lauantai 18. huhtikuuta 2015

Valkovuokkoja Belower Waldissa - kuolemanmarssin päätepisteessä

Tässä toinen blogipäivitykseni samalta päivältä. Aiheet ovat niin tärkeitä, että haluan kirjoittaa niistä tuoreeltaan.


Hyvät kengät ovat minulle elinehto, erityisesti matkoilla. Tällä reissulla yhden varpaan kynsi on hieman vihoitellut ja tehnyt kävelemisestä vähän hankalaa, vaikka olen kynttä yrittänyt lyhentää ja pehmustaa kyseistä varvasta sukalla. Pienikin kiusa voi tuntua joskus sietämättömältä. Tänään kävelin vain pieniä pätkiä sitä tietä, jota Sachsenhausenin vangit menivät yli sata kilometriä, noin 20 kilometrin päivävauhtia, puukengissä ja lumessa. Miten he selvisivät? Minä en tiedä.

Nyt huhtikuussa 2015 tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun kuolemanmarssi päättyi Sachsenhausenin vankien osalta Belower Waldiin. Olimme seuraamassa seppelten laskua ja muistopuheita.


88-vuotias Israeliin emigroitunut saksanjuutalainen mies sanoi puheessaan, että selviytyjät eivät ole sankareita, vaan sankareita ovat heidän vanhempansa, jotka pystyivät leirillä olemaan pelottomia ja olemaan tartuttamatta omaa sisäistä pelkoaan lapsiinsa.

Hän kertoi myös kesken kuolemanmarssin luovuttaneensa yhden kerran; hän oli jäänyt lumeen makaamaan, vaikka tiesi, että siihen joko jäätyy kuoliaaksi tai tulee ammutuksi. Puukenkien pohjin kertyi koko ajan lunta ja hän oli väsynyt. Hän kuitenkin heräsi, kun kaksi nuorta poikaa oli nostanut hänet ylös. Pojat olivat tuttuja Auschwitzista, he olivat tehneet yhdessä pakkotyötä Siemensille. Toinen pojista oli läsnä tämän päivän tilaisuudessakin.

Puhuja sanoi myös, että hän ei ole koskaan ollut katkera, ei edes leiriltä vapautumisen jälkeen. Tähän ajatukseen hän halusi päättää puheensa.

Ohjelman jälkeen käveilmme hieman alueella, johon vangit oli jätetty leiriytymään, oman onnensa nojaan. Paikka on erittäin kaunis pyökkimetsikkö. Puissa on kuitenkin merkkejä siitä, että täällä on asuttu ja yritetty pysyä hengissä. Puun kaarnaa on revitty syötäväksi ja rungoissa näkyy yhä piirustuksia ja kirjoituksia.



En oikein tiedä, miten kokemaani kuvaisin.Miten välittää ajatus, että ihmisiä on ensin kidutettu leireillä ja sitten ajettu pitkin maanteitä, kohti vääjäämätöntä kuolemaa? Mitä kertoa paikasta, jossa vainoojat lopulta pakenivat? Miten kertoa siitä, että näkee omin silmin tuosta kaikesta selviytyneitä ihmisiä, jotka ovat tulleet eri puolilta maailmaa taas tapahtumapaikalle, muistopäivän kunniaksi? Osaan vain sanoa, että paikka oli täynnä kauneutta ja surua. Ja valkovuokkoja, valtavasti valkovuokkoja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti