Prahan keväässä

Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen. Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta. Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin. Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille...

Děčín on pieni kaupunki Sudeettimaalla, Elben rannalla. Yksi tutkimukseeni liittyvistä henkilöistä, Fran tišek asui siellä 1930-luvulla ja joutui pakenemaan Prahaan, kun Saksan annettiin miehittää Sudeettialueet. Tästä syystä halusin käydä paikan päällä, vaikka oikeastaan tuo aikakausi ei liity tutkimuksessa rajaamaani aiheeseen. Jostakin syystä tutkimuksen rajojen yli on mukava hyppiä, ja sitä paitsi silloin, kun käy jollakin paikkakunnalla muuten vain, voi löytää jotakin kiinnostavaa kuitenkin. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Vasta  Děčíniin saavuttuani rupesin katselemaan, mitä muita nähtävyyksiä olisi tarjolla kuin museo, jonka olin päättänyt käydä katsastamassa. Kävi ilmi, että Elben rannan vanhin ja tunnetuin nälkäkivi on juurikin  Děčínissä. Se tulee näkyviin, kun vesi laskeutuu tarpeeksi matalalle, ja kuivat vuodet on kaiverrattu kiven kylkeen. Viimeisin huomaamani vuosiluku oli 1990-luvulta, mutta kai tämäkin vuosi kiveen vielä kaiverretaan. Pysäyttäväähän täl...

Jos olet autolla saapunut joskus Prahaan, olet ehkä ajanut pitkää valtakatua nimeltä 5. května. Se tarkoittaa toukokuun viidettä päivää, ja silloin alkoi Prahassa kapina natsihallintoa vastaan vuonna 1945. Tapahtuma on niin merkittävä maan historiassa, että kyllä se vähitäänkin sen yhden kadunnimen on ansainnut. Tuona päivänä tšekit nousivat kapinaan, yksi asia johti toiseen, ja kapina kesti viitisen päivää. Kapinahalukkuus oli kytenyt jo pitkään, mutta nyt hetki oli oikea. Liittoutuneet olivat jo hyvin lähellä.  Tilanne päättyi saksalaisten pakenemiseen ja antautumiseen. Oma tutkimukseni sivuaa tätäkin historiallista tapahtumaa, koska yksi tutkimani kirjeenvaihdon osallisista oli mukana tässä kapinassa. Hän oli jo kuusissakymmenissä oleva eläkkeelle joutunut kansakoulunopetaja, Josef . Tämä tietysti kertoo siitä, miten laaja pohja kapinalla on ollut, ja miten suurta rohkeutta siihen osallistuneet ovat osoittaneet. Prahan linnan keisarillisissa talleissa vielä tämän kuun lopp...

Tällä kertaa otin lomalukemiseksi Inkeri Koskisen teoksen nimeltä Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin . Kirjassa Koskinen käsittelee tieteen ja huuhaan rajapintaa erilaisten Suomea ja suomalaisuutta käsittelevien, useimmiten varsin hilpeyttä herättävien teorioiden kautta. Ensimmäisessä luvussa esitellään itseoikeutetusti Sigurd Wettenhovi-Aspa , jonka mielestä kaikki maailman sanat ovat alkuperältään suomalaisia. Wettenhovi-Aspan pohjattomasta  idealaarista ovat mm. seuraavanlaiset "etymologiset" selitykset: Sana kulttuuri tulee suomen sanaliitosta kulta ura, Tunisia on syntynyt sanoista tuonen sija ja suomalaisten esi-isien yksi hautapaikka on Se toinen henge, eli Stonehenge. Tällaisille villeille teorioille voi lähinnä nauraa, ja on kai pakkokin, kun ei muutakaan voi. Wettenhovi-Aspan aivoitukset suomalaisten ja suomen kielen ylivertaisuudesta eivät varmaankaan johda meitä jatkossakaan vaarallisille vesille. Mutta ilmiönä tieteel...

Introduction One might think it would be easy to write a Christmas story related to this - to be totally honest - crazy year of 2016. I have had several ideas during the past few months to play with, but none of them have carried me anywhere I would like to go. Time was running out, but the brilliant idea never came. No, nobody is forcing me to do this, I only have the urge to write Christmas stories. Those of you who are writers do understand. Yesterday morning I was reading Helsingin Sanomat and  in his essay , one of my favourite writers, Heikki Aittokoski reflected his feelings on the events of this year. He says he is a fan of Europe. Then I realised, that this time I cannot write a traditional Christmas story but gather the themes that I have been playing with recently under the title: How I became European . How I became European I became European in July 1988 in Berlin but I did not know it yet, not in a few decades. Whenever I sit in a cosy café, I remember that r...

Jonnekin on kuulemma satanut ensilumi. Ei tänne Turkuun vaan. Mutta ajattelin, että tämän lokakuisen päivän ilta olisi sopiva hetki istahtaa ja kertoa vielä yksi tarina viime viikon Prahan reissulta.  Sunnuntaina tapasin Sachsenhausenissa vankina olleen professori   Srdečnýn . Istuimme hänen kantakahvilassaan, jossa useimmiten tapaamme. Siellä istumme yleensä me ja paikallinen hipsterinuoriso. Tiskin takana professori tunnetaan erittäin hyvin. Karlíniin hän muutti jo kymmenisen vuotta sitten, ennen kuin alue alkoi saada nykyistä suosiotaan. Yhtäkkiä tapaamisen aikana professori alkoi kertoa, kuinka yhtenä helmikuisena aamuna vuonna 1940 hän ja muut vangit katsoivat parakin ikkunasta, kuinka viereisen parakin   tšekkien päälle kasattiin metri lunta. Heidät pakotettiin olemaan lumen alla tunnin verran ja kuusi paleltui kuoliaaksi. Syy oli se, että he olivat tulleet parakista ulos pari minuuttia myöhässä. En tiedä, miksi kirjoitan tämän juuri nyt. Ehkä pakastuva ilta a...

Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi. Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina. Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan. Toinen vastaava kestoaihe...

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee. Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (...

Minulta kysytään usein vihjeitä Tšekin matkoille. Niissä tilanteissa en oikein tiedä, mitä sanoa. Omat matkani, mielestäni parhaat matkat, teen paikkoihin, joihin pitää ajaa tällaisten kylttien ohi. Anna siinä sitten vihjeitä innokkaille turisteille, jotka haluaisivat nähdä "kaiken näkemisen arvoisen". Minulle tämä on näkemisen ja ennen kaikkea kuulemisen arvoista. Eikä siihen yksi viikko riitä; ei edes yksi ihmisikä, lähellekään. Eilen ajoin tällaisen kyltin ohi, pienelle sivutielle lähellä Klatovýa, tapaamaan 92-vuotiasta Františekia. Hän elää yksin mökissään, kuten hän taloaan kutsuu, melkeinpä keskellä metsää. Ympräillä ei ole tyypillistä kyläyhteisöä, paikka pitää todella tietää, jotta sinne osaa mennä. František ei ole kuka tahansa vanha paikallinen pappa, vaan vuosien 1948 ja 1956 välillä hän auttoi ihmisiä rajan yli, Länsi-Saksaan. Siksi halusin tavata hänet. Koko perhe vastusti vuonna 1948 valtaan tulleita kommunisteja aktiivisesti, joten tästä syystä Franti...

Sain eilen merkillisen, hyvin koskettavan lahjan yhdeltä Sachsenhausenista selvinneeltä, joka pyysi, että kävisin siinä Terezín-näyttelystä, josta pari päivää sitten bloggasin.    Nimittäin savesta tehdyn koristeen, joka on hänen lapsuudessaan ollut heillä aina joulukuusessa. En ole asiantuntija, mutta tämä näyttää minusta kotitekoiselta koristeelta, luultavasti ensimmäisen tasavallan ajalta. Toisinaan toivon, että esineet voisivat puhua. Tuntuu kummalliselta, että vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jotkut aivan arkiset esineet ovat ja pysyvät, kestävät läpi useampien ihmisikien. Tämän savihevosen kautta voin koskettaa sellaisen perheen elämää, jonka isä oli Itävalta-Unkaria palvellut virkamies. Voiko tällaista aikahyppäystä edes ymmärtää? Asiasta vielä vähän toiseen, kaunis oli Praha viime yönä ratikan ikkunasta katsellessa.

Alkuun pieni opettavainen tarina siitä, miten kuuluisi kohdella toista ihmistä. Lähdin sunnuntaina kahden ystävän kanssa käymään Terezínissä. Sovimme, että he hakevat minut kyytiin yhdeltä tietyltä Mäkkäriltä kaupungin rajalta. Sinne pitäisi päästä metrolla helposti. No, teoriassa kyllä, käytännössä piti ylittää moottoritie. En kerta kaikkiaan keksinyt, mistä tunneli menee, eikä paikkoja tässä maassa muutenkaan merkitä erityisen hyvin. Sunnuntaiaamuna ei juuri kulkijoita ole, joten ei ole paljon keneltä kysyäkään. Olin mielestäni kiertänyt risteyksen kaikki mahdolliset kolkat ja päätynyt aina umpikujaan. Pian olisin myöhässä ja yhä vain sakkailemassa moottoritien ja rampin välisessä oudossa epätilassa. Lopulta kohdalle osui KFC, jonka ulkopuolella oli pöytiä pyyhkimässä ehkä 16-vuotias poika. Selitin tilanteen hänelle, ja hän sanoi, että Mäkkärin kulmille menee itse asiassa ylikulkusilta, hänpä lähtee näyttämään. Mutta ota ensin juoma, talo tarjoaa. Niinpä ei tarvinnut janoisena ...

Tänään liikuskelin Prahan linnan liepeillä ja läheisellä ratikkapysäkillä pysähdyin ihastelemaan sitä, miten nätisti oli jätetty apilaa kasvamaan. Ratikat ikään kuin kulkivat kukkaispellon läpi, vain raiteilta ne oli leikattu pois. Mutta sitten kauhukseni huomasin vihreän hirviön, joka leikkasi myös raiteiden vierustoja. Jokin palanen minussa jäi suremaan katkeilevia apiloita. Hetken mietittyäni ymmärsin surevani oikeastaan sitä, miten kaikki katoaa. Vihreä hirviö on aika, joka niittää pois ihmiset, jotka vielä muistavat jotakin omakohtaisesti. Sachsenhausenin selviytyjiä on  noin 1200:sta jäljellä enää seitsemän. Näitä opiskelijoita siis, joita minä tutkin. He ovat viimeisiä, jotka muistavat toisen maailmansodan aikuisen näkökulmasta, ainakin suurin piirtein aikuisen. Leikkuri kiertää ja mutkittelee, tulee lopulta meistä jokaisen kohdalle, minunkin. Letnán puistossa, metronomia katsellessani tulin siihen tulokseen, että aika tehdä, toimia, puhua ja kuunnella on nyt. Se...