Vielä tarina Tatralta
Kerron teille nyt viimein sen lupaamani tarinan Tatralta. Yksi sellanen, mitä ei ole tietääkseni tähän mennessä Suomeksi kirjoitettu, mutta joka ehdottomasti ansaitsee tulla kerrotuksi myös suomalaisille meidän omalla kielellämme.
Pysähdyimme kesken kävelyretken syömään reitin puolimatkan majalle, Zamkovský Chataan. En ole ikinä syönyt niin hyvää linssikeittoa missään, pakko oli vähän tutkia, mitä kaikkea siinä on, jotta oppisi tekemään edes puoliksi yhtä hyvää.
Majalla olikin mielenkiintoisempi historia kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen oli rakentanut sotavuosina (1942-43) vuoristo-opas ja vuorikiipeilijä Štefan Zamkovský vaimonsa L'udmilan kanssa. Štefan on siis kaveri allaolevassa kuvassa.
Mikä sai Štefanin ja L'udmilan rakentamaan tämän majan keskellä toista maailmansotaa? Syy on varsin mielenkiintoinen, joskaan ei erityisen yllättävä. He piilottelivat siellä poliittisia vankeja, partisaaneja ja juutalaisia.
Soden loputtua heidän oli tarkoitus pyörittää majaa vaeltamistarkoituksessa, mutta kun kommunistit tulivat valtaan, se valtiollistettiin. Štefan sai toimia hetken aikaa majan isäntänä, vaikka hän menettikin sen omistajuuden. Haluaisin ajatella, että hänelle tämä menetys ei olisi ollut niin kovinkaan traaginen. (Vaikka äärimmäisen väärin sekin, sitä en missään tapauksessa kiistä.) Hän oli kuitenkin elänyt Ylä-Tatralla koko ikänsä ja saisi jatkaa vuoristolaiselämäntapaa niin kuin ennenkin.
Jostakin syystä hänet kuitenkin määriteltiin muutaman viikon päästä kansanviholliseksi. Ehkä joku ilmiantoi hänet tai jotakin vastaavaa tapahtui, sitä ei majasta saatavilla oleva esite kerro tarkemmin. Joka tapauksessa tämän seurauksena hän menetti paitsi kaiken omaisuutensa, myös itselleen luontaisen elinympäristönsä. Koko elämänsä.
Perhe karkotettiin Banská Štiavnicaan, jossa Štefan kuoli 53-vuotiaana. En tiedä kuolinsyytä, mutta en olisi yllättynyt, jos juurilta repiminen olisi lyhentänyt hänen elinikäänsä.
Lumivyörypelastuspalvelu, jossa Štefan oli itsekin ollut aikanaan mukana, myönsi hänelle postuumisti hopeisen 1. luokan ansiomitalin ja laski laski hänen arkulleen vuoriston kitukasvuisista puista tehdyn seppeleen. Oksat sihen oli kerätty tietenkin Tatralta, jossa Štefan koki elämänsä kauneimmat hetket.
Zamkovský Chatan seinällä on Štefanille kuuluneita esineitä, kuten esimerkiksi sukset. Myös valokuvia oli näytillä. Hän oli aktiivinen kuvaaja.
Vaikka kertomani elämänkohtalo on epäreiluudessaan ja kamaluudessaan pysäyttävä, yritän silti ajatella niin, että nyt Štefanin Ja L'udmlan rakentama mökki palvelee sillä lailla kuin he olisivat halunneet. Se on auki vuoden ympäri ja tarjoaa kulkijoille ruokaa ja juomaa. Siellä voi myös majoittua ja sitä voi käyttää aloituspisteenä, jos tähtää huipulle. Tämä ajatus lohduttaa edes hiukan.
Kun olimme jumissa rinteellä ukkosmyrskyn takia noin pari tuntia, mietin, miten Štefan olisi toiminut. Hän tuskin olisi jäänyt odottelemaan hissiä, vaan lähtenyt kävelemään alas - tai ylös.
Pysähdyimme kesken kävelyretken syömään reitin puolimatkan majalle, Zamkovský Chataan. En ole ikinä syönyt niin hyvää linssikeittoa missään, pakko oli vähän tutkia, mitä kaikkea siinä on, jotta oppisi tekemään edes puoliksi yhtä hyvää.
Majalla olikin mielenkiintoisempi historia kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen oli rakentanut sotavuosina (1942-43) vuoristo-opas ja vuorikiipeilijä Štefan Zamkovský vaimonsa L'udmilan kanssa. Štefan on siis kaveri allaolevassa kuvassa.
Mikä sai Štefanin ja L'udmilan rakentamaan tämän majan keskellä toista maailmansotaa? Syy on varsin mielenkiintoinen, joskaan ei erityisen yllättävä. He piilottelivat siellä poliittisia vankeja, partisaaneja ja juutalaisia.
Soden loputtua heidän oli tarkoitus pyörittää majaa vaeltamistarkoituksessa, mutta kun kommunistit tulivat valtaan, se valtiollistettiin. Štefan sai toimia hetken aikaa majan isäntänä, vaikka hän menettikin sen omistajuuden. Haluaisin ajatella, että hänelle tämä menetys ei olisi ollut niin kovinkaan traaginen. (Vaikka äärimmäisen väärin sekin, sitä en missään tapauksessa kiistä.) Hän oli kuitenkin elänyt Ylä-Tatralla koko ikänsä ja saisi jatkaa vuoristolaiselämäntapaa niin kuin ennenkin.
Jostakin syystä hänet kuitenkin määriteltiin muutaman viikon päästä kansanviholliseksi. Ehkä joku ilmiantoi hänet tai jotakin vastaavaa tapahtui, sitä ei majasta saatavilla oleva esite kerro tarkemmin. Joka tapauksessa tämän seurauksena hän menetti paitsi kaiken omaisuutensa, myös itselleen luontaisen elinympäristönsä. Koko elämänsä.
Perhe karkotettiin Banská Štiavnicaan, jossa Štefan kuoli 53-vuotiaana. En tiedä kuolinsyytä, mutta en olisi yllättynyt, jos juurilta repiminen olisi lyhentänyt hänen elinikäänsä.
Lumivyörypelastuspalvelu, jossa Štefan oli itsekin ollut aikanaan mukana, myönsi hänelle postuumisti hopeisen 1. luokan ansiomitalin ja laski laski hänen arkulleen vuoriston kitukasvuisista puista tehdyn seppeleen. Oksat sihen oli kerätty tietenkin Tatralta, jossa Štefan koki elämänsä kauneimmat hetket.
Zamkovský Chatan seinällä on Štefanille kuuluneita esineitä, kuten esimerkiksi sukset. Myös valokuvia oli näytillä. Hän oli aktiivinen kuvaaja.
Vaikka kertomani elämänkohtalo on epäreiluudessaan ja kamaluudessaan pysäyttävä, yritän silti ajatella niin, että nyt Štefanin Ja L'udmlan rakentama mökki palvelee sillä lailla kuin he olisivat halunneet. Se on auki vuoden ympäri ja tarjoaa kulkijoille ruokaa ja juomaa. Siellä voi myös majoittua ja sitä voi käyttää aloituspisteenä, jos tähtää huipulle. Tämä ajatus lohduttaa edes hiukan.
Kun olimme jumissa rinteellä ukkosmyrskyn takia noin pari tuntia, mietin, miten Štefan olisi toiminut. Hän tuskin olisi jäänyt odottelemaan hissiä, vaan lähtenyt kävelemään alas - tai ylös.
Kommentit
Lähetä kommentti