keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Hyytävä päivä

Että osaakin olla kylmä. Tänään mittari näytti -9 astetta. Oli ihan pakko mennä Tasavallan aukion tavarataloja  kiertämään, että saisi vähän lämpimämpää vaatetta ylle. Jouduin ostamaan baskerinkin, mikä ei ollut ihan helppo löytää, kun kauppoihin puskee jo kevätmallisto. Tosin kevään muotiin kuuluu näköjään myös baskeri, mutta sellaisen ostaminen just nyt olisi hyödytöntä, kun niistä kevätbaskereista tuulee läpi.

Ostoksilla käynti vähän kevensi mieltäni, samoin jutustelu muiden ihmisten kanssa joistakin ihan muista asioista kuin tämänpäiväisestä arkistoseikkailustani. Suuntasin nimittäin kulkuni kohti sota-arkistoa. Aluksi en meinannut löytää koko taloa, kun sen numeron kohdalla olikin reaalimaailmassa puisto. Seuraavalle tontille rakennetaan parin korttelin kokoista bisneskompleksia, joka on jo valmis osittain. Puistoa myös myllätään, joten tunnelma oli aika kaoottinen. Kun yritin yhdestä liikehuoneistosta kysyä, että tietävätkö he sota-arkistosta, että missä se mahtaa olla, kun sen kohdalla on vain puisto, niin tyttö kynsien viilailultaan sai vain puistettua päätään. Ei puhu englantia, ei puhu saksaa. Ei ymmärrä mitään kieliä. Muka. Sanoin sekä englanniksi että saksaksi, että toisin sanoen sua ei vaan huvita käyttää aivojasi. Kielitaito taisi ihmeenomaisesti palata, mutta mitään vastakuittaustahan hän ei tietenkään voinut antaa, koskapa hän ei kerran ymmärrä kieliä. Suupielet korvissa lähdin ulos etsimään yhteistyökykyisempää porukkaa.

Pian vastaan tuli noin ikäiseni nainen, joka tiesi, että sota-arkisto on siinä puiston laidalla, vähän hämäävästi, ikään kuin seuraavan kadun puolella, niin sitä ei heti älyä, vaikka iso rakennus onkin. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin arkisto on alunperin ollut jonkinlainen invalidihotelli. Tämä muuten selittää läheisen metroaseman, Invalidovnan, nimen.

Keskellä rakennusta oli porttigongi, josta menin sisään, mutta vastaan tuli välittömästi aseistettu vartija. Hän tenttasi minua todella pitkään monella kielellä ja ihmetteli kovasti, että kuka tulee Suomesta asti tänne johonkin sota-arkistoon. Sitten yhtäkkiä hän käski minun katsoa taakseni. Talosta oli juuri astumassa kadulle upseeri. Käännyin takaisin vartijaan päin hyvin ihmeissäni, kysyvään katseeseeni tämä vastasi: "Tuo mies on tämän arkiston johtaja." Sanoin siihen, että vai niin, no mitenkäs me nyt etenisimme tämän asian kanssa. Yhtäkkiä kaikki alkoi edetä nopeasti; hän halusi nähdä passini, täytti henkilötietoni ja antoi kulkulupakortin. Tältä muuten näytää se porttigongi sisältä, jossa minua ensin kuulusteltiin ja jossa sen arkiston johtajankin näin.


Sitten sisäpuolella sain taas täyttää samoja kaavakkeita mitä muissakin arkoistoissa ja näyttää passia. Rutiinijuttu, mitäs tuosta.  Ja rutiininomaisesti sama laulu, että tuskin täällä sinulle mitään on. Sitten virkailijalta kuitenkin lipsahti, että heillä on kuvia kyllä, paljonkin. Tämä ei olisi kylläkään lipsahtanut, ellei kaupunginarkistosta olisi minulle vihjattu, että täällä on isot kuvakokoelmat sota-ajalta. Virkailija otti yhteyttä kuvakokoelman hoitajaan sanottuan ensin, etten automaattisesti pääse niitä kuvia katselemaan, koska kellään ei välttämättä ole aikaa vahtia minua. Minua kun ei tunneta, niin ei ole syytä uskoa, että olisin luotettava. Nyökkäilin ja sanoin, että sehän on ihan ymmärrettävää. Lupa kuitenkin heltisi.

Matkalla kuvakokoelmalle otin muutaman kuvan rakennuksen sisältä. Kas tässä se arkiston johtaja, olettaisin.


Tässä puolestaan kuvaa käytäviltä.


Kuvakokoelman hoitajaa osasi englantia auttavasti, välillä jouduimme käyttämään sanakirjaa. Hän neuvoi minulle, mistä laatikoista toisen maailmansodan kuvat löytyvät. Niitä ei ihan vähän olekaan, ja hän totesi, etten millään ehdi käymään niitä kolmeen mennessä läpi, jolloin hän lähtee töistä. Kävi siis ilmi, että kuvakokoelma on lyhyemmän aikaa auki kuin muu arkisto. Tartuin taas Pankrác-sanaan ja aloitin niistä kuvista, jotka on otettu tuolta Gestapon vankilasta, joka on minua vainonnut ihan alusta lähtien.

No, joku fiksumpi varmaan ymmärtäisi ihan heti, että jos puhutaan valokuvista, jotka on otettu vankilasta, Gestapon ylläpitämästä sellaisesta, niin ei ne mitään picnic-kuvia ole. Minulle niistä tuli shokkiefekti. Tässä muutama otos. Kyllä näitä katsoa uskaltaa, mitään ruumiskasoja tms. itsessään rumaa ei ole luvassa, joten pelko pois.



Giljoitiini... en tiennyt, että tällaista on enää toisessa maailmansodassa käytetty.



Henkilökuntaa. Ihan niin kuin luokkakuva, samalla lailla ainakin meidän koulussa jotkut menivät lattialle pötköttämään eturivin eteen. Tällä luokalla on kaksi tyttöäkin. Heidän nimensä ovat Charlotte Schröterova ja Angele Saparova. Tiedän sen siitä, että jokaisen nimi on kirjoitettu kuvaan. Minua shokeerasi kuvissa se, miten niistä näkee tuhoamisen systemaattisuuden ja tunteen, että siihen osallistuneet olivat mielestään täysin oikealla asialla.



Saksalaismiehityksestä on paljon kuvia, muitakin siis kuin näitä vankilakuvia. Niihin ehdin tekemään vain pintaraapaisun. Moniin kiinnostaviin kuviin arkistolla ei ole copyrightia, joten niitä ei valitettavasti saa jäljentää. Kuvaamatta jäivät toistaiseksi natsitervehdykseen asettautuneet väkijoukot sekä ikkuna, jolle joku oli sommitellut paitsi tulppaanikimppuja, myös Hitlerin kuvan. Katsotaan, mitä jatkossa noista kuvalaatikoista löytyy. Tässä kuitenkin saksalaiset marssivat Prahaan.


Tässä vuorostaan Prahan saksalaisopiskelijat marssivat miehityksen kunniaksi Kaarlen sillalla.


Kun lähdin arkistosta, huomasin, että käteni vuotavat verta. Tiedän, että se johtuu tästä kuivasta ja kylmästä säästä sekä kuivien paperien ja kuvien käsittelystä, mutta en osaa ajatella yhteensattumaa kovinkaan  rationaalisesti. Rasvaan ja rasvaan, mutta kädet vain pysyvät koppuraisina. En tiedä, miten päättäisin tämän aiheen käsittelyn edes jotenkin valoisasti. Ehkä tässä kuvassa on kuitenkin inhimillisyyttä pieni häivähdys, jano voi yllättää miehittäjänkin.


Ulos lähtiessäni arkistonhoitaja lupasi hövelisti, että vaikka hän lähteekin töistä kolmelta, niin minä saan kyllä halutessani jatkossa olla tutkimassa kuvia puoli neljään saakka. En tiedä, mistä moinen joustavuuden puuska.  Ulkona pääsin taas jutustelemaan sen aseistetun vartijan kanssa. Hän kehuskeli tällä kertaa hyvällä ranskan- ja venäjänkielen taidollaan ja toivotteli minut sydämellisesti tervetulleeksi uudestaan. Arkistorakennuksen sisäpihan puistikossa hänen kanssaan jutellessani olimme tuulelta suojassa ja aurinko jo vähän lämmitti kasvojamme.

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista, olet päässyt todella tiedon lähteelle! Mikähän mahtaa olla sota-arkiston johtajan sotilasarvo? Kuvasta ei ihan pysty arvelemaan nauhojen määrää, voisi kuvitella että vähintään esiupseerin tasoinen se olisi, eli majuri tai siitä ylöspäin (nauhoja kuvan ukolla on vaikka everstiksi).

    Ilmeisesti Suomi ei sitten niin sotaisia maa olekkaan kun meillä muutama vuosi sitten luovuttiin itsenäisestä sota-arkistosta ja siitä tuli osa Kansallisarkistoa.

    VastaaPoista
  2. Enpä älynnyt hänen arvomerkkejään katsella. :) Yritän muistaa kysäistä vartijalta, kun seuraavan kerran näen.

    VastaaPoista