keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Arkistossa ja kenttätutkimuksissa

Mikä mahtaisi olla korkein kunnianosoitus, mitä voisi anoa arkistonhoitajalle? Tänään olin Brnon aluearkistossa, joka ei sijaitse kuitenkaan fyysisesti Brnossa, vaan Žďár nad Sázavou -nimisessä pikkukaupungissa. Siellä tapasin livenä sen superystävälisen arkistonhoitajan, joka vaivojaan säästelemättä oli hakenut minulle aivan kaiken, mahdollisen ja mahdottoman tiedon. Oli käynyt läpi lähteitä, joita en olisi osannut etsiä, ja mihin tahansa alueeseen viittasinkaan Nové Městossa, hän heti kiikuttaa kaikki mahdolliset vanhat valokuvat tuosta alueesta minun nähtäväkseni. Lisäksi hän skannasi ja printtasi ne minulle, ja nyt illalla huomasin, että samat kuvat olen saanut vielä sähköpostiini päivän aikana.

Jos kaikki arkistonhoitajat olisivat edes puoliksi näin avuliaita, työni olisi tuhannesti helpompaa. Ja kyllä Maria kirkon seinältä hymyili ihan oikein; tänään löysin lisää tietoa Marenkasta ja hänen elämästään, koulumenestyksestään, sukulaisistaan ja mahdollisesti myös ystävistä.




Vanhoja koulupäiväkirjoja katsellessa tulee monenlaista mieleen. Silmiinpistävää on, miten usein 1890-luvulla on annettu vapaata loppukevääksi, erityisesti pojille, joskus tytöillekin. Huono koulumenestys näyttää korreloivan vapaiden kanssa. Yleensä tytöt näyttävät äkkisilmäyksellä pärjäävän koulussa muutenkin paremmin, siis keskimääräisesti. Silti pojat pääsivät tietysti jatko-opintoihin tyttöjä paremmin.

Lisäksi huomasin mielenkiintoisen seikan: Yllättävän moni poika oli lukiossa vaikeuksissa saksan ja 

tšekin kielessä, mutta ei välttämättä ranskan kielessä, joka oli ainakin Nové Městossa pakollinen vieras kieli. (Saksa oli siis maan toinen kieli eikä vieras kieli, näin lukee todistuskopioissa.) Rupesin ihan miettimään, että onko esimerkiksi ruotsin kielen ja äidinkieleen opiskeluun liittyvät motivaatiovaikeudet aivan uusi tai pelkästään suomalainen ilmiö...

Itävalta-Unkari osasi ainakin antaa ohjeita. Koulujen päiväkirjoissa oli alkusivuilla ohjeistus siitä, millainen viiva pitää vetää kirjaan, jos oppilas on aamupäivän, iltapäivän tai koko päivän poissa. Koko päivä merkataan ristillä. Jos poissaolo on selvitetty, viiva ympäröidään kaarella, tai risti ympyrällä. Oikeastaan tällä lailla päiväkirjoista tulee samalla pieniä taideteoksia.



Mitä sitten Marenkan kotikylästä, Najdekista, on vielä jäljellä 1890-luvulta? Eipä taas juuri paljoakaan. Kylän krusifiksi ja puro. Siinä varmaankin tärkeimmät.




Ja Marenkan todennäköisen kortteeripaikan tilalla Nové Městossa on nyt jo vähän vanhahtava pieni ostoskeskus... Lohdullista kuitenkin on, että Marenkan ja Františekin yksi varmasti tiedetty kohtaamispaikka, kolme ristiä korkealla kukkulalla, on yhä paikallaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti