maanantai 16. lokakuuta 2017

Marien useat kaimat ja Zdenkan kodit

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään.

Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit.

Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy.

Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkilökunta oli etsinyt minulle paitsi Zdenkaa, myös Marieta vaikken ollut sitä nimenomaisesti pyytänyt. Olin vain maininnut heille, että Zdenka on lähettänyt Marie-nimiselle henkilölle kirjeitä, ja niistä selviää joitakin tiedonhakua auttavia juttuja, kuten esimerkiksi osoite.

Marie on viettänyt jonkin verran aikaa Brnossa, sen tiedän siitä, että hänen poikansa on syntynyt siellä ja hänen avioliittonsa on niinikään solmittu siellä. Olin siis aika optimistinen, kun aloin käydä läpi kaikkia niitä Marien kaimoja, jota arkiston väki oli minulle etsinyt. Heitä oli viitisentoista.

Heistä löytyi monenlaista naiskohtaloa kotiapulaisista, myyjistä ja hoitajista aina yhteen slovakialaiseen sirkustaiteilijaan, joka oli aikaisemmin asunut Berliinissä ja nyt jostakin syystä päättänyt asettua Brnoon.  Mielenkiintoista oli se, että vielä 1930-luvulla väestökirjanpidon lomakkeet saatettiin täyttää saksaksi.


Toisaalta professorini on kertonut, että hänen äitinsä, joka on syntynyt muistaakseni 1920-luvulla, joka tapauksessa tasavallan aikana, ensimmäiset viralliset paperit, kuten syntymätodistukset olivat unkarinkieliset. Äiti oli siis slovakki. Vanhoista tavoista on vaikea päästä irti.

Yhden Marien kohdalla ehdin jo ilahtua. Hänen lomakkeeseensa on korjattu tieto siviilisäädystä, ja tuore puoliso on samanniminen kuin etsimälläni Mariella. Mutta ei, valitettavasti näen heti ensivilkaisulla, että tämä Marie on kymmenisen vuotta liian nuori. Tuntuu hassulta päästä tavallaan lähelle maaliaan, mutta samalla mennä aivan ohi.  Mutta Marien etsintä jatkuu, en lannistu vieläkään.

Zdenkasta sen sijaan löysin asuinosoitteet ja muita tietoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Tällainen kohta lomakkeessa on aina yhtä pysäyttävä:


Kävimme vilkaisemassa Zdenkan asuintalot. Niistä ensimmäinen, sota-aikainen, oli hyvin kapealla kujalla, jonka nimikin tarkoittaa lyhyttä. Ei mikään ihme, ettei navigaattori sitä löytänyt. Kävimme kuitenkin hieman katsomassa kujaa. Auringossa paistatteli kissa, joka ei valitettavasti ollut juttutuulella. Naapurin mummeli seurasi touhujamme epäluuloisesti, vaikkemme kuvanneet muuta kuin yleistä kujanäkymää. Toisaalta se on ymmärrettävää, koska monenlaista kulkijaa on liikkeellä.


Sodan jälkeen Zdenka muutti isoon kivitaloon. Myös sen kävimme kuvaamassa. Sitä kuvaa en kuitenkaan tässä julkaise. Nimittäin talossa asuva pappa tuli heti kysymään, miksi kuvaan heidän taloaan. Taas kuvasin vain puhtaasti kadulta näkyvää julkisivua, en muuta. Näytin hänelle, mitä olin arkistosta löytänyt, ja hän sanoi, että tietää tuon kyseisen perheen omistaneen aikanaan koko talon. Annoin hänelle käyntikorttini, ja hän lupasi, että pojanpoika lähettää minulle sähköpostia ja hän voi katsoa, löytyisikö talosta jotakin niiltä ajoilta, mitä tutkin. Saapa nähdä, mitä tapahtuu.

Jotenkin sitä vain pienellä kielitaidolla ja sanakirjalla selviää monimutkaisemmistakin tilanteista. Kun odottelin kyytiä tutkimusreissun jälkeen arkiston ala-aulassa, yritin saada selkoa taas parista ohjelapusta. Halusin nimittäin tietää, että pitääkö minun kirjoittaa nimeni vielä kertaalleen aulassa olevaan rekisterivihkoon.  Molemmissa ohjelapuissa oli eri teksti koskien arkiston asiakkaita. Toisesta tulkitsin, että asiakkaan ei tarvitse kirjata nimeään tähän rekisterivihkoon. Toista en jaksanut lukea, mutta oletin, että siinä on sama asia monimutkaisemmin.

Kohta tuli paikalle nuori nainen, joka kysyi minulta, miten pitäisi toimia. Sanoin, että kielitaitoni on huono mutta ymmärtäisin tästä, että arkistossa kävijän ei tarvitse tähän nyt nimeään laittaa. Hän luki molemmat laput ja sanoi ymmärtävänsä ne samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään paha mieli siitä, että kielen oppiminen on minulle niin vaikeaa!

Tulkitsimme, että rekisterivihko on kaupungin työntekijöille, joilla on toimipisteet samassa rakennuskompleksissa. Huvittavana ykstiyskohtana mainittakoon, että rekisterivihkoon oli joku hiljattain kirjoittanut sivun alalaitaan:"Kummitus kävi täällä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti