Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2015.

Zátopek ja Nurmi - kohtaaminen symbolisella tasolla

Kuva
Se hetki, kun huomaa Suomen Kuvalehden twitter-fiidissä vilahtavan oman nimen keskellä yötä, kellonlyömällä, kun pitäisi olla jo unten mailla, on melko havahduttava. Oli ihan pakko nousta kunnolla ylös ja lukea, mitä minusta blogataan. Karo Hämäläinen oli lukenut noin vuoden takaisen artikkelini Urheiluhistoriallisen seuran vuosijulkaisusta ja peilasi sitä vasten omaa kaunokirjallista teostaan Yksin . Hämäläinen oli sijoittanut romaaniinsa kohtauksen, jossa Emil Zátopek , tai ainakin Zátopekin kaltainen mies, tulee Paavo Nurmen kauppaan ja ostaa sieltä paidan. Kohtaamiselle ei ole historiallista perustetta, mutta Hämäläinen luonnehtii sitä nyökkäykseksi kohti Jean Echenoz'n romaania Pitkä juoksu. Echenoz nimittäin on kirjoittanut samantapaisen kohtauksen Nurmen ja Zátopekin välille. Kaunokirjallisuudessa on täysin luvallista, usein jopa toivottavaa, tehdä omia ratkaisuja, vaikkapa intertekstuaalisin perustein, kuten tässä tapauksessa. Hämäläinen siteeraa Echenoz'n tekst

Salaisuuksien kätköillä

Kuva
Pardubice on itäböömiläinen teollisuuskaupunki, jonka kaupunkikuva yhdistelee luovasti vanhaa ja uutta. On aivan uusia liikekeskuksia, kommunisminaikaisia lähiöitä, ensimmäisen tasavallan melko yksinkertaista tyyliä ja tietysti myös osuus keisarikunnan ajan loistosta. Kuten kaikissa vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa, myös Pardubicessa on vanhoja kaupunkitaloja, joiden suljettujen ovien takana voi olla aivan mitä vain. Yhdessä tällaisessa kaupunkitalossa, korkeat huoneet ja viisi huonetta plus keittiö, elää aivan yksin ja omillaan 97-vuotias leskimies Jaroslav . Onneksi sukulaiset asuvat kuitenkin lähellä, joten elämä on hyvää, kun saa vain kotona olla. Uskollisimmat lukijani (tai minut muuten vain tuntevat) arvaavatkin jo;  hän on selviytynyt Sachsenhausenista. Hän on viimeinen kaltaisensa Pardubicessa. Jaroslav ei näe enää lukea eikä kirjoittaa, mutta poika on onneksi pitänyt minuun yhteyttä sähköpostitse. Tarkasti hän kuvaa minulle omakohtaiset kokemuksensa vuosilta 1939

Dokumentit piilossa ullakolla?

Kuva
Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin. Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi.

Kutná Horan arkistossa

Kuva
Olinpa tänään sitten Kutná Horan aluearkistossa haeskelemassa  lisää tietoa Františekin koulutuksesta. Joskus tuntuu, että minun on pakko kulkea kaikki sivupolut ja kiertotiet. Arkistonhoitaja nimittäin sanoi, että hän oli niin kiinnostunut siitä, mitä teen, että oli yrittänyt tutkia dokumentteja puolestani etukäteen, ja oli löytänyt Františekin vain yhdestä lukion vuosikirjasta hänen nimensä. Kukaan ei arkistossa tajua, miten hän yhtäkkiä ilmaantuu kolmannelle luokalle. Alan käydä aineistoa läpi ja totean täsmälleen saman asian kuin arkistonhoitaja. Selailen seuraavaksi tilaamiani opettajienkokousten pöytäkirjoja, ja yhdessä niistä on alleviivattu yksi kohta ja piirretty huutomerkki viereen. Siinä lukee, että kokouksessa on keskusteltu oppilaista, jotka ovat hakeneet kaupunkikoulusta lukioon. (Kaupunkikoulu oli aikanaan jonkinlainen nelivuotinen kansakoulun jatkokoulu.) Aikani pöytäkirjoja selailtuani löydän päätöksen, jossa mm. František on päätetty ottaa kouluun. Pyydän saada

Plzeň - vuoden 2015 kulttuuripääkaupunki

Kuva
Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa. Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa. Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla. Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt! Aivan

Kun kerrotaan ja ei kerrota

Kuva
Jotenkin suurin piirtein arvasin, miten Šetějovicessa tänään käy. Saavuttuani Czech pointiin, siellä olivat ne täsmälleen samat mummelit ja se sama nuori mies. Paitsi, että nuori mies pakeni talon taakse minut nähtyään. Mutta ei se mitään, jollakin peltotilkulla työskenteli ihmisiä, ja yksi heistä, keski-ikäinen mies, pahaa aavistamatta tuli kyselemään, mitä haluamme. Hän ymmärsi englantia, mutta vastasi tšekiksi, mikä sopi ihan hyvin, koska hän osasi kuitenkin puhua selkeästi ja melko hitaasti. Sitten hänkin soitti pari puhelua ja toisen puhelun jälkeen hän sanoi, että nyt lähdetään autolla liikenteeseen. Niinpä hän ja tämä surullisenkuuluia nuori mies hyppäsivät autoonsa ja me omaamme ja seurasimme heitä perässä. Ajoimme metsätielle ja minulle tuli mieleen, että aikovatko he jättää meidät tänne tai kenties ampua kuopan pohjalle varmistaakseen, ettemme tule enää kolmatta kertaa mitään kyselemään. Jäimme kuitenkin henkiin, sillä kävimme vain nuoren miehen kotitalolla. Hänen fiksu

Hullun maineessa ja luostarissa

Kuva
Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt. Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.) Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti. Tällä kertaa minulla on mahdollisesti o

Arkistossa ja kenttätutkimuksissa

Kuva
Mikä mahtaisi olla korkein kunnianosoitus, mitä voisi anoa arkistonhoitajalle? Tänään olin Brnon aluearkistossa, joka ei sijaitse kuitenkaan fyysisesti Brnossa, vaan  Žďár nad Sázavou -nimisessä pikkukaupungissa. Siellä tapasin livenä sen superystävälisen arkistonhoitajan, joka vaivojaan säästelemättä oli hakenut minulle aivan kaiken, mahdollisen ja mahdottoman tiedon. Oli käynyt läpi lähteitä, joita en olisi osannut etsiä, ja mihin tahansa alueeseen viittasinkaan  Nové Městossa, hän heti kiikuttaa kaikki mahdolliset vanhat valokuvat tuosta alueesta minun nähtäväkseni. Lisäksi hän skannasi ja printtasi ne minulle, ja nyt illalla huomasin, että samat kuvat olen saanut vielä sähköpostiini päivän aikana. Jos kaikki arkistonhoitajat olisivat edes puoliksi näin avuliaita, työni olisi tuhannesti helpompaa. Ja kyllä Maria kirkon seinältä hymyili ihan oikein; tänään löysin lisää tietoa Marenkasta ja hänen elämästään, koulumenestyksestään, sukulaisistaan ja mahdollisesti myös ystävistä.

Olen koskettanut suuruutta ja Maria hymyilee minulle

Kuva
Nové Město na Moravě on tunnettu hiihtourheilusta, erityisesti ampumahiihdosta. Minulle paikkakunta on tuttu Marenkan ja Franti šekin koulukaupunkina, ja tänään pääsin ensimmäistä kertaa paikan päälle. Ensimmäinen löytöretkeni tällä reissulla suuntautui museoon. Sieltä yritin löytää edes hieman tietoa vuosista 1900-1902, jolloin kyseinen rakastunut pari olivat yhtä aikaa koulussa. Kuvia löytyy, mutta hyvin vähän mitään erityisen konkreettista. Arkiston mielenkiintoisin anti taisi olla se, kun yhdestä laatikosta putkahti esiin presidentti Masarykin allekirjoittama muistokirja. vuodelta 1928, jolloin hän vieraili kaupungissa. Hipaisin sormella hänen nimikirjoitustaan ja tunsin koskettaneeni suuruutta. Kuvituksen on tehnyt paikallinen taiteilja, Karel Nemec . Nemec on myös tehnyt paikallisen katolisen kirkon maalaukset. Pelkästään niiden takia kannattaa tulla kaupunkiin.  Ehkä tämän päivän mielenkiintoistin juttu oli kirjeissä mainittujen paikkojen etsiminen. Kävelimme ai

Marenkaa etsimään paikan päälle

Sama hyperystävällinen arkistonhoitaja, jota olen tässä jo muutamaan kertaan hehkuttanut, löysi minulle Marenkan . Olin sortunut luottamaan muistitietoon Marenkan tyttönimestä sekä siihen, että Marenkan poika puhuu samannimisistä sukulaisista. Ehkä muistelija tästä syystä oletti tyttönimeksi tuon muiden sukulaisten nimen. Taas miespuolinen sukulainen, tällä kertaa isä, auttoi löytymisessä. Marenkan isä oli kylän johtajaopettaja, ja  kylän kastekirjaan oli merkitty Marenka-niminen tyttö samalle päivämäärälle ja isäksi kylän johtajaopettaja. Vähän nolottaa, etten itse älynnyt katsoa kastekirjaa noin tarkasti, enkä siten huomannut virhettäni. Pian lähden matkalle kohti Tšekin pienempiä arkistoja. Ottamaan selvää Marenkasta ja hänen perheestään sekä hänen  yli sadan vuoden takaisesta rakastetustaan, Františekista . Valitettavasti kaikkia arkistoja ei ole näin hyvin digitalisoitu, kuin mitä Määrin katoliseet kirkonkirjat ovat. Toisaalta siinä on oma jännityksensä, kun pääsee katsomaan

Tieto vain pakenee minulta

Sain huippuystävällisen sähköpostiviestin arkistonhoitajalta  Žďár nad Sázavousta. Hänkään ei ollut löytänyt antamieni tietojen perusteella Marenkaa , mutta pyysi saada kaiken olemassaolevan tiedon, jotta voimme hakea muista lähteistä. Tosi ihanaa, että edes joskus on helppoa arkistoissakin. En oikeastaan koe arkistohaasteita työskentelyn pahimpina haasteina, vaan pikemminkin hidasteina ja prosessiin kuuluvina tekijöinä. Sekä tietysti lukemattomien tarinoiden aiheina... Joka tapauksessa, ihan mukava, että toisessa päässä on avulias ihminen. Ehkä tämän kesän arkistokäynnit osoittautuvat hyödyllisiksi. Hain tarkennetut tiedot Marenkasta materiaalieni uumenista. Onnistuin löytämään  varmuudella hänen kotiseurakuntansa kastekirjan, mutta ei hänen nimeään kyllä siellä ollut! Ehkä hän ei sitten ollutkaan roomalaiskatolinen. Ja muiden uskontokuntien kirkonkirjoja on digitalisoitu vähemmän, joten tässä sitä taas ollaan. Jotta ironia olisi täydellinen, kastekirjasta löytyi tietenkin  Šír

Kirkonkirjoja netissä

Kuva
Eilen iltapäivällä sain tiedon, jota olin metsästänyt jo ties kuinka kauan; missä parhaiten voi selailla vanhoja tšekkiläisiä kirkonkirjoja. Määriläisiä nimenomaan, etsin nimittäin yhä Marenkaa . Kesämyrsky riepotti peltikattoa ja sade pisaroi olohuoneen vanhoihin ikkunoihin, ja minä etsin Marenkaa  Nové Měston syntymätodistuksista ja Brnon avioliittorekisteristä.  Ehkä Marenka on syntynyt muualla. Brnossa taas on niin paljon kirkkoja, että avioliittojen läpikahlaaminen veisi paljon aikaa. Jos ei muu auta, teen sen kuitenkin. Marenka yhä vain juoksee minulta karkuun, ja nyt tiedän ehkä vähän siitä, miltä tuntui häneen rakastuneista miehistä.  Eilen en löytäyänyt ja löysin. Löysin paljon isättömiä tyttölapsia, joille oli usein annettu nimi Marie tai Maria. Tämän tietysti huomasin siksi, että etsin Marie-nimistä tyttöä, syntynyt joskus vuosien 1885-87 välillä. Syntynyt hän oli, mutta ilmeisesti sittenkin jossakin muualla kuin  Nové Městossa. Ihmettelin, ettei noiden kahden vuoden a

Valkovuokkoja Belower Waldissa - kuolemanmarssin päätepisteessä

Kuva
Tässä toinen blogipäivitykseni samalta päivältä. Aiheet ovat niin tärkeitä, että haluan kirjoittaa niistä tuoreeltaan. Hyvät kengät ovat minulle elinehto, erityisesti matkoilla. Tällä reissulla yhden varpaan kynsi on hieman vihoitellut ja tehnyt kävelemisestä vähän hankalaa, vaikka olen kynttä yrittänyt lyhentää ja pehmustaa kyseistä varvasta sukalla. Pienikin kiusa voi tuntua joskus sietämättömältä. Tänään kävelin vain pieniä pätkiä sitä tietä, jota Sachsenhausenin vangit menivät yli sata kilometriä, noin 20 kilometrin päivävauhtia, puukengissä ja lumessa. Miten he selvisivät? Minä en tiedä. Nyt huhtikuussa 2015 tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun kuolemanmarssi päättyi Sachsenhausenin vankien osalta Belower Waldiin. Olimme seuraamassa seppelten laskua ja muistopuheita. 88-vuotias Israeliin emigroitunut saksanjuutalainen mies sanoi puheessaan, että selviytyjät eivät ole sankareita, vaan sankareita ovat heidän vanhempansa, jotka pystyivät leirillä olemaan pelottomia ja ole

Tiilitehtaan rauniolla miettimässä nykyaikaa

Kuva
Tänään taidan kirjoittaa poikkeuksellisesti kaksi blogitekstiä. Toisen tiilitehtaasta, jossa tšekkiopiskelijat olivat pakkotyössä Sachsenhausenista, toisen taas Belower Waldin kuolemanmarssi-muistomerkistä. Sachsenhausenin keskitysleirin sivuitse virtaa kanava, jolla tänäänkin kulkee proomuja, esimerkiksi kuljettamassa tällaista romukuormaa. En osaa sanoa, kuinka moni proomua ohjaava kapteeni, usein puolalainen, tietää, että kanavan varrella sijaitsi aikanaan tiilitehdas, jossa hänenkin maanmiehiään pidettiin pakkotyössä. Harva turistikaan eksyy tiilitehtaan raunioille, vaikka moni käykin katsomassa itse pääleirin alueella näyttävimmät näyttelyt - tai ainakin ottamassa selfien Arbeit macht frei -portilla. Siellä täällä tuosta tehtaasta on kuitenkin edelleen näkyvissä jäämiä. Tehtaassa tehtiin paitsi tiiliä, myöhemmin myös kranaatin kuoria Berliinin puolustusta varten - niin ikään orjatyövoimaa hyväksi käyttäen ja alkeellisimmatkin turvallisuusohjeet unohtaen ja laiminlyöden. V