Prahan keväässä

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään. Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse. Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omi...

Pardubice on itäböömiläinen teollisuuskaupunki, jonka kaupunkikuva yhdistelee luovasti vanhaa ja uutta. On aivan uusia liikekeskuksia, kommunisminaikaisia lähiöitä, ensimmäisen tasavallan melko yksinkertaista tyyliä ja tietysti myös osuus keisarikunnan ajan loistosta. Kuten kaikissa vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa, myös Pardubicessa on vanhoja kaupunkitaloja, joiden suljettujen ovien takana voi olla aivan mitä vain. Yhdessä tällaisessa kaupunkitalossa, korkeat huoneet ja viisi huonetta plus keittiö, elää aivan yksin ja omillaan 97-vuotias leskimies Jaroslav . Onneksi sukulaiset asuvat kuitenkin lähellä, joten elämä on hyvää, kun saa vain kotona olla. Uskollisimmat lukijani (tai minut muuten vain tuntevat) arvaavatkin jo;  hän on selviytynyt Sachsenhausenista. Hän on viimeinen kaltaisensa Pardubicessa. Jaroslav ei näe enää lukea eikä kirjoittaa, mutta poika on onneksi pitänyt minuun yhteyttä sähköpostitse. Tarkasti hän kuvaa minulle omakohtaiset kokemuksensa vuosilta ...

Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt. Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.) Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti. Tällä kertaa minulla on mahdol...

Nové Město na Moravě on tunnettu hiihtourheilusta, erityisesti ampumahiihdosta. Minulle paikkakunta on tuttu Marenkan ja Franti šekin koulukaupunkina, ja tänään pääsin ensimmäistä kertaa paikan päälle. Ensimmäinen löytöretkeni tällä reissulla suuntautui museoon. Sieltä yritin löytää edes hieman tietoa vuosista 1900-1902, jolloin kyseinen rakastunut pari olivat yhtä aikaa koulussa. Kuvia löytyy, mutta hyvin vähän mitään erityisen konkreettista. Arkiston mielenkiintoisin anti taisi olla se, kun yhdestä laatikosta putkahti esiin presidentti Masarykin allekirjoittama muistokirja. vuodelta 1928, jolloin hän vieraili kaupungissa. Hipaisin sormella hänen nimikirjoitustaan ja tunsin koskettaneeni suuruutta. Kuvituksen on tehnyt paikallinen taiteilja, Karel Nemec . Nemec on myös tehnyt paikallisen katolisen kirkon maalaukset. Pelkästään niiden takia kannattaa tulla kaupunkiin.  Ehkä tämän päivän mielenkiintoistin juttu oli kirjeissä mainittujen paikkojen etsiminen. Kävelimm...

Tälläkin blogilla on säännöllisiä lukijoita, tiedän sen. Heistä useimmat varmasti muistavat romaanisen filologian professorin Jan Šabršulan, jota kävin tapaamassa viime vuonna kahdesti, huhti- ja kesäkuussa. Joku ehkä muistaa hänen antamansa ruusut, punaisen ja keltaisen, jotka kehystin ja jotka ovat muistona seinälläni. Tänään, tai oikeastaan eilen, koska nyt on jo yö, vein ruusut hänen hautajaisiinsa, samanväriset. Professori Šabršulan lähdön aika tuli viime lauantaina, 14.2. Oli suuri kunnia olla kunnioittamassa hänen muistoaan. En ollut koskaan aikaisemmin ollut tšekkiläisissä hautajaisissa. Paikka oli kaupungin krematorio. Kun ovet avattiin, musiikki soi ja ihmiset veivät kukkansa edessä olevalle lavalle. Sitten istuttiin hetken aikaa, tai minä seisoin takarivissä muiden vähemmän keskeisten henkilöiden kanssa. Lavaa peittävät mustat verhot liehuivat ilmavirran mukana, kun ovi avautui ja sulkeutui, mattimyöhäsiä tuli vielä kukkineen. Aurinko paistoi sisälle ja loi vaalei...

Olin tänään kävelyllä Vyšehradin linnoituksella vanhan partiolaistädin kanssa. Siellä hurahtikin koko päivä mukavasti. Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy roomalaisaikainen rakennus. Olen Vyšehradista blogannut aiemminkin, mutta hieno paikka on uusien kirjoitusten arvoinen. Suosittelen lämpimästi vierailua tälle kukkulalle, jolle on haudattu menneiden aikojen kuninkaita, jotka ovat eläessään pitäneet hovia täällä. Prahan linna on kiistatta hieno, historiallinen ja näkemisen arvoinen, mutta Vyšehrad on myös. Erityisesti jos haluaa pysytellä turistilaumojen ulkopuolella, kannattaa tulla tänne. Metro tuo perille, mutta kävelyä mukulakivillä on jonkin verran, joten suuret turistiryhmät yleensä menevät jonnekin muualle (Kaarlen sillalle, Vanhankaupunginaukiolle, Malá Stranaan). Vyšehradissa on myös maan kiinnostavin hautausmaa (josta olen myös blogannut aiemmin, mutta ei se mitään, kertaus on opintojen äiti). Sinne on haudattu paljon suurmiehiä. Jana , jonka kanssa tänään kävelin, tuns...

Aloittelimme aamun käymällä Václav Havelin haudalla. Vasta tällä toisella kerralla tajusin, että hänen hautakivessään ei lue mitään titteliä tai virkanimikettä, ei edes "kirjailija". Asiaa selviteltyäni kuulin, että tämä oli hänen tahtonsa. Sikäli huvittavaa, että viereisissä kivissä on parhaimmillaan valehtelematta 4-5 riviä titteleitä. On leipuria, liikemiestä, sen ja sen firman perustajaa, kaupunginvaltuutettuja ja ties mitä viskaaleja, en minä heitä kaikkia tšekiksi edes tiedä. Mutta sielläpä se Havel lepäilee, pyhän Václavin kappelin muurin suojassa, perhehaudassa. Kyllä häntä käydään käydään katsomassa ja muistamassa, ilman titteleitäkin. Minusta on muuten tullut kohtalaisen hyvä kukkien ostaja tšekiksi, vaikka itse sanonkin. Tässä vielä tunnelmakuva Vinohradin hautausmaalta muuten, aika rohkeat värit patsaassa, sanoisin.

Olen tosi onnellinen, ettei tämä päivä ollut yhtä vaiheikas kuin eilinen, sillä en ehkä jaksaisi sulattaa niin paljoa kerralla. Jatkan eilisen tapahtumista ja esittelen tämän päivän matkakuvia jonakin toisena päivänä. Pysähdyimme siis kysymään vanhalta mieheltä, sattuuko hänellä olemaan mitään tarinoita kerrottavana näistä SS-huhuista, jotka liittyvät Houskan linnaan. Hän sanoi asuneensa paikkakunnalla vasta 15 vuotta eikä ole kuullut asiasta näitä samoja huhuja enempää kuin mitä me hänelle sanoimme. Mies sanoi kuitenkin, että paikallinen ravintolan pitäjä tuntee kaikki, joten häneltä kannattaisi ehkä kysäistä. Alkoi olla muutenkin ruoka-aika, joten suuntasimme ravintolaan. Jututimme paikan omistajaa, noin 70-vuotiasta miestä. Hän sanoi, että kyllä SS linnassa oli, mutta paikallisista ei kukaan ole enää elossa, joka olisi ollut aikuinen tuohon aikaan. Yksi rouva oli ollut saksalaisten palvelijana linnassa, mutta hänkin on kuollut muutama vuosi sitten. No, olihan tuokin sentään jotaki...

Vähän lupailin, että tuo kovanonnen kylä olisi nyt loppuunkäsitelty tässä blogissa, mutta eipä mene elämä aina suunnitellusti. Tänään tein muutaman kaverin kanssa retken sinne. Kaikki eivät halunneet museoon, enkä halunnut suostutella, koska kaikki eivät koe asioita samalla tavalla. Pitää siis tehdä vielä ennen kotiinlähtöä uusi retki sinne, jotta näkee museonkin. Lupaan kuitenkin pitää tästä aiheesta tämän jälkeen taukoa. Vaikka sattuisittekin olemaan heikkohermoisempia turisteja, voin silti suositella tätä kohdetta, jos historia kiinnostaa. Paikka ei ole mitenkään ahdistava, vaan kylän alueesta on tehty suuri viheriö, jolla voi kävellä mukavasti, varsinkin hyvällä ilmalla, ja oppia historiasta. Jäljelläolevat rauniot on merkattu kyltein, paikka on kaunis ja ehkä surullinen, mutta tunnelma on kuitenkin leppoisa. Oikeastaan mistään ei tule erityisesti tunnetta, että täällä olisi jokin hirmutyö tapahtunut. Tässä näkyy osa Lidicen lapsille omistetusta muistomerkistä. Heistä seitsem...