lauantai 26. helmikuuta 2011

Täydellistä typeryyttä ja suuruudenhulluja suunnitelmia

Otsikosta huolimatta aloitan kiitoksella. Kun tulin tänään kotiin, ovella odotti paketti. Siellä oli kirja bookcrossing-tarkoituksiin, sekä kaikkea muuta mukavaa Suomesta. Kiitos P! Sain oikein Clarity-teetäkin. Sitä voisi viedä muutaman kilon erinäisiin täkäläisiin virastoihin ja joka ikiselle poliisiasemalle. Kuvassa näkyy myös hieno pöytäliinani sekä välipalamandariinit. Tässä muuten tietoa bookcrossingista, jos asia ei ole entuudestaan tuttu:
www.bookcrossing.com



Metrossa matkalla kansallismuseolle osui samaan vaunuun ryhmä amerikkalaisia. Yksi heistä sitten rupesi kailottamaan suureen ääneen, että kaikkien maiden pitäisi kokea jonkin aikaa totalitaarista yhteiskuntaa, niin syntyisi hyvä julkinen liikenne. Sitä kun olisi pakkovallan aikana pakko käyttää, niin se toimisi myöhemminkin. Yleensä minua tällainen typeryys vain naurattaa, mutta nyt suutuin. Jos miettii eilisiä holocaust-tunnelmia, tuhkauurnia, miljoonia kuolleita, niin aika kohtuuton uhraus se on täsmällisistä juna-aikatauluista. (Natseillahan oli tunnetusti maailman täsmällisimmät junat.) Toisaalta milloin on viimeksi ollut totalitaarinen yhteiskunta esimerkiksi Britanniassa, vaikka Lontoon metro toimii oikein hyvin, vähintään yhtä hyvin kuin Prahan. Miten maailmassa voi olla tällaista tyhmyyttä!

Kävin siis kansallismuseossa. Siellä oli näyttely Määrin historiallisesta maakunnasta, joka ei ole enää hallinnollinen alue. Tšekin tasavaltahan koostuu Böömistä, Määristä ja osasta Sleesiaa. Määrin keskuskaupunki on Brno (entinen Brünn), ja alue on noin kolmasosa koko maan pinta-alasta.

Näyttely oli suoraan sanottuna melko tylsä, eikä siellä saanut edes kuvata. Arkeologisessa osassa kerrottiin, että ihmiset asuivat luolissa ja valmistivat mm. ruukkuja ja keihäänkärkiä. (Sangen yllättävää.) Pronssikauden korut olivat vähän kiinnostavampia, ja ne muistuttivat minusta hieman Kalevala-koruja, mutta kuvia ei tosiaankaan saanut ottaa. Varmaan  ihan hyvä näyttely aiheeseen vihkiytyneille, siellä oli nimittäin varsin kattavasti myös Määrin kulttuurielämästä ja -vaikuttajista. Nimet eivät valitettavasti olleet tutun kuuloisia.

Ainoastaan Gregor Mendel, se herneiden risteyttäjä, oli minulle tuttu. Hän oli munkki, joka puuhaili hernekokeitansa luostarin puutarhassa ja eli Brünnissa siihen aikaan, kun se kuului Itävalta-Unkariin, mutta määriläinen vaikuttaja yhtä kaikki. Mendel oli aikaansa edellä, sillä 1800-luvulla biologit eivät arvostaneet  empiriaa. Hänen tutkimustuloksensa vahvistettiin oikeiksi vasta 1900-luvulla.

Hieman enemmän minua myös kiinnosti esitys tšekinkielisestä raamatunkäännöksestä, joka tehtiin 1600-luvulla, siinä samassa imussa, jossa Agricola suomensi Raamattua Lutherin innoittamana. Tšekin ensimmäinen kunnianhimoinen raamtunkäännös vaikutti kieleen niin paljon, että se tuntuu kuulemma yhä tänäänkin. Se on tasoltaan samassa luokassa kun juuri Lutherin Raamattu ja englanninkielinen kuningas Jaakon käännös. Siis kohdekielen mukaista tekstiä, ei latinaa tšekin sanoilla. Minulta on jopa kysytty, onko Agricolan Raamattu samassa asemassa, ja mikä sen vaikutus on ollut suomeen. En ole osannut muuta sanoa, kuin että Agricola keksi sanoja, jotka ovat yhä käytössä. Jos joku tietää enemmän tästä,niin laittakaa rohkeasti kommenttilaatikkoon tietoa. Minunkin kyllä pitäisi tietää, mutten jostain syystä tiedä.

Yläkerrassa puolestaan oli näytillä arkkitehti Karel Pragerin suunnitelma Prahan uudistamisesta. Piirustukset ovat 1960-70-luvuilta. Prager edusti sosialistista realismia ja käytti innokkaasti uusia materiaaleja, joten voitte vain kuvitella, millaisia luomuksia tänne olisi tullut, jos suunnitelmat olisivat toteutuneet. Hän mm. kehitteli modulaarisia asuntoja, joista voisi muokata koteja eri tarpeisiin ja niihin  pieniä kotipuutarhoja. Idea ei itsessään ole huono, mutta voin vain kuvitella, miten tuo olisi käytännössä sosialismin aikana toteutettu... Tässä valokuva yhden suunnitelman pienoismallista.


Museolta poistun Václavin aukiota alas, sitä samaa, jolla samettivallankumouksen aikana pidettiin jättimäisiä mielenosoituksia. Nyt sen ovat täyttäneet McDonald'sit, Starbucksit ja C&A:t. Pian löydän itseni yhdestä vaatekaupasta saksalaisturistien seasta. Mietin, että suuret sotapäälliköt valitsevat tarkasti taistelunsa. Kannattaako siis hermostua satunnaisen amerikkalaisen puheista, vaikka maailmanhistoria on mitä on?



Vielä ratikassa, joka on täynnä turisteja, jotka jäävät seistä töröttämään niille sijoilleen, mihin ovat kulkuneuvossa päätyneet, mietin tätä. Tungen turistien ohi, huomaan pyytäväni tietä tšekiksi. Samassa huomaan, tosin vasta jälkijättöisesti, että minähän muuten osasin selittää museon narikkamummolle tšekiksi,että takkini numerolappu on vain kadonnut jonnekin. Osaan jo  koota yksinkertaisia sanoja yksinkertaiseksi lauseiksi. Luultavasti kaikki päätteet ovat väärin, mutta minua ymmärretään.

Kotikadullakaan en vielä osaa sanoa, kumpi on pääasia, sekö, että nyt Eurooppa on rauhallinen, vaiko se, ettei hirmuvallan aikoja koskaan vähäteltäisi. Voiko toista olla ilman toista? Tänään kuitenkin, ensimmäistä kertaa täällä ollessani, ilmassa on kevään tuntu. Prahan kevään?

perjantai 25. helmikuuta 2011

Terezín

Ota noista julkisten kulkuneuvojen toiminnasta sitten selvää. Päätin lähteä päiväretkelle Terezínin keskitysleiriä katsomaan, ja busseja sinne menikin sitten laiturilta katsottuna ihan eri aikaan kuin mitä netistä luettuna. Ehkä en vain osaa katsoa kaikkien yhtiöiden tarjontaa. Ensimmäinen nettihaku toi ainoat yhteydet Brnon kautta, toisin sanoen sik sakkiin pitkin maata. Eli kaikille keskitysleirien harrastajille tiedoksi, Terezíniin pääsee bussilla, joka lähtee Nadraží Holešovicen metroaseman yhteydessä olevalta rautatieasemalta. Ajoaika on noin 50 minuuttia, lipun hinta tällä hetkellä noin kolme euroa yhteen suuntaan.

Matkalla näkee mukavasti pieniä tšekkikyliä, sillä täällä maantiet kulkevat usein kylien läpi eivätkä sivuitse, kuten Suomessa. Maisema on varmasti kaunis, mutta juuri nyt kaikki näyttää kuivalta ja kuolleelta. Ikävä on myös paikallisten tapa heitellä roskia tien viereen, jopa pelloille. Ei se läheskään niin pahaa tosin ole kuin Venäjällä, mutta rumentavaa kuitenkin. Samassa bussissa tuli poikia jääkiekkovarusteineen, tulevia Suomen kaatajia, olettaisin.

Koko Terezínin kaupunki on ollut kokoamisleiriä, sillä kun vankien määrä kasvoi, paikalliset evakuoitiin muualle. Tästä johtuen kohteita on ympäri kaupunkia, joten aikaa kannattaa varata useampi tunti. Ostin noin 8 euron lipun, jolla pääsi kaikkiin kohteisiin. Osa paikoista on ilmaisia, tai ainakaan lippua ei kysytty, osassa oltiin hyvin tarkkoja. Lipun voi ostaa myös vain haluamiinsa paikkoihin.

Aluksi kuolleet haudattiin salassa, etteivät kaupungin asukkaat tietäisi, mitä tapahtuu. Myöhemmin rakennettiin krematorio, jossa ruumiit tuhkattiin, sillä niitä tuli niin paljon, että hautaaminen kävi mahdottomaksi. Varsinainen tuhoamisleiri Terezín ei ollut, pikemminkin kokoamisleiri, mikä tietenkään ei paljon sinne joutunutta lohduta, koska suurin osa kärrättiin ennen pitkää Auschwitziin. Terezínin läpi kävi kaikkiaan yli 150 000 juutalaista, joista 33 000 kuoli siellä. Mikään lepokoti se ei siis ollut.

Terezín oli kuitenkin eräänlainen mallileiri. Kun Punainen Risti halusi käydä tutustumassa keskitysleirien oloihin, heidät tuotiin Terezíniin. Siksi ajaksi pystytettiin julkisivu, jossa oli mm. kauppoja, joista vangit muka saavat ostaa ruokaa ja muita tavaroita. (Tavarat oikeasti heiltä itseltään ryöstettyjä.) Järjestettiin jalkapallo-ottelu, ja kentän laidalle tuotiin hurraavia väkijoukkoja. Tämä meni täydestä ja Punainen Risti totesi olot varsin kelvollisiksi.

Ryhmä taiteilijoita yritti salakuljettaa Punaisen Ristin valtuuskunnalle piirustuksia, mutta he jäivät siitä kiinni. Heidät ja heidän perheensä vangittiin, myöhemmin tapettiin. Syytteen he saivat "kauhupropagandan levittämisestä". Sodan jälkeen Terezínistä löytyi heidän töitään, niin hyvin piilotettuna, etteivät saksalaiset olleet niitä löytäneet. Tässä pari esimerkkiä yhden operaatioon osallistuneen taiteilijan, Bedřich Frittan töistä. Museossa on näytillä paljon leirille joutuneiden taiteilijoiden töitä, ja hänen kuvistaan pidin eniten.


Pahoittelen taas salamaa. Tämän kuvan nimi on Tulva.



Tässä puolestaan Ainoa kulkuneuvo, jolla tarkoitettaneen näitä ruumisvaunuja, joilla vainajat tuotiin krematorioon. Virallinen kuolinsyy oli aina jokin sairaus, mutta todellinen kuolinsyy oli tietysti raa'at olosuhteet, puutteellinen ruoka ja taudit, jotka levisivät ahtaudessa. Näillä vaunuilla kuljetettiin myös esimerkiksi sairaita ja joskus painavia tavaroita. Olivat siis monenlaisessa käytössä.


Tässä arkkuja, joita vangit tekivät vainajilleen. Taloudellisista syistä arkkujen kansia käytettiin moneen kertaan.


Tässä puolestaan uurnia, jotka olivat ensin puisia, sittemmin tällaisia pahvisia. Näitä varastoitiin pitkään pinottuina tähän tapaan. Asetelma on rekonstruoitu ja uurnat ovat tyhjiä. Kun Saksa antautui, uurnien sisältö joko haudattiin maahan tai kipattiin jokeen. Näin yritettiin peitellä tuhotyötä.


Se rakennus, joka toimi poikien asuntolana, on nykyään yksi museoista. Yhdessä asuntolan huoneista pidettiin salaa koulua. Juutalaisissa kun oli paljon opettajia ja professoreita, he siinä toivossa, että jälkipolvi vielä pääsisi vapauteen, halusivat opettaa. Moni teki tätä työtä väsymättömästi niin kauan kuin pystyi. Pojista ihan kourallinen selvisi hengissä, opettajista ei yksikään.

Lapset julkaisivat leirillä myös omaa lehteään, nimeltä Vedem, joka perustettiin 14-vuotiaan Peter Ginzin ehdotuksesta. Peter kohtasi kuolemansa vuonna 1944, niin kuin moni  muukin Terezínin kokenut lapsi ja aikuinen. Sodan jälkeen Terezínistä löytyi myös paljon lasten piirustuksia. Piirustus on monen lapsen kohdalla ainoa todiste hänen olemassaolostaan. Paljon oli myös nimettömiä piirustuksia. Kuvat käsittelevät usein pelkoa.


Mutta myös haaveita.


Muistoja.



Kaipuuta kotiin.


Terezínissä oli aluksi oma juutalaishallinto, joka viimeiseen asti taisteli SS-johtoa vastaan. Tuohon hallintoon mukaan menneet tietysti olivat toiveikkaita sen suhteen, että vielä vapaus ja paremmat ajat koittaisivat, eihän kukaan osannut arvata, mitä edessä on. Juutalaiset saivat päättää itse esimerkiksi ruuan jakamisesta ja järjestää aktiviteetteja. Tuolloin myös taide kukoisti. Kirjoitettiin, tehtiin kuvataidetta, sävellettiin ja musisoitiin, jopa teatteri ja sen lavasteet nyhjästiin tyhjästä. Vaikka puitteet olivat hvin vaatimattomat, tarjolla oli monipuolisia esityksiä. Kai ihminen sitten olosuhteista huolimatta etsii tapoja ilmaista itseään.

Tässä muuten vielä pari työtä, tällä kertaa taiteilijalta nimeltään František Mořic. Ensimmäinen työ on nimeltään Asuntola parakissa.


Toinen työ on nimeltään Asuntola. Näin värikylläisiä kuvia en ole koskaan ennen nähnyt keskitysleiriltä.


Kulkiessani Terezínin kadulla, oli aivan hiljaista. Juuri kukaan ei liikkunut missään, ja mietin jo, että onko kaupunki aivan tyhjä. Edes koulun pihalla ei ollut liikettä. Jonkin verran katujen kulmilla notkui joutilaita nuoria miehiä. Ajattelin, että ehkä nuoret naiset ovat kaikki muuttaneet Prahaan, enkä kyllä yhtään sitä ihmettele. Voi olla aika vaikea saada tällä historialla kaupungista mitään erityisen houkuttelevaa asuinpaikkaa.

Kun iltapäivällä odotin bussia,  puisto oli kuin olikin täyttynyt ihmisistä, jotkut kiiruhtivat kauppaan ja toiset kotiin. Mietin, että kai täälläkin voi asua, synkästä historiasta huolimatta.

Yksi Terezínin uhreista oli runoilija Leo Strauss, joka halusi kupleteillaan piristää muita vankeja ja saada heidät muistelemaan menneitä, onnellisia aikoja. Minun oli ihan pakko kirjoittaa yksi hänen runonsa muistiin museon seinältä, ja tässä se on saksantaitoisille luettavaksi.

Als-Ob

Ich kenn ein kleines Städtchen,
Ein Städchen ganz tiptop
Ich nenn es nicht beim Namen,
Ich nenns die Stadt Als-ob.

Nicht alle leute dürfen
In diese Stadt hinein,
Es müssen Auserwählte
Der Als-Ob-Rasse sein.

Die Menschen auf den Strassen,
Die laufen im Galopp -
Wenn man auch nichts tun hat,
Tut man doch so als ob.

Es gibt auch ein Kaffeehaus
Gleich dem Café de l'Europe,
Und bei Musikbeleitigung
Fühlt man sich dort als ob.

Und mancher ist mit manchen
Auch manchmal ziemlich gross -
Daheim war er kein grosser,
Hier macht er so als ob.

Des Morgens und des Abends
Trinkt man Als-Ob-Kaffee,
Am Samstag, ja am Samstag,
da gibts Als-Ob-Haché.

 Man stellt sich an um Suppe,
Als ob da etwas drin,
Und man geniesst die Dorsche
Als Als-Ob-Vitamin.

Man legt sich auf dem Boden,
Als ob da wär ein Bett,
Und denkt an seine Lieben,
Als ob man Nachricht hätt.

Man tragt das schwere Schicksal
Als ob es nicht so schwer,
Und spricht von schöner Zukunft,
Als ob's schon Morgen wär.

Lähtiessäni sytytin kynttilän krematorion lavalle, siihen, mihin ruumiit laskettiin ennen uuniin laittamista. Sytyttelin uudestaan myös muutaman sammuneen kynttilän. Kukkia minulla  ei tällä kertaa ollut, mitä vainajille viedä, mutta tänä aamuna pakkanen oli piirtänyt bussikatoksen pleksiin omat kukkasensa.

torstai 24. helmikuuta 2011

Elämän ihmettelyä kaipauksen rannalla

Rekisteröintiasiani on viimein selvinnyt. Se kuuluu vuokranantajalleni. Arvatkaapa, aionko asiasta enää mitään kysellä. Apulaisrehtorilla meni yli viikko asian selvittelyyn, kun häntä pompoteltiin puhelimessa henkilöltä toiselle. Poliisi ei kuulemma tunne maansa lakia, jokainen puhuu ihan omiansa. On tämä ihme maa.

Päivän toinen ihmettelyn aihe on nuo ruokakaupat. Menevät yhdeksältä illalla järjestään kiinni. Kävin tänään yhden paikallisen tytön kanssa syömässä, ja hän vinkkasi, että yhdellä metroasemalla on Tesco, joka on puoleen yöhön auki. Niissä harvoissa myöhään auki olevissa liikkeissä prahalaiset käyvät sitten pitkienkin matkojen takaa. Minulle tuo tietty Tesco on yhteen suuntaan noin puolen tunnin matkan päässä, ei sieltä asti viitsi ruveta yhden ihmisen ruokia hakemaan.

Kaipaan sitä, että voisi käydä vain kerran viikossa ruokakaupassa, hakea pelkän leivän päivittäin. Joka päivä kun kantaa kauppakassia kotiin, niin tulee mieleen, että voisi se joskus joku päivä jäädä väliinkin. Nyt tosin on hurahtanutkin sopivasti kolme päivää niin, ettei ole joko tarvinnut, muistanut tai ehtinyt kauppaan. Leipää ei näköjään ole enää. Ruisleipä, siitä en viitsi edes sanoa mitään.

Nyt kun tarkemmin mietin, niin kaipaan moniakin asioita. Kaipaan tietoyhteiskuntaa. Taas olen sen ongelman edessä, että miten tulostan opiskelutekstit. Tai se ongelma on akuutti vasta ensi viikolla, mutta sain taas ison kasan tekstejä, joita pitäisi jollakin aikataululla lukea.

Kaipaan kontrolliyhteiskuntaa, erityisesti sen tupakkalakia, jos täällä olisi sellainen, vaatteeni eivät haisisi nytkään tupakalle.

Kaipaan  holhousyhteiskuntaa, erityisesti teiden talvikunnossapitoa, jotta ei tarvitsisi pakkasaamuina liukastella. 

Kaipaan jotakin tuttua. Joskus kävelen tuolla lähiostarilla hetken ennen kotiinmenoa, ihan vain siksi, että se on minulle tuttu. Myös naapurin kuorsaus öisin on jotenkin lohdullista kuultavaa. Tiedän, että sama tuttu naapuri on seinän takana edelleen. Onneksi uusista asioista ja ihmisistä tulee nopeasti kuitenkin tuttuja.

Kaipaan merta.

Kerrotaanpa keventäväksi lopuksi vielä vähän siivoamisesta. Olen huomannut itsessäni huvittavia piirteitä, mitä siivoukseen tulee. Olen ruvennut jemmaamaan vessapaperirullia aina siivousta edeltävänä päivänä, jotta siivooja täyttäisi telineen uusilla. Tämä siksi, että vessapaperia olisi reservissä. Uskomattoman nuukaksi sitä tulee sellaisissa asioissa, jotka kuuluvat vuokraan. En voi millään ostaa paketillista vessapaperia varastoon, kun kerran asunnon hintaan kuuluu wc-rulla.

Lisäksi piilottelen siivoojalta pesutuvan avainta, jota ei ole vieläkään haettu minulta pois. Ajattelin, että siivooja saattaisi vaikka napata sen ja viedä vuokraemännälle. Eipä napannut, kun avain oli salakätkössä.

Tiskatut astiat minulla on kova kiire saada paikalleen ennen kuin siivooja tulee. Tämä siksi, etten millään viitsi kuivata tiskejä sille varatulla pyyhkeellä, vaan jätän ne pyyhkeen päälle kuivamaan itsekseen. En kuitenkaan halua, että siivooja näkee oudot tapani, vaan puhtaat astiat on ehdottomasti saatava kaappiin edellisenä iltana.

Kaikki irtonainen tavara pitää saada siivouksen tieltä niinikään kaappeihin. Tavaroita on sitten mukava etsiä jälkikäteen, kun aamukiireessä on ne huiskinut nopeasti pois näkösältä.

Kyllä minulla kaikesta huolimatta on ollut kivaa. Tänäänkin.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Hyytävä päivä

Että osaakin olla kylmä. Tänään mittari näytti -9 astetta. Oli ihan pakko mennä Tasavallan aukion tavarataloja  kiertämään, että saisi vähän lämpimämpää vaatetta ylle. Jouduin ostamaan baskerinkin, mikä ei ollut ihan helppo löytää, kun kauppoihin puskee jo kevätmallisto. Tosin kevään muotiin kuuluu näköjään myös baskeri, mutta sellaisen ostaminen just nyt olisi hyödytöntä, kun niistä kevätbaskereista tuulee läpi.

Ostoksilla käynti vähän kevensi mieltäni, samoin jutustelu muiden ihmisten kanssa joistakin ihan muista asioista kuin tämänpäiväisestä arkistoseikkailustani. Suuntasin nimittäin kulkuni kohti sota-arkistoa. Aluksi en meinannut löytää koko taloa, kun sen numeron kohdalla olikin reaalimaailmassa puisto. Seuraavalle tontille rakennetaan parin korttelin kokoista bisneskompleksia, joka on jo valmis osittain. Puistoa myös myllätään, joten tunnelma oli aika kaoottinen. Kun yritin yhdestä liikehuoneistosta kysyä, että tietävätkö he sota-arkistosta, että missä se mahtaa olla, kun sen kohdalla on vain puisto, niin tyttö kynsien viilailultaan sai vain puistettua päätään. Ei puhu englantia, ei puhu saksaa. Ei ymmärrä mitään kieliä. Muka. Sanoin sekä englanniksi että saksaksi, että toisin sanoen sua ei vaan huvita käyttää aivojasi. Kielitaito taisi ihmeenomaisesti palata, mutta mitään vastakuittaustahan hän ei tietenkään voinut antaa, koskapa hän ei kerran ymmärrä kieliä. Suupielet korvissa lähdin ulos etsimään yhteistyökykyisempää porukkaa.

Pian vastaan tuli noin ikäiseni nainen, joka tiesi, että sota-arkisto on siinä puiston laidalla, vähän hämäävästi, ikään kuin seuraavan kadun puolella, niin sitä ei heti älyä, vaikka iso rakennus onkin. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin arkisto on alunperin ollut jonkinlainen invalidihotelli. Tämä muuten selittää läheisen metroaseman, Invalidovnan, nimen.

Keskellä rakennusta oli porttigongi, josta menin sisään, mutta vastaan tuli välittömästi aseistettu vartija. Hän tenttasi minua todella pitkään monella kielellä ja ihmetteli kovasti, että kuka tulee Suomesta asti tänne johonkin sota-arkistoon. Sitten yhtäkkiä hän käski minun katsoa taakseni. Talosta oli juuri astumassa kadulle upseeri. Käännyin takaisin vartijaan päin hyvin ihmeissäni, kysyvään katseeseeni tämä vastasi: "Tuo mies on tämän arkiston johtaja." Sanoin siihen, että vai niin, no mitenkäs me nyt etenisimme tämän asian kanssa. Yhtäkkiä kaikki alkoi edetä nopeasti; hän halusi nähdä passini, täytti henkilötietoni ja antoi kulkulupakortin. Tältä muuten näytää se porttigongi sisältä, jossa minua ensin kuulusteltiin ja jossa sen arkiston johtajankin näin.


Sitten sisäpuolella sain taas täyttää samoja kaavakkeita mitä muissakin arkoistoissa ja näyttää passia. Rutiinijuttu, mitäs tuosta.  Ja rutiininomaisesti sama laulu, että tuskin täällä sinulle mitään on. Sitten virkailijalta kuitenkin lipsahti, että heillä on kuvia kyllä, paljonkin. Tämä ei olisi kylläkään lipsahtanut, ellei kaupunginarkistosta olisi minulle vihjattu, että täällä on isot kuvakokoelmat sota-ajalta. Virkailija otti yhteyttä kuvakokoelman hoitajaan sanottuan ensin, etten automaattisesti pääse niitä kuvia katselemaan, koska kellään ei välttämättä ole aikaa vahtia minua. Minua kun ei tunneta, niin ei ole syytä uskoa, että olisin luotettava. Nyökkäilin ja sanoin, että sehän on ihan ymmärrettävää. Lupa kuitenkin heltisi.

Matkalla kuvakokoelmalle otin muutaman kuvan rakennuksen sisältä. Kas tässä se arkiston johtaja, olettaisin.


Tässä puolestaan kuvaa käytäviltä.


Kuvakokoelman hoitajaa osasi englantia auttavasti, välillä jouduimme käyttämään sanakirjaa. Hän neuvoi minulle, mistä laatikoista toisen maailmansodan kuvat löytyvät. Niitä ei ihan vähän olekaan, ja hän totesi, etten millään ehdi käymään niitä kolmeen mennessä läpi, jolloin hän lähtee töistä. Kävi siis ilmi, että kuvakokoelma on lyhyemmän aikaa auki kuin muu arkisto. Tartuin taas Pankrác-sanaan ja aloitin niistä kuvista, jotka on otettu tuolta Gestapon vankilasta, joka on minua vainonnut ihan alusta lähtien.

No, joku fiksumpi varmaan ymmärtäisi ihan heti, että jos puhutaan valokuvista, jotka on otettu vankilasta, Gestapon ylläpitämästä sellaisesta, niin ei ne mitään picnic-kuvia ole. Minulle niistä tuli shokkiefekti. Tässä muutama otos. Kyllä näitä katsoa uskaltaa, mitään ruumiskasoja tms. itsessään rumaa ei ole luvassa, joten pelko pois.



Giljoitiini... en tiennyt, että tällaista on enää toisessa maailmansodassa käytetty.



Henkilökuntaa. Ihan niin kuin luokkakuva, samalla lailla ainakin meidän koulussa jotkut menivät lattialle pötköttämään eturivin eteen. Tällä luokalla on kaksi tyttöäkin. Heidän nimensä ovat Charlotte Schröterova ja Angele Saparova. Tiedän sen siitä, että jokaisen nimi on kirjoitettu kuvaan. Minua shokeerasi kuvissa se, miten niistä näkee tuhoamisen systemaattisuuden ja tunteen, että siihen osallistuneet olivat mielestään täysin oikealla asialla.



Saksalaismiehityksestä on paljon kuvia, muitakin siis kuin näitä vankilakuvia. Niihin ehdin tekemään vain pintaraapaisun. Moniin kiinnostaviin kuviin arkistolla ei ole copyrightia, joten niitä ei valitettavasti saa jäljentää. Kuvaamatta jäivät toistaiseksi natsitervehdykseen asettautuneet väkijoukot sekä ikkuna, jolle joku oli sommitellut paitsi tulppaanikimppuja, myös Hitlerin kuvan. Katsotaan, mitä jatkossa noista kuvalaatikoista löytyy. Tässä kuitenkin saksalaiset marssivat Prahaan.


Tässä vuorostaan Prahan saksalaisopiskelijat marssivat miehityksen kunniaksi Kaarlen sillalla.


Kun lähdin arkistosta, huomasin, että käteni vuotavat verta. Tiedän, että se johtuu tästä kuivasta ja kylmästä säästä sekä kuivien paperien ja kuvien käsittelystä, mutta en osaa ajatella yhteensattumaa kovinkaan  rationaalisesti. Rasvaan ja rasvaan, mutta kädet vain pysyvät koppuraisina. En tiedä, miten päättäisin tämän aiheen käsittelyn edes jotenkin valoisasti. Ehkä tässä kuvassa on kuitenkin inhimillisyyttä pieni häivähdys, jano voi yllättää miehittäjänkin.


Ulos lähtiessäni arkistonhoitaja lupasi hövelisti, että vaikka hän lähteekin töistä kolmelta, niin minä saan kyllä halutessani jatkossa olla tutkimassa kuvia puoli neljään saakka. En tiedä, mistä moinen joustavuuden puuska.  Ulkona pääsin taas jutustelemaan sen aseistetun vartijan kanssa. Hän kehuskeli tällä kertaa hyvällä ranskan- ja venäjänkielen taidollaan ja toivotteli minut sydämellisesti tervetulleeksi uudestaan. Arkistorakennuksen sisäpihan puistikossa hänen kanssaan jutellessani olimme tuulelta suojassa ja aurinko jo vähän lämmitti kasvojamme.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Finka tuli taas arkistoon ja papit ajoivat ratikkaa



Nykyään kun menen kansallisarkistoon, minua palveleva virkailija alkaa tilaustani hakiessaan aina puhua vilkkaasti takahuoneessa. Erotan joka kerta sanan Finka. Aina kun juttelen uuden virkailijan kanssa, joku kiirehtii sanomaan, että hän on muuten Finka.

Tänään sain tilaamiani kopioita ja kävin läpi tilaamiani artikkeleita. Yksi tilaamani muistelma olikin julkaistu kirjana, joten sitä ei tarvitsekaan kopioida. Lisäksi jaksoin käydä läpi yhden luettelon, josta tilasin muutaman kymmenen kappaletta lisää muistelmia. Materiaalia on todella paljon, joten valintoja täytyy tehdä. Lukiessani saamiani papereita mietin, etttä monenkin henkilön kohtalo selviäisi, kun vaan sukulaiset älyäisivät lähteä penkomaan. Esimerkiksi tuossa juuri kopioina saamassani opettajan päiväkirjassa oli lopussa luettelo vangeista, joista hän kertoo, sekä tieto siitä, että ketkä heistä teloitettiin.



Julkista keskustelua viime vuosikymmenten tapahtumista kyllä käydään, eilenkin tuli myöhään illalla neljän historioitsijan välinen keskusteluohjelma, jossa sivuttiin niin Prahan kevättä kuin Staliniakin. Harmitti ihan hirveästi, etten ymmärtänyt muuta kuin suurin piirtein aiheen. Silti oli ihan pakko katsoa ja toivoa, että josko jotakin ymmärtäisi.

Tänään söin arkiston kanttiinissa chili con carnea. Oli maukasta, mutta jotakin tuoretta vaan kaipaisin lounasannokseen... Annos maksoi noin 3 euroa.


Illalla menin katoliseen messuun, sillä tarkoitukseni on haastatella paikallista katolista piispaa kylmän sodan ajoista.  Piispalla on kuulemani mukaan kiinnostava elämäntarina. Hän oli aloittanut teologian opinnot Prahan kevään aikana, mutta miehityksen jälkeen opintojen jatkaminen ei ollut enää mahdollista. Hän jatkoi kuitenkin opiskelujaan itsenäisesti, kunnes joku ilmiantoi ja hän joutui vaikeuksiin. Hän päätyi lopulta toimimaan pappina, mutta leipätyökseen hänet määrättiin ajamaan ratikkaa.

Tässä maassa kaikki papit joko ajoivat ratikkaa tai bussia, tai tekivät metsätöitä. Tällä konstilla saatiin  tosi tehokkaasti pidettyä nuoret, varsinkin fiksut nuoret, pois uskonnon parista. Kuitenkin länteen päin voitiin sanoa, että kyllä meillä pappinakin voi toimia, mutta "unohdettiin" mainita, että silloin on pakotettu kuitenkin ajamaan ratikkaa elantonsa eteen. Kerrotaan, että Prahan ratikoita ajoi niin moni pappi, että heillä oli tapana kohdatessaan tehdä ristinmerkki normaalin kädenheilautuksen sijaan.

Odotan haastattelua mielenkiinnolla. Tarvitsen tulkin, mutta potentiaalisia on jo löytynyt, joten eiköhän se tästä suttaannu. Piispa nimittäin puhuisi vieraista kielistä parhaiten venäjää, mutta minun venäjäni ei ole riittävän hyvää haastattelun kannalta. Kaikki englanti mitä piispa puolestaan on oppinut, tulee Beatlesien ja Rolling Stonesien sanoituksista.

Kerran aikaisemmin olen ollut katolisessa messussa, joten olin pikkuisen pihalla. En oikein hallitse ristinmerkkejä enkä kumarruksia, ja ne tuntuvat itselle vierailta.Vähän yritin kuitenkin muiden mukana nyökkäillä, etten ihan pahennukseksi olisi. Tämä messu oli sikäli erilainen kuin mitä odotin, että musiikki hoidettiin kitaralla ja iloisella saundilla. Hieman tuli seurakuntanuorten meiningit mieleen siitä tunnelmasta, jonka kitara luo. Kitaristi istui takaosassa, mutta välillä piispa itsekin nappasi kitaran ja säesti itse itseään. He olivat myös hommanneet jostakin vuoronumeron näyttötaulun, johon joku aina laittoi sen laulun numeron, joka seuraavaksi tulee. 

On muuten suhteellisen tehokasta ääntämisharjoitusta tšekinkieliseen messuun osallistuminen. Anglikaanipappikin oli paikalla, ja hän kehui, että minä pysyn paremmin joissakin kohdin perässä kuin hän, vaikka hän on harjoitellut tätä jo monta kertaa. Ei silti tuo tšekiksi laulaminen oikein luonnista, ei.

Ennen messua kävelin hiukan Josefuksessa, eli Prahan juutalaiskorttelissa. Siinä, joka oli pitkään slummimainen, mutta joka sittemmin muutettiin jugend-alueeksi. Tässä hieman esimerkkejä jugend-loistosta.





Tämän tapaisia yksityskohtia on rakennusten seinissä paljon.


Aina ei oikein tiedä, mitä taloja kuvaisi, kun kaikki ovat niin hienoja.



Se vain tuntuu hieman aavemaiselta, että synagogia löytyy, mutta niitä juutalaisia ei. En mennyt sisään, koska niihin on pääsymaksu. Jossain vaiheessa kyllä käyn, mutta tänään ei ollut aikaa.


Ja maalailevaksi lopuksi näkymä siitä, kun ilta laskeutuu Vltavan ylle ja kätkee hetkeksi menneisyyden aaveet, muistot sekä juutalaisten kohtaloista että papeista, jotka ajoivat ratikkaa.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Ei se laatu, vaan se määrä - vai miten se oli? Olen tänään lukenut amerikkalaisen runouden kurssille 42-sivuisen Walt Whitmanin runon Song of Myself. Tuntuu siltä, että täällä luetutetaan isoja tekstimääriä pelkän lukemisen vuoksi, ei niinkään panosteta siihen, että tekstejä opittaisiin ymmärtämään. Proosassa keskitytään pitkälti juoneen, ei tulkintaan tai kirjoittamisajankohdan taustoitukseen. Enpä sitten ole proosakursseja ottanutkaan, koska jo yläasteella huomautettiin siitä, jos kirjaesitelmässä vain referoi juonta. Ja minä olen käynyt peruskoulun silloin, kun presidenttinä oli Koivisto ja Halonen sosiaaliministeri vain. No, torstaina selviää, miten tätä runojättiläistä käsitellän, minulle se ei avautunut ainakaan näin ensilukemalla. Internetistäkään ei ollut apua kovinkaan monipuolisiin tulkinnanavaimiin, siellä todetaan tekstin viittaavan homoeroottiseen itsetyydytykseen.

Täältä löytyy Whitmanin runo, jos joku haluaa sen lukea.
http://www.princeton.edu/~batke/logr/log_026.html

Tunnin verran meni siinä taistelussa tänään, että sain tulostettua tämän runon ja muut tarvittavat materiaalit muille kursseille. Opiskelijoiden tulostin takkuilee, sen kanssa ei kukaan osannut auttaa. Kirjastossa tulostin toimi, mutta siellä ei asiakkaiden koneessa ole Wordia!!! Kone oli vieläpä niin vanha, käyttöjärjestelmä samoin, etten muistanut enää, miten se toimii. Varsinkaan, kun kaikki on tietysti tšekiksi. En oikeasti tiennyt, että noin vanhoja systeemeitä on missään enää käytössä, mutta aina oppii uutta. Toimistossa oltiin ystävällisiä, kuten aina. Siellä on töissä englanninkielen taitoinen nuori nainen, joka antoi minun tulostaa omalta koneeltaan kaiken mitä tarvitsin. Sanoi vielä, että tule aina tänne, jos ei  tulostaminen muuten onnistu. Tosin .docx-dokumentteja ei hänenkään koneensa suostunut avaamaan...

Kyllä vähän ihmettelen, että miksi täällä ei opiskelijat vaadi parempaa, vaikka maksavat tuhansia euroja lukukaudessa siitä, että saavat opiskella. Opettajilla on kyllä tietoa opettamistaan aiheista ja myös hyvää tahtoa tehdä opiskelijoiden eteen, tämä kokemus ainakin minullla on. Myös yllättävää joustavuutta löytyy. Esimerkiksi kun halusin tehdä puhtaasta omasta mielenkiinnosta amerikkalaisen kulttuurin kurssin, mutta se on kandidaatin tutkintoon liittyvä kurssi, jonne ei maisterin tutkintoa tekevä oikeastaan saisi osallistua, saan silti osallistua ja tehdä siihen vain ylimääräisen esseen, jolla siitä räätälöidään minulle maisteriohjelman kurssi. Puitteet ja käytänteet ovat vain tolkuttoman vanhanaikaiset. Aina ei vanhanaikaisuus tietenkään ole huono asia, minusta on esimerkiksi mukava, että ovat säilyttäneet joitakin vanhoja juttuja siltä ajalta, kun rakennus oli alakoulu. Esimerkiksi tämän liitutaulun, joka on minusta aika kiva.


Tänään oli pakkaspäivä,-4 astetta, mutta uimalassa oli ulkoallas auki. Valtavasti nousi höyryä ja se oli niin tiheää, ettei meinannut läpi nähdä. Varsinkin, kun aurinko samalla häikäisi. Päätinkin lähteä jo puolen tunnin jälkeen pois altaasta, koska en halunnut törmäillä muihin uijiin. Varsinkaan sellaisiin, jotka haluavat harjoitella selkäuintia katsomatta yhtään minne menevät. Nopeiden radalla ui joku poika uimalakki päässä, jossa siniristilippu ja FIN-tunnus. Mieltä lämmittää nähdä joku maanmies, vaikkei puheissa olisikaan. On muuten aika ekstreme kokemus nousta 26-asteisesta vedestä -4 asteen pakkaseen, nyt olen ihan varma siitä, ettei minusta ole avantouimariksi.

Hieman voisin taas tarinoida tšekeistä. Meillä suomalaisilla, mahdollisesti muillakin, on tapana nähdä kaikki slaavit yhtenä ja samana porukkana. Toisaalta kuitenkin itseriittoisesti jaottelemme suomalaisia läntisiin ja itäisiin ihmisiin, tai pohjoisiin ja eteläisiin. Minusta tšekt muistuttavat jossain määrin suomalaisia. He ovat vaatimattomia, eivät pidä meluisista ihmisistä eivätkä ota turhan herkästi kontaktia. Minunkin rappukäytävässäni asuva vanha ukkeli alkoi vasta viikon päästä tervehtiä. Ensin toki vain mutisemalla, nykyään hän sanoo jo reippaasti dobré ráno, kun aamulla näemme ovella. Hänen koiransa Anabella sen sijaan on tervehtinyt minua alusta saakka.

Sellaista vitsiä esimerkiksi kerrotaan, että tšekki oli voittanut lotossa, ja naapuri tästä sitten onnitteli. Mitä sanoo voittaja? No tietenkin näin: "Ensi viikolla on lotossa jaossa paljon isompi potti." Minusta tämä vitsi voisi kertoa suomalaisistakin, paitsi ettei se sitten olisi enää mikään vitsi, vaan liiankin totta. :)

Olen myös kuullut, että paikalliset saattavat huomauttaa liian äänekkäille turisteille ratikassa, että ei saa pitää noin kauheaa meteliä, koska muut häiriintyvät. Suomalaiset ehkä mutisevat tällaista sisään päin, kun taas tšekit näköjään ilmaisevat mielipiteensä ääneen. Lauantaina siellä Karlovy Varyssa huomasin kyllä selvän eron verrattuna venäläisiin, he ovat todella äänekkäitä, ja antavat porukassa vähän brutaalinkin kuvan itsestään, kun taas vertaa hillittyihin paikallisiin.

Liikenne täällä on melko rauhallista. Kamalin kokemukseni tähän mennessä on Puolasta, joten tietysti stereotyyppisesti ajattelin, että täällä on sama meno, mutta ei. Suojateitä kunnioitetaan, mitä en tahtonut ensin uskoa. Liikennevalojakin on säädetty niin, että jalankulkijat pääsevät mahdollisimman mukavasti; ei niin kuin Suomessa usein, että kunhan pahimmat kaahaajat pääsevät toteuttamaan itseään.

Luottamus poliisiin on täällä erittäin heikko. Suomessa se ehkä on välillä vähän turhankin vankka, mutta täällä tuntuvat ihan kaikki, ikään ja sukupuoleen katsomatta, olevan sitä mieltä, että  poliisi on kaikkien vihollinen. Poliiseja täällä on kyllä paljon, heitä näkee katukuvassa, mutta vähän tulee sellainen olo, että esillä ollaan, mitään ei tehdä. Kaupungilla kiertää tarina, että ne poliisit, joita ei suostuta ottamaan mukaviin pikkukaupunkeihin, pääsevät tänne milloin vaan, koska poliiseista on Prahassa koko ajan pulaa. Siksi täällä on kuulemma maan tyhmimmät poliisit. Tiedä tuota sitten, minulla ei heidän kanssaan ole mitään ongelmia ollut, paitsi... noh... se, etteivät ole tähän mennessä tehneet sille rekisteröintiasialleni yhtään mitään.

Myönnän syyllistyneeni  siihen käsitykseen, että tšekit ja slovakit ovat käytännössä samaa porukkaa ja ihmetellyt, miksi heidän täytyi väkisin erkautua kahdeksi valtioksi. Kuitenkin jo Prahan kevään aikana suunniteltiin näiden kahden alueen irrottamista löyhäksi liittovaltioksi, joten ilmeisesti tämä yhdessäolo oli alunalkaenkin keinotekoista. Slovakeilla on jonkin verran unkarilaista verta, ja he ovat tšekkejä temperamenttisempia ja kovaäänisempiä, näin ainakin yksi slovakkityttö itse minulle kertoi.

Täällä ollessani olen monesti miettinyt, miten suhtautumisemme entisen Tšekkoslovakian alueeseen olisi, jos länsiliittoutuneet olisivat pitäneet siitä kiinni toisen maailmansodan jälkeen. Alueitahan tasattiin rauhanteon yhteydessä, ja länsi sai tätä kauppaa sitten jotakin muuta omalle puolelleen. Silloinhan tästä alueesta ei olisi tullut osaa itäblokkia, eikä heillä olisi näitä ongelmia, joiden kanssa vieläkin kamppaillaan. Olisivatko läsiblokin slaavit olleet meille parempimaineisempia? Olisivatko he ilman muuta keskieurooppalaisia, eivätkä itäeurooppalaisia? Olen itse asiassa ihan varma, että suhtautumisemme olisi toinen. Traagista huomata, miten kausakantoiset seuraukset suursodalla on sekä arkielämään että kansojen käsityksiin toinen toisistaan.

Kun tässä aiheessa ollaan, niin voinkin sopivasti kertoa prahalaisessa kahvilassa vuonna 1968 syntyneen vitsin:
- Ovatko venäläiset meille ystäviä vai veljiä?
- Veljiä tietysti, sillä ystävänsä saa valita.

Mutta, ettei totuus unohtuisi, tällaisella mainoksella ihmisiä houkutellaan pohjolaan, tällä kertaa Norjaan. Stereotyyppisiä kuvia taitaa olla kaikilla kansoilla.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Ärsyttäviä asioita ja kaupungin kauneutta

On sellaisia päiviä, jolloin ihmettelen, että miksi tässä maassa kaikki pitää tehdä niin älyttömän vaikeaksi. Suomalainen luonteeni hakee aina helpointa reittiä päästä tavoitteeseen, tai oletan, että se on jollain lailla suomalaista. En voi esimerkiksi ymmärtää, miksi vuokraemäntäni haluaa joka viikko antaa minulle pyykkituvan avaimen erikseen. Miksi siitä pitää sopia joka kerta erikseen? Miksi en voisi saada omaa kappaletta avainta? Vai epäileekö hän, että varastan hänen lakanansa, jos avain on hallussani koko ajan? Tai toinen vaihtoehto on, että sopisimme jonkin päivän, jolloin aina saisin avaimen. Yritin tätä ehdottaa s-postitse, kun en häntä nähnyt moneen päivään, jotta olisin voinut sitä kautta sopia. Mitään vastausta en saanut s-postiini, mutta avaimen sain tänään, jotta huomenna voin pestä pyykit, jippii!

Toinen juttu on bussikuskien toiminta. Vaikka bussi olisi tullut ajoissa asemalle, sinne ei silti saa mennä sisälle. Ihmisiä seisotetaan kylmässä ihan turhaan. Sama koskee myös paikallisliikennettä. Meidän nurkalla on parin bussin päättäri. Jos olet tullut pysäkille ajoissa, bussi kaartaa 10 metrin päähän katoksesta, kuski pitää oven kiinni ja alkaa lukea lehteä. Sitten vasta kun on aika lähteä matkaan, kuski ajaa tuon 10 metriä ja avaa oven.  Ei Suomikaan mikään varsinainen palveluyhteiskunta ole, mutta tämä menee minulla jo yli ymmärryksen!

Ilmeisesti tässä maassa täytyy tosiaan keksiä luovia keinoja, joilla kiertää monimutkaiset säännöt ja pykälät. Esimerkiksi tuo anglikaanikirkko, jossa käyn, on hallinnollisesti paikallisen katolisen kirkon seurakunta. Niin ällistyttävältä kuin se kuulostaakin, tällainen ratkaisu on tosiaan tehty. 1990-luvun alussa Tšekin tasavallassa tuli voimaan sellainen laki, että sen alueella olevissa uskonnollisissa yhdyskunnissa täytyi olla vähintään 300 tšekkiä jäsenenä. No, paikallisia anglikaaneja ei niin paljon ole, vaan seurakunta koostuu lähinnä englantia äidinkielenään puhuvista tai hyvin osaavista ulkomaalaisista. Poikkeuslupaa tietysti voi toiminnalle anoa, mutta arvattavasti se on aikamoinen rumba. Paikallinen katolinen piispa oli ehdottanut, että rupeatte vain heidän yhdeksi seurakunnakseen ja jatkatte toimintaa niin kuin aina ennenkin. Tämä oli tosiaan sopinut niin Englannin kirkolle kuin tšekkiviranomaisillekin.

Aikaisemmin luulin, että vain Suomessa aina välillä kyseenalaistetaan se, joko paheksuen, humoristisesti tai peräti puolitosissaan, että olemmeko me eurooppalaisia. Olin luullut sen johtuvan siitä, että olemme niin Euroopan reunalla, että osallisuutemme koko maanosaan on pikkuisen kyseenalainen. Täällä ovat silmäni tässäkin suhteessa avautuneet. Katsokaapas tätä bussipysäkin penkissä olevaa mainosta. Näitä on nyt pitkin kaupunkia.


Eurooppa lopettaa tupakoinnin julkisissa tiloissa. Tšekkikö ei kuulu Eurooppaan? Samassa plakaatissa on kartta, jossa  Tšekki taitaa olla melkein yksin, ilman tupakointia rajoittavaa lakia. Myönnettäköön, että nopeasti sitä tottuu uusiin käytäntöihin. En osannut pitää kahvilatupakointia suurenakaan ongelmana, sillä olihan niitä tupakoimattomien pöytiä enemmän kuin tupakoitsijoiden. Mutta tänäänkin kun kävin välillä lämmittelemässä yhdessä kahvilassa, niin kyllähän se tupakan savu tarttui kaikkiin vaatteisiin ja iholle, vaikken siellä teekupposen juomista kauempaa viipynyt. Enää en voisi kuvitellakaan jatkuvasti istuvani savussa. Yhdessäkin vanhankaupungin mukavassa kulmakuppilassa, joka oli muuten siisti ja tunnelmallinen, oli oikeasti jo hankala nähdä eteensä, kun sininen savu leijaili ympärillä.



Laitetaanpa tähän väliin päivän edullinen ruokailuvinkki. Kotva-tavaratalon (Tasavallan aukiolla) ylimmässä, eli viidennessä kerroksessa on ilmeisesti uusi ravintola, joka tarjoaa perusruokaa paikalliseen makuun ja edulliseen hintaan. Tänään kävin syömässä alkukeiton, joka oli jonkinlainen hernekeitto sekä  possunlihaa sipulikastikkeen ja leivän kera.

Lounastettuani  kävin kävelyllä Vyšehradin linnoutuksessa, kun hokasin, että sinnehän on helppo kävelyreitti ihan täältä asunnoltani käsin. Tosin kävelin vain takaisin päin, menin metrolla keskustasta ensin Vyšeheradiin. Tuo metroasema on muuten hauskasti maan pinnalla, ensimmäinen sellainen metroasema, jonka täällä näen. Oli hyytävän kylmä ilma ja tuulista, joten en viitsinyt kiertää koko aluetta. Moni muukin oli lähtenyt sinne sunnuntaikävelylle, voin kuvitella, että siellä on paljon väkeä lämpimällä säällä. Mukava oli nähdä, ettei linnoitus ollut vain museomainen, vaan siellä oli yhden muurin juurella tenniskenttä, löytyi pieniä kauppoja ja kahviloita, lisäksi näin joukon nuoria ihmisiä larppaamassa. Linnoitus antaa muuten takuulla hienot puitteet roolipeleille.

http://www.larp.fi/wiki/Mitalarppaaminenon/

Jututin noita nuoria hetken, ja he sanoivat, että aikovat joskus tulla Suomeen hevi-musiikin ja live-roolipelien takia. Suomessa kun löytyy harrastajia aika paljon. On aina mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset ihan kyselemättä mainitsevat Suomesta. Larppauksen ja hevi-musiikin lisäksi saldona on tähän mennessä tietysti jääkiekko ja Pisa-menestys.


Tältä näyttää talvi Vyšehradissa.


Vyšehradissa on myös kirkko ja sen ympärillä hautausmaa, jonne on haudattu kuuluisia henkilöitä. Nerudan haudan löysin heti, sillä se oli ihan vastapäätä porttia, josta astuin sisään. Neruda oli kuuluisa Prahan-kuvauksistaan. Minulla on hänen novellikokoelmansa täällä mukana, yritän jossakin vaiheessa lukea sitäkin.



Tällaisen Matuška-nimisen muusikon hauta osui silmiin myös. Wikipedian mukaan hän oli kommunistihallinnon epäsuosiossa ja emigroituikin sittemmin USA:han. Samettivallankumouksen myötä hänen taiteellinen kunniansa palautettiin.


Lisäksi osui silmään tällainen persoonallinen kivi. 1930-luvulla kuollut henkilö, oletettavasti hiihtäjä.


Löytyi myös muistolaatta vainojen uhreille - kynttilöineen. Muistoteksti kuuluu suurin piirtein: Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka minuun uskoo, ei koskaan kuole, vaan tulee elämään.


Tässä vielä yleiskuvaa hautausmaasta. Wikipediasta selvisi myös, että taiteilija Alfons Muchan hauta olisi myös tällä hautausmaalla. Se ei kuitenkaan osunut silmään, joten täytynee käydä toiste se etsimässä.


Olen ilmeisesti aika hyvin jo kotiutunut tänne, sillä asuntoni tunkeutuu jo unimaailmaani. Tällä kertaa ei mitenkään hyvässä mielessä, vaan heräsin kahdesti sellaiseen uneen, että joku olisi tulossa tänne sisälle ikkunan kautta. Molemmilla kerroilla heräsin lämpöpatterin naksahteluun, se kun on tuossa ikkunan alla. Hyvähän se on, että lämmitys toimii. Oikeasti en ole täällä turvattomuutta kokenut, alue on rauhallinen, öisin suorastaan hiljainen.

Mannerheimin jäljillä

Tiedän, Jörn Donner teki tämän jo paljon paremmin viisiosaisessa dokumenttisarjassaan Mannerheimista. Silti  halusin tehdä silti matkan Karlovy Varin kylpyläkaupunkiin ja miettiä, mitä Mannerheim on siellä nähnyt ja kokenut, mitä hän mahdollisesti ajattelisi nyt. Sitä paitsi tätä paikkaahan Donner ei sarjassaan esitellyt lainkaan, joten siksikin on ihan paikallaan, että minä teen sen nyt. Moni historiallisia romaaneja lukeva on yrittänyt etsiä kartalta Karlsbadia, jossa aina kerrotaan eurooppalaisen hienoston viettävän mukavaa elämää. Myös Franz Kafka oli mieltynyt Karlsbadiin ja vietti siellä jonkin verran aikaa. Karlovy Varihan se, nykyiseltä nimeltään, ja nykyään Tšekin puolella.

Aamulla herätessäni mietin, että olenko tosiaan päättänyt nousta kuudelta lähteäkseni reissuun, millään en olisi jaksanut. Mutta kun hereillä olin, niin samahan se oli lähteä matkaan. Bussimatka kestää yhteen suuntaan noin 2 tuntia 15 minuuttia ja hinnaksi tulee noin 6 euroa. Tuohon hintaan saa vielä katsoa matkan aikana elokuvaa, lukea lehtiä ja kahviakin tarjoavat, joten rahalle saa kyllä vastineen. Tämä kulkuneuvo saattaisi kelvata Mannerheimillekin, mutta luulen, että hän matkusti Karlsbadiin hienostuneesti junan ykkösluokassa.

Tästä firmasta on kyse, ja ensimmäisen kokemuksen perusteella voin suositella.
http://www.studentagencybus.com/en




Tällainen näkymä muuten oli tänään kuuden aikaan ikkunastani.







Jätin kuitenkin menomatkalla kaikki nuo bussissa tarjotut palvelut käyttämättä. Ajattelin, etten jaksa katsoa
tšekiksi dubattua Hollywood-elokuvaa, sitten alkoi nukuttaa niin armottomasti, että laskin penkin takakenoon ja rupesin vetelemään sikeitä. En tiedä, onko tässä maassa turvavyöpakko busseissa, mutta oli kuitenkin hyvä, että olin laittanut turvevyön kiinni. Korkeuserot olivat niin suuret, että välillä havahduin siihen kun liu'uin penkillä mäkeä alas tultaessa.

Yhtäkkiä heräsin ja avasin silmäni, mutta näin pelkkää valkoista. Pienen hetken jo mietin, että olenko syystä tai toisesta kuollut ja tämäkö on se valo, jota kohti kuulemma kuolinhetkellä mennään, ainakin joidenkin kuoleman rajalla käyneiden mukaan. Kauempaa takaani kantautui puheensorinaa, ja kun tunnistin kielen tšekiksi, niin totesin, että aikani ei ole vielä tullut ja tielläkin ollaan pysytty. Sillä hetkellä vain kohdalle sattui hieman ylöspäin nouseva peltoaukea, joka oli aivan lumen peitossa, ja taivas oli vaaleanharmaa. Yhtään puuta tai pensasta ei ollut näkyvissä, joten maisema oli täysin valkoinen, tai vaalea. Tässä hieman näkymää bussin ikkunasta. Mietin maisemia katsellessani, että tämä Keski-Euroopan talvi, luminen sellainen, on varmaan antoisa erityisesti mustavalkovalokuvaajalle, kun puut ja pensaat ovat lehdettöminä lähes mustia ja hanki hohtaa valkoisena.


Pian oltiinkin jo perillä. Päätin oikaista bussiaseman läpi, mikä oli virheliike, sillä siellä leijaili pahinta laatua oleva virtsan haju. Ei mikään "normaali" lemu, johon väistämättä joskus törmää, vaan sellainen sanoinkuvaamattoman yököttävä.  Muistan lukeneeni joistakin matkaraporteista, että kannattaa tässä maassa käydessään tutustua muuhunkin kuin Prahaan, jotta saa todellisemman kuvan tšekkiläisestä elämäntavasta. Täytyy nyt heti kärkeen todeta, että päällisin puolin en kyllä huomannut ainakaan Karlovy Varyssa mitään olennaista eroa prahalaiseen elämänmenoon, ellei sitten sellaiseksi "aidommaksi kokemukseksi" lasketa juuri tuota kamalaa dunkkista ja muutamaa epäsiistiä vessaa, joissa oli pönttö ja pisuaari hinnoiteltu erikseen (pisuaari halvempi, mutta törsäsin ja käytin pönttöä). Toivon tosiaan, että sillä aitoudella tarkoitetaan joitakin muita seikkoja kuin näitä banaaliuksia.

Mikään erityisen matkailijaystävällinen ei tuo ensikosketus kaupunkiin ollut; huomasi heti, että pääkaupungissa liikkuu raha paremmin ja siellä otetaan turistit erityisen hyvin huomioon pitämällä paikat kunnossa ja puhtaina. Ilmeisesti tuloerot ovat maan eri osien välillä melko suuret.

Nälkähän siinä oli matkalla ehtinyt tulla, kun aamulla olin syönyt vain yhden jukurtin. Tarkoitus oli mennä juomaan vain kupponen teetä ja syömään sämpylä, mutta hetken etsittyäni totesin, ettei ravintoloinden aamupalakulttuuri ole tainnut vielä rantautua tänne asti. Sen ymmärrän, että Turussa tämä ymmärrettiin vasta muutama vuosi sitten, mutta voisi kuvitella, että vanhassa kylpyläkaupungissa olisi tällainen mahdollisuus osattu hyödyntää jo pidempään. Huomasin kuitenkin, että yhden ravintolan mainoksessa luki myös sana breakfast, joten sinne siis! Kävi ilmi, että aamupala heillä tarkoittaa sitä, että normaali lista on tarjolla aamusta lähtien. Ajattelin, että samahan se on sitten syödä hieman enemmänkin, ja tilasin kahden ruokalajin aamupalan. Tätä olisi muuten varmaan Mannerheimkin kannattanut, jos olisi matkaseuranani ollut.

Valitsin ensimmäiseksi ruokalajiksi paahtoleivän. Se piti olla ananaksella, mutta jostakin syystä se tulikin metsäsienillä. Ei se mitään, hyvältä maistui, ja olisi riittänyt aamupalaksi ihan yksinäänkin.


Toinen ruokalajini oli tšekkiläinen erikoisuus, paistettu juusto, eli smažený sýr. Kuten kuvasta näette, terveellisyys on tämän ruokalajin kohdalla tarpeeton käsite. Arvasinkin sen, mutta kun olin tästä kuullut, niin pakkohan sitä oli kokeilla. Rehellisesti sanottuna en pitänyt mausta erityisesti, joten ei ole vaikeaa jättää kokeilua vain tähän yhteen kertaan. Sen sijaan se oli yllätys, että annos oli näinkin iso. Perunat valitsin ihan sillä periaatteella, että toistin sen perunatyypin, jonka osasin parhaiten matkia perässä, kun tarjoilija luetteli vaihtoehtoja. Ilokseni sain tällaiset keitetyt perunat, jotka eivät onneksi olleet kovinkaan suolaiset. Luulin tämän annoksen olevan vähän alkupalan tapainen juttu, ja siksi tilasinkin sen tuon paahtoleivän lisäksi. Mutta näillä eväillä sitten pärjättiinkin koko päivä, ja hintaa ruuille tuli kivennäisveden kanssa noin kahdeksan euroa.


Vaikka kaupunki tosiaan näyttää paikka paikoin nuhjuiselta, on siellä myös hyvin kunnossa pidettyjä alueita - erityisesti siellä, missä turistit kulkevat. Tunnelmaltaan Karlovy Vary on tyypillinen vanha kylpyläkaupunki. Täällä Mannerheim on taatusti ollut elementissään. Kylpylöitä on täällä niin paljon, etten onnistunut jäljittämään sitä, mitä hän suosi. Ilmeisesti jossakin vieraskirjassa on hänen nimensä.


Karlovy Vary on kuuluisa kuumista lähteistään, joiden vedellä on uskottu, ja uskotaan yhä, olevan parantava vaikutus. Silmääni ei joistain syystä osunut kaupungilta yhtään lähdettä, vaikka niitä pitäisi olla siellä useitakin. En varmaan vaan osannut katsoa, tai en älynnyt, että tuossa nyt on semmoinen lähde. Sen sijaan haistoin ne kyllä, sillä vesi on rikkipitoista, joten se haisee... no, mille rikki nyt sitten haisee. Jotkut, eritoten venäläiset, hakevat vettä lähteistä ja juovat sitä, sitä saa myös pullotettuna, mutta itse kyllä päätin jättää pieruvedet väliin. Toisaalta Mannerheim ehkä ymmärsi tämän rikkiveden päälle paremmin kuin minä, olihan hän asunut Venäjällä suuren osan elämästään.

Sen sijaan olisin halunnut kokeilla jotakin hoitoa, ihan kuriositeettina, mutta tässä kohtaa nousi taas mutkia matkaan. Hoitoja saa pääasiassa lääkärin lähetteellä ja vapaammin saatavilla olevat hoidot pitää tilata kahta päivää etukäteen. Tämä on näitä tyypillisiä tilanteita, joissa pitäisi tuntea systeemi ja osata se kiertää. Pääsin kuitenkin testaamaan mineraalipitoista vesiallasta. Pelkäsin, että se haisee yhtä pahalle kuin mitä kaupungilla joissakin kohdin löyhähti, mutta itse asiassa se ei haissut millekään. Lämpötila altaassa oli noin 29 astetta. Tämän tein osittain  siksi, että voin sanoa kylpeneeni samoissa vesissä kuin Mannerheim. :) Kylpylässäkin näytti minun lisäkseni olevan lähinnä venäläisiä vierailijoita.

Terveysvesi oli itsessään ihan rentouttava kokemus, mutta vähemmän rentouttava oli tarinan jatkoepisodi. Olin nimittäin ostanut pyyhkeen Karlovy Vary -tekstillä. Ihan tavallisen puuvillapyyhkeen, jossa normikirjailulla tuo teksti. Samanlaisia pyyhkeitä voisi olla myynnissä vaikka Turku 2011 -logolla varustettuna. Olin pyyhkinyt siihen jo kertaalleen kädet ja kasvot, kun laitoin sen naulaan ennen altaaseen menoa. Takaisin tullessani huomasin, että pyyhe oli varastettu! Ensin en halunnut uskoa tätä, etsin joka paikasta, kävin kaikki naulakot läpi, mutta kyllä vaan, pyyhe oli viety.

Siinä olikin sitten miettiminen, että miten saan itseni kuivaksi. Ensin ajattelin, että pyydän jotakuita ostamaan minulle uuden. Mutta enhän voinut tietää, kuka se varas oli, huonolla onnella saattaisin antaa vielä rahan sille, joka varasti. WC:ssä oli onneksi vähän paksumpaa käsipaperia, sillä sain itseni kuivaksi ja hiukset käsipuhaltimen alla.

Matkalla aina sattuu, pieni tappiohan tuo sinänsä on, pyyhe maksoi vain 6 euroa, mutta periaatteellisena asiana iso. Siitä tuli kyllä paha mieli. Taatusti Mannerheimkin jakaisi tämän moraalisen närkästyksen kanssani. Toisaalta S:lla oli hyvä pointti, kun hän sanoi, että parempi niin päin että pyyhe vietiin kuin että kaikki muu olisi viety ja jäljelle olisi jäänyt pelkkä pyyhe. :)

Kylpylästä lähtiessäni silmiini osui teehuone. Aina kun sellaisen näen, minun on ihan pakko kokeilla. Tšekkihän on teemaa, slaaveja kun ovat.  Uskon Mannerheimin myös tunteneen teelaatuja, luultavasti paremmin kuin minä. Valitsin kiinalaista valkoista teetä, joka oli todella hyvää. Sen maku muistutti jännällä tavalla sekä pähkinän että savun makua, ainakin minun makunystyröihini. Lisäksi otin palasen suklaatorttua, joka taas yllätti koollaan ja osa jäi syömättäkin, kun ei vaan mahtunut. Täällä kaikki leivonnaiset ovat niin äkkimakeita, että niitä ei pysty syomään isoja määriä. Tee lämmittikin mukavasti tuon pyyhe-episodin jälkeistä kehoa ja mieltä.



Ennen kotiin lähtöä ostin vielä katuvarren kojusta aitoja karlsbadilaisia oplatkyja. Vastaavia tuotteita löytyy kaupoistakin, mutta niitä täytyy kuulemma varoa, koska ovat huonoja kopioita. Kyseessä on siis ohut kova vohveli, jonka välissä on täyte. Täytteitä on monenlaisia sitruunasta konjakkiin ja suklaaseen. Näitä voi ostaa joko yhden maistiaiseksi tai viedä laatikossa kotiin. Päätin toteuttaa jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä tuosta yllä olevasta tortusta olin saanut jo niin paljon makeaa, ettei mikään ylimääräinen olisi mennyt enää alas. Ostin näitä oplatkyja saman tien vähän tuliaisiksikin.

Olin jossakin hässäkässä hukannut kartankin, jonka olin yhdestä hotellista saanut. Ylipäänsä turisteja ei hirveän hyvin tässä kaupungissa infota, karttaakin sai etsimällä etsiä. Infotauluja on siellä täällä, mutta minusta on mukavampi, että omassa kädessä on kunnollinen kartta. Tuokaan kartta ei ollut erityisen hyvä, se mainosti lähinnä firmoja eikä nähtävyyksiä. Mietin jo, että löydänkö takaisin bussiasemalle. Olin nimittäin ostanut lipun viiden bussiin saman tien kun asemalla silloin aamulla kävin, ettei tarvitse toista kertaa siihen hajuun mennä. Lipputoimisto oli onneksi suljentun oven takana, ja siellä ei haissut.

Minulla ei kuitenkaan ollut mitään hätää, sillä sain ensin tšekiksi neuvoja miten bussiasemalle mennään, sitten matkalla tapasin ryhmän saksalaisia, joilla oli sama matka. He olivat Kasselista kotoisin ja kovin kiinnostuneita siitä, mistä päin Suomea olen. Kasselin ystävyyskaupunki on kuulemma Rovaniemi, ja joka vuosi sinne tulee rovaniemeläisiä joulumarkkinoille. Ovat kuulemma innokkaita ostamaan gluhweinia, eli paikallista glögiä. Sanoin, että tuskinpa vain ostamaan, mihin saksalaiset vastasivat kohteliaasti, että aivan oikein. He vähän ihmettelivät, mitä aion tehdä niin monella laatikollisella oplatkyja. Vastasin, että halvalla sain, ja tämän vastauksen he tuntuivat hyväksyvän. Saksalaisille täällä myydään tupakkaa, siellä täällä kadulla näkyy Billige Zigaretten -kylttejä.



Korkkasin yhden paketin jo illalla kotiin tultuani. Maha oli sen verran vajunut, että sain yhden syötyä, sitruunanmakuisen. Maku oli miellyttävä, ei liian makea. Saman tapaisia kovia vohveleita maistoin myös Hollannissa ja pidin niistäkin, mutta nämä ovat jotenkin vähän hienostuneempia tyyliltään. Siitä olen itse asiassa varma, että Mannerheimin on täytynyt Karlsbadissa ollessaan maistella näitä. Samoin on paketin kyljessä olevan tekstin mukaan tehnyt mm. Brahms, Tšaikovski, Gogol ja Tolstoi.