Salaisuuksien kätköillä

Pardubice on itäböömiläinen teollisuuskaupunki, jonka kaupunkikuva yhdistelee luovasti vanhaa ja uutta. On aivan uusia liikekeskuksia, kommunisminaikaisia lähiöitä, ensimmäisen tasavallan melko yksinkertaista tyyliä ja tietysti myös osuus keisarikunnan ajan loistosta. Kuten kaikissa vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa, myös Pardubicessa on vanhoja kaupunkitaloja, joiden suljettujen ovien takana voi olla aivan mitä vain.


Yhdessä tällaisessa kaupunkitalossa, korkeat huoneet ja viisi huonetta plus keittiö, elää aivan yksin ja omillaan 97-vuotias leskimies Jaroslav. Onneksi sukulaiset asuvat kuitenkin lähellä, joten elämä on hyvää, kun saa vain kotona olla. Uskollisimmat lukijani (tai minut muuten vain tuntevat) arvaavatkin jo;  hän on selviytynyt Sachsenhausenista. Hän on viimeinen kaltaisensa Pardubicessa.

Jaroslav ei näe enää lukea eikä kirjoittaa, mutta poika on onneksi pitänyt minuun yhteyttä sähköpostitse. Tarkasti hän kuvaa minulle omakohtaiset kokemuksensa vuosilta 1939-1942. Olen vaikuttunut sekä kerronnasta että siitä, että tämä miellyttävä herrasmies käy vielä kouluissa puhumassa nuorille ja istumassa tuntikausia vastailemassa heidän kysymyksiinsä.

Kysäisen tietenkin, onko hänellä kirjeitä tallessa, onhan niitä, vaikka osan hän myi sodan loputtua rahapulassa keräilijöille. Tämä on varmasti ollut monien keskitysleirikirjeiden kohtalo. Kokoelma on silti vaikuttava, muutamia kymmeniä. Lupa kirjeiden kuvaamiseen annettiin mielellään.


Yhtäkkiä, kesken kuvaamissession, Jaroslav sanoo, että ai niin, onhan hänellä se leiriltä salakuljetettu kaulapussi ja muistikirjakin täällä jossakin. Ja niinpä ovat, puiseen rasiaan huolellisesti aseteltuina, muistikirja pussin sisällä. Kaulapussit olivat Sachsenhausenissa luvallisia, mutta muistikirjat eivät. Monella niitä kuitenkin oli, koska puseron alla olevassa pussissa niitä pystyi pitämään helposti piilossa. Hyvin harva kuitenkaan onnistui tai edes yritti salakuljettaa niitä leiriltä ulos.


Yöllä näen unta, että olen istumassa hautausmaan penkillä. Yhtäkkiä huomaan, että Václav Havel on tullut viereeni istumaan. Hän sanoo: "Huomaatko, miten demokratia toimii täällä hautausmaalla. Kaikki me päädymme mullan alle, tasa-arvoisesti."

Tajuan, että tämähän on Vinohradin hautausmaa, jonne Havel on haudattu. Nousen ylös ja lähden etsimään hänen hautakiveään. Kun löydän kiven, hän katoaa näkyvistä ja pian herään. Ihmettelen, miksi unen lisäksi aamulla on mielessä sanonta: kynä on miekkaa voimakkaampi.

Katson edellisen päivän kuvia kameran näytöltä ja ymmärrän.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini