perjantai 25. helmikuuta 2011

Terezín

Ota noista julkisten kulkuneuvojen toiminnasta sitten selvää. Päätin lähteä päiväretkelle Terezínin keskitysleiriä katsomaan, ja busseja sinne menikin sitten laiturilta katsottuna ihan eri aikaan kuin mitä netistä luettuna. Ehkä en vain osaa katsoa kaikkien yhtiöiden tarjontaa. Ensimmäinen nettihaku toi ainoat yhteydet Brnon kautta, toisin sanoen sik sakkiin pitkin maata. Eli kaikille keskitysleirien harrastajille tiedoksi, Terezíniin pääsee bussilla, joka lähtee Nadraží Holešovicen metroaseman yhteydessä olevalta rautatieasemalta. Ajoaika on noin 50 minuuttia, lipun hinta tällä hetkellä noin kolme euroa yhteen suuntaan.

Matkalla näkee mukavasti pieniä tšekkikyliä, sillä täällä maantiet kulkevat usein kylien läpi eivätkä sivuitse, kuten Suomessa. Maisema on varmasti kaunis, mutta juuri nyt kaikki näyttää kuivalta ja kuolleelta. Ikävä on myös paikallisten tapa heitellä roskia tien viereen, jopa pelloille. Ei se läheskään niin pahaa tosin ole kuin Venäjällä, mutta rumentavaa kuitenkin. Samassa bussissa tuli poikia jääkiekkovarusteineen, tulevia Suomen kaatajia, olettaisin.

Koko Terezínin kaupunki on ollut kokoamisleiriä, sillä kun vankien määrä kasvoi, paikalliset evakuoitiin muualle. Tästä johtuen kohteita on ympäri kaupunkia, joten aikaa kannattaa varata useampi tunti. Ostin noin 8 euron lipun, jolla pääsi kaikkiin kohteisiin. Osa paikoista on ilmaisia, tai ainakaan lippua ei kysytty, osassa oltiin hyvin tarkkoja. Lipun voi ostaa myös vain haluamiinsa paikkoihin.

Aluksi kuolleet haudattiin salassa, etteivät kaupungin asukkaat tietäisi, mitä tapahtuu. Myöhemmin rakennettiin krematorio, jossa ruumiit tuhkattiin, sillä niitä tuli niin paljon, että hautaaminen kävi mahdottomaksi. Varsinainen tuhoamisleiri Terezín ei ollut, pikemminkin kokoamisleiri, mikä tietenkään ei paljon sinne joutunutta lohduta, koska suurin osa kärrättiin ennen pitkää Auschwitziin. Terezínin läpi kävi kaikkiaan yli 150 000 juutalaista, joista 33 000 kuoli siellä. Mikään lepokoti se ei siis ollut.

Terezín oli kuitenkin eräänlainen mallileiri. Kun Punainen Risti halusi käydä tutustumassa keskitysleirien oloihin, heidät tuotiin Terezíniin. Siksi ajaksi pystytettiin julkisivu, jossa oli mm. kauppoja, joista vangit muka saavat ostaa ruokaa ja muita tavaroita. (Tavarat oikeasti heiltä itseltään ryöstettyjä.) Järjestettiin jalkapallo-ottelu, ja kentän laidalle tuotiin hurraavia väkijoukkoja. Tämä meni täydestä ja Punainen Risti totesi olot varsin kelvollisiksi.

Ryhmä taiteilijoita yritti salakuljettaa Punaisen Ristin valtuuskunnalle piirustuksia, mutta he jäivät siitä kiinni. Heidät ja heidän perheensä vangittiin, myöhemmin tapettiin. Syytteen he saivat "kauhupropagandan levittämisestä". Sodan jälkeen Terezínistä löytyi heidän töitään, niin hyvin piilotettuna, etteivät saksalaiset olleet niitä löytäneet. Tässä pari esimerkkiä yhden operaatioon osallistuneen taiteilijan, Bedřich Frittan töistä. Museossa on näytillä paljon leirille joutuneiden taiteilijoiden töitä, ja hänen kuvistaan pidin eniten.


Pahoittelen taas salamaa. Tämän kuvan nimi on Tulva.



Tässä puolestaan Ainoa kulkuneuvo, jolla tarkoitettaneen näitä ruumisvaunuja, joilla vainajat tuotiin krematorioon. Virallinen kuolinsyy oli aina jokin sairaus, mutta todellinen kuolinsyy oli tietysti raa'at olosuhteet, puutteellinen ruoka ja taudit, jotka levisivät ahtaudessa. Näillä vaunuilla kuljetettiin myös esimerkiksi sairaita ja joskus painavia tavaroita. Olivat siis monenlaisessa käytössä.


Tässä arkkuja, joita vangit tekivät vainajilleen. Taloudellisista syistä arkkujen kansia käytettiin moneen kertaan.


Tässä puolestaan uurnia, jotka olivat ensin puisia, sittemmin tällaisia pahvisia. Näitä varastoitiin pitkään pinottuina tähän tapaan. Asetelma on rekonstruoitu ja uurnat ovat tyhjiä. Kun Saksa antautui, uurnien sisältö joko haudattiin maahan tai kipattiin jokeen. Näin yritettiin peitellä tuhotyötä.


Se rakennus, joka toimi poikien asuntolana, on nykyään yksi museoista. Yhdessä asuntolan huoneista pidettiin salaa koulua. Juutalaisissa kun oli paljon opettajia ja professoreita, he siinä toivossa, että jälkipolvi vielä pääsisi vapauteen, halusivat opettaa. Moni teki tätä työtä väsymättömästi niin kauan kuin pystyi. Pojista ihan kourallinen selvisi hengissä, opettajista ei yksikään.

Lapset julkaisivat leirillä myös omaa lehteään, nimeltä Vedem, joka perustettiin 14-vuotiaan Peter Ginzin ehdotuksesta. Peter kohtasi kuolemansa vuonna 1944, niin kuin moni  muukin Terezínin kokenut lapsi ja aikuinen. Sodan jälkeen Terezínistä löytyi myös paljon lasten piirustuksia. Piirustus on monen lapsen kohdalla ainoa todiste hänen olemassaolostaan. Paljon oli myös nimettömiä piirustuksia. Kuvat käsittelevät usein pelkoa.


Mutta myös haaveita.


Muistoja.



Kaipuuta kotiin.


Terezínissä oli aluksi oma juutalaishallinto, joka viimeiseen asti taisteli SS-johtoa vastaan. Tuohon hallintoon mukaan menneet tietysti olivat toiveikkaita sen suhteen, että vielä vapaus ja paremmat ajat koittaisivat, eihän kukaan osannut arvata, mitä edessä on. Juutalaiset saivat päättää itse esimerkiksi ruuan jakamisesta ja järjestää aktiviteetteja. Tuolloin myös taide kukoisti. Kirjoitettiin, tehtiin kuvataidetta, sävellettiin ja musisoitiin, jopa teatteri ja sen lavasteet nyhjästiin tyhjästä. Vaikka puitteet olivat hvin vaatimattomat, tarjolla oli monipuolisia esityksiä. Kai ihminen sitten olosuhteista huolimatta etsii tapoja ilmaista itseään.

Tässä muuten vielä pari työtä, tällä kertaa taiteilijalta nimeltään František Mořic. Ensimmäinen työ on nimeltään Asuntola parakissa.


Toinen työ on nimeltään Asuntola. Näin värikylläisiä kuvia en ole koskaan ennen nähnyt keskitysleiriltä.


Kulkiessani Terezínin kadulla, oli aivan hiljaista. Juuri kukaan ei liikkunut missään, ja mietin jo, että onko kaupunki aivan tyhjä. Edes koulun pihalla ei ollut liikettä. Jonkin verran katujen kulmilla notkui joutilaita nuoria miehiä. Ajattelin, että ehkä nuoret naiset ovat kaikki muuttaneet Prahaan, enkä kyllä yhtään sitä ihmettele. Voi olla aika vaikea saada tällä historialla kaupungista mitään erityisen houkuttelevaa asuinpaikkaa.

Kun iltapäivällä odotin bussia,  puisto oli kuin olikin täyttynyt ihmisistä, jotkut kiiruhtivat kauppaan ja toiset kotiin. Mietin, että kai täälläkin voi asua, synkästä historiasta huolimatta.

Yksi Terezínin uhreista oli runoilija Leo Strauss, joka halusi kupleteillaan piristää muita vankeja ja saada heidät muistelemaan menneitä, onnellisia aikoja. Minun oli ihan pakko kirjoittaa yksi hänen runonsa muistiin museon seinältä, ja tässä se on saksantaitoisille luettavaksi.

Als-Ob

Ich kenn ein kleines Städtchen,
Ein Städchen ganz tiptop
Ich nenn es nicht beim Namen,
Ich nenns die Stadt Als-ob.

Nicht alle leute dürfen
In diese Stadt hinein,
Es müssen Auserwählte
Der Als-Ob-Rasse sein.

Die Menschen auf den Strassen,
Die laufen im Galopp -
Wenn man auch nichts tun hat,
Tut man doch so als ob.

Es gibt auch ein Kaffeehaus
Gleich dem Café de l'Europe,
Und bei Musikbeleitigung
Fühlt man sich dort als ob.

Und mancher ist mit manchen
Auch manchmal ziemlich gross -
Daheim war er kein grosser,
Hier macht er so als ob.

Des Morgens und des Abends
Trinkt man Als-Ob-Kaffee,
Am Samstag, ja am Samstag,
da gibts Als-Ob-Haché.

 Man stellt sich an um Suppe,
Als ob da etwas drin,
Und man geniesst die Dorsche
Als Als-Ob-Vitamin.

Man legt sich auf dem Boden,
Als ob da wär ein Bett,
Und denkt an seine Lieben,
Als ob man Nachricht hätt.

Man tragt das schwere Schicksal
Als ob es nicht so schwer,
Und spricht von schöner Zukunft,
Als ob's schon Morgen wär.

Lähtiessäni sytytin kynttilän krematorion lavalle, siihen, mihin ruumiit laskettiin ennen uuniin laittamista. Sytyttelin uudestaan myös muutaman sammuneen kynttilän. Kukkia minulla  ei tällä kertaa ollut, mitä vainajille viedä, mutta tänä aamuna pakkanen oli piirtänyt bussikatoksen pleksiin omat kukkasensa.

2 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Lukiessani näen silmissäni käyskentelysi Prahan tutuissa maisemissa.
    Terezínissä kävin vuonna 2009 ja nuo lasten piirustukset, joissa alla syntymävuosi ja kuolinvuosi, saivat palan nousemaan kurkkuun.

    VastaaPoista
  2. Kiitos itsellesi blogini lukemisesta. On mukava kuulla, että tunnelma edes jotenkin välittyy.

    VastaaPoista