yhdessä kaupungissa, jonka olen aina halunnut nähdä, nimittäin Táborissa. Tábor on tunnettu hussilaisuuden ajalta, ja olisin halunnut käydä aihetta käsittelevässä museossa. Valitettavasti se on talvella auki vain keskiviikosta lauantaihin. Ainoat museot, jotka olisivat olleet auki olivat suklaa- ja panimomuseot.

Niinpä päädyimme vain katselemaan kaupunkia hieman päällisin puolin. Asukkaat ovat kaivaneet kaupungin alle sukupolvienaikana tunneleita, ja niihinkin olisi päässyt, jos museo olisi ollut auki. Tunnelit ovat olleet alunalkaen kellareita, mutta projekti on vähän lähtenyt käsistä, joten on syntynyt talot yhdistävä maanalainen verkosto. Tosi kätevä juttu myös sotien aikana, ei vain oluen säilyttämiseen. Täytynee siis tosiaankin tulla joskus kesäaikaan uudestaan.

Tábor on kyllä mukavan tuntuinen pikkukaupunki. Keskusaukion tuntumassa on useita ravintoloita, joiden hintataso on ihan kohtuullinen.

Kaiken kaikkiaan turistit otetaan huomioon, joten vierailu on varsin helppo ja vaivaton. Tänään meille vain osui vähän huonoa tuuria sekä aukioloaikojen että sään suhteen. Koko aamun satoi vettä. Kukkulalla olevalla kaupungilla on paljon portaita ja mukulakiveystä, ei mitenkään mukava yhdistelmä vesisateen kanssa. Niinpä jatkoimme matkaa jo aamupäivästä kohti uusia ihmetyksen aiheita.

 Tässä vielä muutamia kuvia Táborista.




maanantai 20. helmikuuta 2017

Český Krumlovissa

Vihdoin ehdin tekemään retken, jota olen jo pitkään suunnitellut. Nimittäin maan eteläosiin, Český Krumloviin.



Kaupunki on upea, kuten tästä yleiskuvasta näkyy, se on säilynyt harvinaisen yhtenäisenä tyyliltään. Kaikki uusikin lisätään pieteetillä, kuten alla olevan kuvan seinämaalaus havainnollistaa.




 Český Krumlovia tietysti vaivaa sama ongelma, mikä tahtoo olla muissakin Unescon kohteissa, valtava turistimäärä ja kaupungin irtoaminen sen varsinaisesta tarkoituksesta ihmisten asuin- ja työpaikkana. Tästä syystä ehkä kuitenkin pidän hiukan enemmän pienistä vanhoista kaupungeista, jotka eivät ole ihan niin suosittuja turistien keskuudessa. Esimerkiksi pari vuotta sitten kävin Chrudimissa, ja se menee kyllä minun maun mukaan Český Krumlovin edelle.

Matkaa suunnitteleville antaisin suosituksen, että yksi päivä riittää kaupungin katsomiseen oikein hyvin, ellei teillä sattumalta ole kontakteja paikallisiin, jotka osaisivat kuljettaa teitä oikeasti hienoissa ja erikoisissa paikoissa (niitä takuulla löytää, mutta ei niitä tällainen ummikko huomaa) ja kertoa kiinnostavia tarinoita. Juuri näille seuduille ei minulla ole kontakteja, joten olin aivan oman avun varassa.



Kaiken kukkuraksi olimme liikkeellä maanantaina, jolloin kaikki museot, ne mahdolliset kiinnostavatkin, sekä linna olivat kiinni. Olin tästä tietoinen, kiitos internetin, mutta siitä huolimatta olen pikkuisen yllättynyt, että maailmanperintökohde sulkee ovensa maanantaisin. Tosin näin on asia vain talviaikaan, kesällä kaikki paikat ovat auki päivittäin. Plussapuolena maanantain suljetuille oville voi toisaalta sanoa sen, että turisteja oli melko vähän, mutta ei siellä silti tarvinnut yksin liikuskella.



Käykää siis kaikin mokomin Český Krumlovissa ja kertokaa sitten minullekin, mitä piditte ja mitä koitte. Ehkä jossakin vaiheessa teen sinne itsekin vielä toisen reissun ja kerron sitten enemmän, miltä kaupunki vaikuttaa.



lauantai 18. helmikuuta 2017

Väärän tiedon vaarat

Tällä kertaa otin lomalukemiseksi Inkeri Koskisen teoksen nimeltä Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Kirjassa Koskinen käsittelee tieteen ja huuhaan rajapintaa erilaisten Suomea ja suomalaisuutta käsittelevien, useimmiten varsin hilpeyttä herättävien teorioiden kautta.

Ensimmäisessä luvussa esitellään itseoikeutetusti Sigurd Wettenhovi-Aspa, jonka mielestä kaikki maailman sanat ovat alkuperältään suomalaisia. Wettenhovi-Aspan pohjattomasta  idealaarista ovat mm. seuraavanlaiset "etymologiset" selitykset: Sana kulttuuri tulee suomen sanaliitosta kulta ura, Tunisia on syntynyt sanoista tuonen sija ja suomalaisten esi-isien yksi hautapaikka on Se toinen henge, eli Stonehenge.

Tällaisille villeille teorioille voi lähinnä nauraa, ja on kai pakkokin, kun ei muutakaan voi. Wettenhovi-Aspan aivoitukset suomalaisten ja suomen kielen ylivertaisuudesta eivät varmaankaan johda meitä jatkossakaan vaarallisille vesille. Mutta ilmiönä tieteellisten metodien sivuuttaminen joko kokonaan tai osittain ja teorioiden luominen omasta päästään ja omien mieltymysten mukaan on mahdollisesti hengenvaarallista touhua. Tätä asiaa pohtii myös Koskinen kirjassaan.

Esimerkiksi täysin epätieteellinen rotuoppi johti mm. Lidicen kylän polttamiseen sekä asukkaiden teloittamiseen ja vangitsemiseen. Kun yksi ihmisryhmä alkaa uskoa "tieteellisiä selityksiä" omasta erinomaisuudestaan niin voimakkaasti, että uskoo olevansa myös ihmisinä muita parempia, jälki on karmeaa. Kuvassa on Lidicen lapsien muistomerkki, jota valvotaan sähköisesti syistä, joita voimme vain arvailla.


Olen käynyt Lidicessä ennenkin, mutta koskettavassa paikassa voi käydä useinkin. Edelleen suosittelen kävelyretkeä alueelle, joka on nykyään puistomainen, iso viheriö. Näin talvella se tietenkään ei ole parhaimmillaan. Voi vain kuvitella, millainen kylä tuossa jokilaaksossa on kerran ollut. Nyt vain muistomekkejä ja raunioita.


Ensimmäiset päivät vietämme itse asiassa Sudeettialueella, Karlovy Varyn kupeessa olevassa kylpylässä. Kylpylällä on oma lähde, josta saa hakea milloin tahansa vettä, vaikka yöllä. Vedenottopaikan viereisellä seinällä on esittelyteksti paikan historiasta. Ei ihan hirveästi voimaannuta ajatus siitä, että Herman Göring ystävineen on viettänyt aikaa juuri tässä kylpylässä sota-aikaan.

Mutta tämä seutu on ollut jo vuosisatoja tunnettu kylpylöistään. Lähde on sama kuin sotavuosina mutta vesi virtaa aina vaan. Vesi tuo mukanaan uutta, onneksi, mutta se myös vie pois sellaista, minkä ei pitäisi koskaan unohtua. Siksi suosittelen Lidiceä ja pysähtymistä näille portaille, jotka kerran veivät kylän kirkkoon.