Arkistossa ja kenttätutkimuksissa

Mikä mahtaisi olla korkein kunnianosoitus, mitä voisi anoa arkistonhoitajalle? Tänään olin Brnon aluearkistossa, joka ei sijaitse kuitenkaan fyysisesti Brnossa, vaan Žďár nad Sázavou -nimisessä pikkukaupungissa. Siellä tapasin livenä sen superystävälisen arkistonhoitajan, joka vaivojaan säästelemättä oli hakenut minulle aivan kaiken, mahdollisen ja mahdottoman tiedon. Oli käynyt läpi lähteitä, joita en olisi osannut etsiä, ja mihin tahansa alueeseen viittasinkaan Nové Městossa, hän heti kiikuttaa kaikki mahdolliset vanhat valokuvat tuosta alueesta minun nähtäväkseni. Lisäksi hän skannasi ja printtasi ne minulle, ja nyt illalla huomasin, että samat kuvat olen saanut vielä sähköpostiini päivän aikana.

 Jos kaikki arkistonhoitajat olisivat edes puoliksi näin avuliaita, työni olisi tuhannesti helpompaa. Ja kyllä Maria kirkon seinältä hymyili ihan oikein; tänään löysin lisää tietoa Marenkasta ja hänen elämästään, koulumenestyksestään, sukulaisistaan ja mahdollisesti myös ystävistä.

Vanhoja koulupäiväkirjoja katsellessa tulee monenlaista mieleen. Silmiinpistävää on, miten usein 1890-luvulla on annettu vapaata loppukevääksi, erityisesti pojille, joskus tytöillekin. Huono koulumenestys näyttää korreloivan vapaiden kanssa. Yleensä tytöt näyttävät äkkisilmäyksellä pärjäävän koulussa muutenkin paremmin, siis keskimääräisesti. Silti pojat pääsivät tietysti jatko-opintoihin tyttöjä paremmin.

 Lisäksi huomasin mielenkiintoisen seikan: Yllättävän moni poika oli lukiossa vaikeuksissa saksan ja 
tšekin kielessä, mutta ei välttämättä ranskan kielessä, joka oli ainakin Nové Městossa pakollinen vieras kieli. (Saksa oli siis maan toinen kieli eikä vieras kieli, näin lukee todistuskopioissa.) Rupesin ihan miettimään, että onko esimerkiksi ruotsin kielen ja äidinkieleen opiskeluun liittyvät motivaatiovaikeudet aivan uusi tai pelkästään suomalainen ilmiö...

 Itävalta-Unkari osasi ainakin antaa ohjeita. Koulujen päiväkirjoissa oli alkusivuilla ohjeistus siitä, millainen viiva pitää vetää kirjaan, jos oppilas on aamupäivän, iltapäivän tai koko päivän poissa. Koko päivä merkataan ristillä. Jos poissaolo on selvitetty, viiva ympäröidään kaarella, tai risti ympyrällä. Oikeastaan tällä lailla päiväkirjoista tulee samalla pieniä taideteoksia.

Mitä sitten Marenkan kotikylästä, Najdekista, on vielä jäljellä 1890-luvulta? Eipä taas juuri paljoakaan. Kylän krusifiksi ja puro. Siinä varmaankin tärkeimmät.


Ja Marenkan todennäköisen kortteeripaikan tilalla Nové Městossa on nyt jo vähän vanhahtava pieni ostoskeskus... Lohdullista kuitenkin on, että Marenkan ja Františekin yksi varmasti tiedetty kohtaamispaikka, kolme ristiä korkealla kukkulalla, on yhä paikallaan.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Kuva
Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä. Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia. Kaikk
Lue lisää

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Kuva
 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynnin j
Lue lisää

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art . Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu. A Present to Field Marshal Mannerheim “The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain. So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle
Lue lisää