Mustikoita ja räntää helmikuun aamussa


Räntäsateisena aamuna Prahassa, kun ei ole kiire minnekään, on mahdollista istua hetki teekupin ääressä, syödä jugurttia ja mustikoita ja olla omien ajatustensa kanssa. Lauantaista lähtien olen miettinyt, mistä bloggaisin.

Bloggaisinko taas kerran siitä, miten hankalaa on löytää oikeaa osoitetta Prahan lähiöissä? Tästä tuli taas kokemusta sunnuntaina, kun pääsin tapaamaan professoria, joka tuntee holokaustia. Vai siitä, että pystyin seuraamaan jo varsin hyvin hänen tšekinkielistä puhettaan. Hänen poikansa joutui auttamaan vain muutamassa kohdassa.

Vai  bloggaisinko siitä, miten maanantaina, arkistossa, eivät olleet (muka/ilmeisesti) saaneet sähköpostiani, ja henkilö, joka voisi kyseiset kansiot minulle valmistella (sikäli kun se on ollenkaan mahdollista) tulee töihin vasta tänään tiistaina, iltapäivällä?

Mutta nämä aiheet on käyty blogissa jo useaan kertaan läpi. Sellaistahan se on tämän maan talonnumeroiden ja byrokratian kanssa, Itävalta-Unkarin perintö ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte. Ja jos ette tiedä, lukekaa vaikkapa tekstejäni vuosien varrelta.

Aika paljon on näiden muutaman päivän aikana taas kertynyt tietoa ja koomisia kertomuksia myös siitä, miten meidät suomalaiset nähdään maailmalla, mutta en viitsisi olla negatiivinen. Negatiivista puhetta on juuri nyt niin paljon liikkeellä, ettei minun sitä tarvitse enää lisätä.

Eilen illalla kotiin palatessani piipahdin asuntoni lähellä olevassa vietnamilaiskaupassa, yhdessä niistä, jotka ovat auki yömyöhään ja joita pitävät ahkerat vietnamilaiset, pakolaisina aikanaan tulleet. Siellä, hyllyssä, minua odotti tämän blogin aihe. Se vain muhi hieman yön yli, mutta tässä se nyt tulee.


Relaxin kehittämä Exotica-sarjan mehu, joka on tällä kertaa Suomen inspiroima. Pakko oli ostaa. Maku tuo kyllä kieltämättä kotimaan mieleen. Mustikkaa, aroniaa ja omenaa. Hieman terävä, aavistuksen kitkerä, luo kuvaa terveellisestä juomasta.

Vietnamilaisen kaupan mustikkamehu ja maustamaton jugurtti, johon olen ostanut mustikoita lisukkeeksi saavat taas miettimään sitä, miten oma tutkimusmateriaali vyöryy arjessa ylitseni. Myöhään eilen illalla mietin, miten Pavel, partiojohtaja, jonka nuoruudenkirjeitä on tutkimusaineistossani varsin hyvä kokoelma, oli syytettynä 50-luvun alussa siitä, että hän ja hänen partiolaisensa auttaisivat ihmisiä rajan yli Länsi-Saksaan.

Todellisuudessa juuri nämä kyseiset partiolaiset eivät olleet tällaisessa toiminnassa mukana. He tosin harjoittelivat salaa, Šumavan maastossa siltä varalta, että valtionvastainen toiminta alkaisi pian. Partioliikehän oli virallisesti lakkautettu, joten pelkkä partioleirin järjestäminen oli itsessään jo valtionvastaista toimintaa. 

Harjoituksista käytettiin nimitystä mustikkaprikaati, eli he olivat virallisesti poimimassa urakalla mustikoita, jos joku sattuisi tiedustelemaan. Ja kyllähän he mustikoita tietysti poimivatkin. Tämän tyyppinen arjen ja poliittisen historian yhdistyminen on aina kiehtonut minua. Tällaisia teemoja ei kukaan voisi omasta päästään keksiä, ne on täytynyt elää ja kokea.

Tänään olen itse asiassa menossa tapaamaan osaa näistä partiolaisia. He odottavat minua vanhassa kaupunkitalossa Vinohradyssa. He ovat viimeisiä mohikaaneja, ihmisiä, jotka ovat asuneet alueella jo vuosikymmeniä. Nykyään paikan ovat vallanneet varakkaat ulkomaalaiset ja myös jotkut varkkaat paikalliset. Niin muuttuu kaupunki, mutta myös elää, luo uutta ja säilyttää vanhaa.

Vietnamilaisten ylläpitämiä kauppoja ei muuten kannata koskaan matkailijankaan hyljeksiä. Ne ovat todella hyvin auki. Valikoima vaihtelee, mutta osa on erittäin hyvinvarustettuja. Minun lähikaupastani saa mm. tällaisia hedelmäsalaatteja, joita kiireinen tutkija ainakin arvostaa.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Novellini