tiistai 1. maaliskuuta 2011

Jan Palachin kanssa kävelyllä

Jan Palach, sinä vainoat minua. Omistin jo osan yhdestä bloggauksestani sinulle, mutta tänään viet minulta kokonaisen tekstin. Ehkä haluat sanoa jotakin, mikä on minulta jäänyt vielä huomaamatta. Nimittäin tänään, matkalla Totalitaaristen hallitusten instituuttiin, törmään kansallismuseon edessä maahan rakennettuun ristiin, jota en viikonloppuna edes huomannut, vaikka kuljin varmasti sen ohi. Ristillä on runsaasti kukkia. (Tässä muuten instituutin kotisivut kiinnostuneille: http://www.ustrcr.cz/en )


Pian vastaan tulee nuorehko mies, jonka arvelen osaavan englantia. Hän osoittautuu amerikkalaiseksi - erittäin fiksuksi tällä kertaa - ja hän kysyy, tunnenko tarinasi. Vastaan myöntävästi, ja hän kertoo, että tuolla kohdalla sytytit itsesi tuleen, ja siitä risti nyt merkkinä. Ihmettelen, että tuodaanko sinulle edelleen kukkia, ja mies kertoo niin tapahtuvan hänen havaintojensa mukaan joka päivä. Mies toteaa, että tuo muistomerkki on vähän epäonninen sikäli, että vaikka se on kaunis, ihmiset eivät aina tajua sen olevan muistomerkki, joten sen päällä seisoskellaan ja otetaan valokuvia. Muistakaa nyt kaikki Prahan-kävijät, Jan Palachin muistoristillä EI seisoskella!! Mies kertoo myös, että kun kävelen Václavin aukiota noin 50 metriä alaspäin, niin siinä kutakuinkin keskellä tuota pitkää mutta kapeaa aukiota on toinen Palachin muistomerkki. Päätän lähteä etsimään, olenhan muutenkin menossa tuohon suuntaan.

Etsin ja etsin, kävelen ainakin 200 metriä, eikä muistomerkkiäsi vaan löydy. Melkein puhun sinulle ääneen siitä, miten hankala on joskus löytää englantia osaavia ihmisiä täältä Prahasta. Kaupungin viheryksikön miehet trimmailevat aukion istutuksia, tiedän, että heiltä ei ainakaan kannata kysyä. Kerron sinulle muiston kotoa Turusta, kun olin työpäivän jälkeen kupposella Ascanilla, ja viereisessä pöydässä oli käynnissä kehityskeskustelu paikallisen viheryksikön työntekijän ja hänen pomonsa välillä. Työntekijä oli pieni hassunkurinen miekkonen ja pomo viisikymppinen rouva. Kun pomo kysyi, että miten kommunikaatio on sujunut, niin mies vastasi, että kyllähän sinä aina palautetta annat, mutta se on eri juttu, että otanko minä sitä kuuleviin korviinikaan. Vuoden kehityskohteeksi hän mainitsi, että hänen ehdotuksensa lastata peräkärry ensin täyteen risuja ennen kuin sitä lähdetään viemään mihinkään, oli mennyt läpi.

Naurat, tai ainakin hymyilet kanssani muistolleni. Erikoinen oli paikka pitää kehityskeskustelua, kun kuka tahansa voi sen kuulla, mutta ehkä kaupungin duunareita ei muuten saa tulemaan noihin pakollisiin tilaisuuksiin. Seuraavaksi vastaan tulee poliiseja, mutta tiedämme molemmat, ettei heiltä nyt ainakaan kannata mitään kysyä... Sitten huomaan nuoren tytön, jolla on kihara tukka ja kiva kevättakki. Arvaan ihan oikein, hän osaa aika hyvin englantia.

Tyttö kertoo tuntevansa tarinasi, mutta häpeäkseen ei tiedä, että täällä pitäisi olla muistomerkki. Sanon hänelle, että ei syytä nolostua, kukapa voisi tietää kaikkia nähtävyyksiä, vaikka kuinka olisi oma kotikaupunki. Jatkan etsimistä, kurkistelen jo puskienkin taakse. Olen jo poikkikadulla, jolla kirskuvat ratikat. Ohitse vilahtaa se numero, johon minun piti hypätä, mutta meneehän noita. Käännyn katsomaan museota ja mietin jo, että pitäisikö tässä luovuttaa.

Yhtäkkiä näen sen saman tytön, jota äsken jututin juoksevan minua vastaan. Hän huutaa: "Lady, lady!" Lähden tulemaan häntä kohti. "I found it", hän sanoo, kun kohtaamme. Kävelen hänen kanssaan muistomerkillesi. Sinä aikana tyttö kertoo opiskelevansa arkkitehdiksi. Ehkä tuolla alalla silmä harjaantuu näkemään erilaisia rakennelmia, tai sitten hänkin tuli uteliaaksi sinusta. Hän myös sanoo lähtevänsä perjantaina puoleksi vuodeksi USA:han töihin ja opiskelemaan englantia. Toivottelen hyvää matkaa ja melkein sanon hänelle, että sinäkin ilahdut tästä uutisesta.

Eipä tämä toinenkaan muistomerkkisi ole mahtipontinen. Sekin on maan tasossa ja siinä on myös kaimasi nimi, joka päätti mennä perässäsi, vaikket jäljittelijöitä itsellesi toivonutkaan.


Muistomerkkiä katselee kaksi keski-ikäistä miestä, yritän kunnioittaa heidän läsnäoloaan ja olla tunkematta kovinkaan lähelle kuvaamaan kaikkiea, mitä ihmiset ovat teille kahdelle tuoneet. Tämän kuitenkin kuvasin, yhdessä seppeleessä oli keskellä tällainen valokuva. Haluaisin tietää, mikä tarina kuvan taustalla on, mutta se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Kuva on tuotu äskettäin, se on täysin kuiva. Värimaailmaltaan tuo voisi olla otettu vaikka 1970-luvun Suomesta.



Kohta paikalle tulee saksalainen koululaisryhmä oppaineen. Oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa kylmän sodan muistomerkit, eikä nimesi sano heille mitään. Toivon, että joku heistä kuitenkin muistaisi nimesi tästä lähtien. Kun olen muistomerkillä viimein yksin, katson taas ylös, kohti Venceslauksen patsasta (tšekiksi Václav, siitä aukion nimi). Aina, kun tšekeille tapahtuu jotakin, he saapuvat tänne, pyhän Venceslauksen luo. Niin kuin samettivallankumouksenkin aikana. Kerrotaan, että tämä Böömin ruhtinas, sittemmin pyhimykseksi julistettu, piileksisi yhä ritareineen Blaník-vuoren sisällä ja olisi valmis sieltä tulemaan ja puolustamaan maataan.

Sinäkin, Jan Palach, tulit Venceslauksen luo hakemaan apua, näyttämään koko maailmalle, mitä maassasi nyt tapahtuu. Teit sen tietoisesti, sillä tunsit maasi historian sekä myytit ja symbolit. Nyt sinulle tuodaan kukkia tänne Venceslauksen jalkojen juuressa olevalle muistomerkille, toinen muistomerkkisi on pyhimyksen yläpuolella.


Tunnet ratikkareitit tässä kaupungissa paremmin kuin minä. Minä joudun vielä usein varmistamaan kysymällä, mihin suuntaan miltäkin puolen katua ratikka lähtee. Osaan kuitenkin jo aika hyvin seurata kartasta, missä ollaan menossa ja jäädä oikealla pysäkillä pois. Tänäänkin onnistun. Karttaani ei ole merkitty sitä katua, jolla tuo instituutti on, mutta kuin ihmeen kaupalla sekin löytyy helposti, ja merkkaan sen karttaani, jotta vastaisuudessakin löydän.

Ulko-ovella on tuttuun tapaan vahtikoppi. Siinä istuu nuori nainen, englannin kielen taitoinen, kuten kohta huomaan. Kun avaan oven, kuin tyhjästä paikalle ilmestyy kaksi kaapin kokoista vartijaa. Vaikka pelkoa ei saisi ikinä näyttää, niin minusta se varmasti näkyy. Vartijat pullistelevat yläkroppaansa ja tuijottavat minua. Totalitaarisista hallituksista ei näköjään ihan arkajalkojen kannata lähteä tietoa etsimään. Kun kerron asiaani, vartijat seisovat vierekkäin noin metrin päässä minusta, mutta tyttö antaa mitään kyselemättä kulkulupakortin ja taas sen säilytyslokeron avaimen.

Tuttuun tapaan hakeudun lukusaliin ja tuttuun tapaan siellä työskentelevä virkailija puhuu vain tšekkiä. Mutta toisaalta, tuttuun tapaan lukusalissa on historioitsija, joka osaa hyvin saksaa ja vähän englantia. Tällä kertaa nämä kaksi päättävät yksissä tuumin soittaa paikalle instituutin johtajan. Yritän estellä ja lupaan uskoa, että täällä ei sitten ehkä ole mitään minulle sopivaa materiaalia tällä hetkellä. He eivät kuitenkaan kuuntele, vaan haluavat auttaa.

 Instituutin johtaja saapuu pian, ja kohta hänen, historioitsijan ja minun välille syntyy vilkas keskustelu. Minulla on selviä kommunikaatiovaikeuksia saada heitä ymmärtämään, etten ole historioitsija, vaan pääaineeni on luova kirjoittaminen ja tutkin tarinoita. He eivät käsitä, että minun tapani rajata aihe ei perustu vuosilukuihin tai muihinkaan yksityiskohtiin tai seikkoihin, joita historioitsijat hakevat, vaan minua kiinnostavat tarinat, muistelmat ja niihin pohjautuva fiktiio. En ole ihan varma, pitävätkö he minua seinähulluna vai muuten vaan erikoisena, mutta tällä kertaa johtaja menee puhelimeen. Mieleeni tulevat jo vartijat, mutta tiedän pakenemisen olevan ihan turhaa. Sitten taas odotellaan.

Paikalle saapuu taas mies, ei kuitenkaan kumpikaan noista bodarivartijoista, vaan kohtalaisen hintelä, selvästi taas joku historioitsija. Hän osaa englantia ja kysyy rauhallisella äänellä: "What's the problem?" Selitän taas saman englanniksi, mitä olin yrittänyt juuri sanoa saksaksi. Viimeinkin saan asian kommunikoitua, ja minulle kerrotaan, että tämä arkisto on koottu sillä lailla, että tietoa voi hakea esimerkiksi henkilön, organisaation tai paikannimen mukaan. Heillä ei myöskään ole muistitietoa koottuna, vaan virallisempaa faktaa. Johtaja kehottaa minua rajaamaan ensin aiheeni ja tulemaan sitten takaisin, jos haluan jostakin spesifistä aiheesta hakea tietoa. Hän neuvoo minulle ystävällisesti taas uuden paikan mihin mennä tiedustelemaan, eli sotamuseon arkiston. Paikalle tullut englannintaitaja puolestaan sanoo, että varmasti nuo arkistot, joissa olen jo käynyt, ovat hyvä lähtökohta hakea ensin laaja-alaisesti tietoa, ja tänne instituuttiin voi tulla sitten etsimään, löytyisikö tarkennusta.

Lähtiessäni pois niitä kahta gorillaa ei näy, vain tyttö on paikallaan. En kuitenkaan uskalla valokuvata edes instituutin ovea, sen verran pelottavia olivat nuo vartijat, ja tullessanikin he ilmestyivät jostakin tyhjyydestä. Ratikka tulee pian, ja päätän toimia tšekkien tyyliin, mennä hakemaan neuvoa pyhältä Venceslaukselta. Siis Václavin aukiolla pois ratikasta ja syömään. Tutkin karttaa ja saamaani sotamuseon osoitetta. En saa selvää, millä julkisella sinne kannattaisi mennä, koska museo on näköjään jollakin kukkulalla. Niitähän Prahassa riittää. Päätän, etten tänään harhaile enempää, vaan kysyn myöhemmin paikallisilta kulkuohjeita.

Sen sijaan päätän käydä katsomassa kolmatta muistomerkkiäsi, laattaa Kaarlen yliopiston seinässä, filosofisen tiedekunnan oven vieressä. Se on tehty kuolinnaamiostasi, joka saatiin valmistettua kiireellä ja salaa, sillä salainen poliisi saattoi tulla ruumiskylmiöön millä hetkellä hyvänsä. Niin merkittävä ja poliittisesti vaarallinen tekosi oli.  Taiteilija on nimeltään Olbram Zoubek. Tällekin muistomerkille olet saanut kukkia. Jotenkin kasvokuvastasi voi aistia sen, että palanut olet, ja kärsinyt.


Uteliaana astun myös yliopistorakennuksen ovesta sisään. Siellä voi tuntea vanhan, ikiaikaisen tutkimuksen ilmapiirin. Sääli, ettet koskaan valmistunut täältä, itse antaisin aika paljon siitä, että saisin tutkinnon tällaisesta paikasta. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Iloisia nuoria juoksee portaita ylös ja alas. Kuuluu puhetta ja naurua.


Juoksen uusilla citylenkkareillani metroon, ehdin viime tipassa, ei tarvitse onneksi jäädä tylsästi odottelemaan. Näin sinäkin varmasti teit monta kertaa, tuosta filosofian rakennuksen nurkaltahan se metro kätevästi lähtee. Ostoskeskukset ovat sinulle varmasti ihmeellisiä paikkoja, minulle tällainen elämän välttämättömyys, mutta onneksi niitä on metroasemilla.

Kantaessani kauppakassia kotiin  mietin, miten eri arkistoissa suhtaudutaan eri tavalla. Tämänpäiväisessä oltiin hyvin kaavamaisia, kun taas kansallismuseon arkistossa oli luovaa ajattelua. Siellä saatiin heti ajatuksestani, keskeneräisestäkin kiinni ja alettiin etsiä sellaisia dokumentteja, jotka saattaisivat minua kiinnostaa. Ei sanottu, että heti pitäisi rajata yhteen tiettyyn aiheeseen. Samassa tajuan, miten olisin voinut päästä alkuun tuolla totalitaaristen hallintojen instituutissa. Potkaisen pikkukiveä, kun niin suututtaa, etten sitä tuossa tilanteessa keksinyt. Olisinhan voinut sanoa johtajalle, että etsin tietoa sinusta, Jan Palach.

PS
Jan Palachin haudasta tuli niin suosittu käyntikohde, että hänen ruumiinsa kaivettiin ylös ja tuhkattiin. Hänen tilalleen hautaan laskettiin joku prahalaisella vanhainkodilla kuollut tuntematon nainen. Uurna toimitettiin Janin äidille, joka sai vasta vuonna 1974 sirotella poikansa tuhkat paikalliselle hautausmaalle. Vuonna 1990 uurna palautettiin hautausmaalle, jonne hänet alunperin oli haudattu.

3 kommenttia:

  1. Vakuuttavaa tekstiä. Praha on todellinen arkistojen, museioden ja instituuttien 'mekka' historiallista tietoa etsiville!

    VastaaPoista
  2. Näin sairaslomapäivän kunniaksi tulin ajatelleeksi mitä tuosta kaikesta voi saada poikimaan: novelleja tai pidempääkin proosaa ihmisistä arkistossa (arkistossa voi tietysti tarkkailla arkistoidun lisäksi ihmisiä)... tai lähtödatat väikkäriin. Anyway, veikkaan että reilusti enemmän kuin 16 vakilukijaasi odottaa tätä.

    Näin kyynikkona ihmisten tarkkailusta/heidän kanssaan keskustelusta voi todeta että lähes poikeuksetta he haluavat puhua itsestään, jos ei saadakseen kunnioitusta niin ainakin häivähdyksen myötätuntoa. Ja useimmiten taas se mitä kutsumme empatiaksi, on oivaa kykyä lukea toista ihmistä niin, että keskustelu voidaan siirtää itseensä. Jottei tämä olisi pateettista, niin en itse poikkea tästä - tietenkään.

    Nooh, vaikka kakku onkin näin karu, niin onneksi sille löytyy mielenkiintoisia ja värikkäitä kuorrutuksia huomattavasti enemmänkuin Arnoldsin donitseille.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Tapio kommenteistasi. Minusta näistä arkistoista saisi parhaiten kirjoitettua kauhunovellejea. ;)

    Erilaisten arkistojen ja tutkimuslaitosten määrä yllätti minutkin kyllä. Katsotaan mitä ehditään.

    VastaaPoista