Prahan keväässä

 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynn...

Děčín on pieni kaupunki Sudeettimaalla, Elben rannalla. Yksi tutkimukseeni liittyvistä henkilöistä, Fran tišek asui siellä 1930-luvulla ja joutui pakenemaan Prahaan, kun Saksan annettiin miehittää Sudeettialueet. Tästä syystä halusin käydä paikan päällä, vaikka oikeastaan tuo aikakausi ei liity tutkimuksessa rajaamaani aiheeseen. Jostakin syystä tutkimuksen rajojen yli on mukava hyppiä, ja sitä paitsi silloin, kun käy jollakin paikkakunnalla muuten vain, voi löytää jotakin kiinnostavaa kuitenkin. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Vasta  Děčíniin saavuttuani rupesin katselemaan, mitä muita nähtävyyksiä olisi tarjolla kuin museo, jonka olin päättänyt käydä katsastamassa. Kävi ilmi, että Elben rannan vanhin ja tunnetuin nälkäkivi on juurikin  Děčínissä. Se tulee näkyviin, kun vesi laskeutuu tarpeeksi matalalle, ja kuivat vuodet on kaiverrattu kiven kylkeen. Viimeisin huomaamani vuosiluku oli 1990-luvulta, mutta kai tämäkin vuosi kiveen vielä kaiverretaan. Pysäyttäväähän täl...

Jo usean vuoden ajan ovat tšekit jankuttaneet minulle, että miksi et käy  Sněžkalla, miksi et käy   Sněžkalla. Olen suhtautunut ajatukseen pikkuisen varauksellisesti, koska vuorikiipeily ei oikein tunnu omalta jutulta. Kuitenkin vieraan kansan parissa tutkimuksen tekemiseen kuuluu tällaisten suositusten noudattaminen, ainakin silloin, kun se itselle onnistuu ja vähänkin kiinnostaa. Mielestäni ei voi ymmärtää kulttuuria, jos ei kuuntele sitä edustavia ihmisiä heille tärkeissä asioissa. Kyseessä on  Tšekin korkein kohta, joten ajattelin, että pitäähän tämä nähdä. Samalla se on rajavuori, toinen polku tuo huipulle Puolan puolelta.  Uusi köysirata on valmistunut vuonna 2012, sitä ennen  Sněžkalle mentiin 1940-luvun avomallisella hissillä . Sellaiseen en luultavasti olisi uskaltanut nousta, mutta tähän uuteen kylläkin.  Tulimme paikalle sillä olettamuksella, että hissillä pääsee huipulle asti. Näin ei asia kuitenkaan ollut, sillä aivan ylös ...

Jos olet autolla saapunut joskus Prahaan, olet ehkä ajanut pitkää valtakatua nimeltä 5. května. Se tarkoittaa toukokuun viidettä päivää, ja silloin alkoi Prahassa kapina natsihallintoa vastaan vuonna 1945. Tapahtuma on niin merkittävä maan historiassa, että kyllä se vähitäänkin sen yhden kadunnimen on ansainnut. Tuona päivänä tšekit nousivat kapinaan, yksi asia johti toiseen, ja kapina kesti viitisen päivää. Kapinahalukkuus oli kytenyt jo pitkään, mutta nyt hetki oli oikea. Liittoutuneet olivat jo hyvin lähellä.  Tilanne päättyi saksalaisten pakenemiseen ja antautumiseen. Oma tutkimukseni sivuaa tätäkin historiallista tapahtumaa, koska yksi tutkimani kirjeenvaihdon osallisista oli mukana tässä kapinassa. Hän oli jo kuusissakymmenissä oleva eläkkeelle joutunut kansakoulunopetaja, Josef . Tämä tietysti kertoo siitä, miten laaja pohja kapinalla on ollut, ja miten suurta rohkeutta siihen osallistuneet ovat osoittaneet. Prahan linnan keisarillisissa talleissa vielä tämän kuun lopp...

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään. Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit. Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy. Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkil...

Aamu oli tänään sumuinen, aivan kuten 2. joulukuuta vuonna 1805, jolloin käytiin Austerlitzin taistelu, yksi Napoleonin sotien ratkaisuhetkistä. Määrin peltoaukeat ja matalat kukkulat lienevät usein aamuisin sumun peitossa, kun kosteus on yöllä tiivistynyt. Kylän tšekinkielinen nimi on Slavkov u Brna, ja se on tosiaankin jäänyt Tšekin puolelle rajaa eikä kuulukaan Itävaltaan, kuten olen aina luullut. Paikalla on massiivinen muistomerkki, joka kunnioittaa kaikkia uhreja, olivatpa mitä kansallisuutta tahansa. Venäläinen teksti tosin mainitsee vain venäläiset uhrit, mutta älkäämme tästä tehkö johtopäätöksiä tavallisista venäläisistä ihmisistä ja heidän ajatuksistaan. Sitä paitsi koko taistelustakin on aikaa jo yli 200 vuotta. Muistomerkki luo aurinkoisena päivänä, kuten tänään, suuren varjon kohti sen edessä avautuvaa laaksoa. Myös Napoleonin sodat loivat samanlaisen pitkän varjon Euroopan ylle, jopa sen reuna-alueille asti. Aleksanteri I, jonka aikana taistelu käytiin, päät...

Kävin eilen taas korealaisella kampaajalla, samalla sedällä, joka on leikannut hiuksiani melko tarkkaan viisi vuotta, mutta joka edelleen, tälläkin kerralla, kivenkovaan väitti, että on asunut Prahassa vasta noin kaksi vuotta. Yleensä hän tervehtii minua sydämellisesti heti kun astun ovesta sisään, mutta tällä kertaa hän tyytyi vain nyökkäämään minimalistisesti. Hänellä oli nimittäin intensiivinen keskustelu toisen asiakkaan menossa - tšekiksi. Aivan pokkana hän vaan minulle väittää, ettei osaa kieltä yhtään eikä ollut nyt juuri huomaavinaankaan minua ennen kuin edellinen asiakas oli poistunut. Tämä on siis aivan normaalia, kuuluu meidän ystävyyteemme. Kun pääsin tuoliin, sanoin heti, että tee tälle tukalle nyt vaan jotakin, ihan mitä vaan. Näinhän siis joka tapauksessa tulee tapahtumaan, joten paras vain sanoa se ääneen. Kampaaja toteaa, ettei aio leikata tätä nyt yhtään, hän tykkää hiuskistani juuri sellaisina kuin ne ovat, näytän kuulemma tosi  hyvältä ja hiusten leikka...

Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi. Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina. Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan. Toinen vastaava kestoaihe...

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee. Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (...

Tsekin vietnamilaisyhteisöistä olen joskus blogissani kertonutkin. Tännehän otettiin Vietnamin sodan aikana aika iso määrä ns. venepakolaisia, ja heidät tunnetaan maassa ehkä parhaiten pitkään auki olevista ruokakaupoistaan. Niissä ruokakaupoissa muuten myydään hyvin monenlaista tavaraa, juuri tänään huomasin, että yhden lähimyymälän erikoisuus on miesten pyjamat. Siis sellaiset oikein pitkäpaitaiset mallit ja väreiltään esim. tummanruskeat. Haeskellessani tomaateille pussia, pieni vietnamilainen rouva alkoi hokea: "Taku, taku!" Riemukseni tajusin, että hän yrittää sanoa  tašku , eli pussi. Oikein hyvä mieli valtasi minut, kun tällä lailla alan saada jotakin selkoa murteellisestakin kielenkäytöstä. Kohta myyjä toikin minulle rullallisen muovipusseja tomaateille ja muille ostoksille. Seuraavaksi suuntasin kulkuni samassa talorivissä sijaitsevaan kiinalaiseen ravintolaan, josta saa hyvää halvalla. Paitsi että siellä ei ymmärretä minun tšekkiä eikä englantia. Mutta ei se mit...

Olen ennenkin kirjoittanut korealaisesta kampaajastani täällä Prahassa. Ja täällä minä istun, sängyssäni pikkutunneilla, valmiina nukkumaan, mutta uni ei tule, koska kampaajakäynti pakottaa kirjoittamaan. Kampaajalla ja minulla on oma, ainutlaatuinen vitsailukulttuuri. En ole aivan varma, miten se alkoi ja mistä, tai suoraan sanottuna en tiedä tai muista. Mutta sellainen meidän välillämme on, sen kanssa eletään. Siitäkään en ole ihan varma, onko kyseinen setä täysin selvillä, miten tämä vitsailurituaali etenee, omasta puolestani voin sanoa, että näen siinä selviä rituaalin piirteitä, mutta en saa itse rituaalista kiinni. Kaiken kukkuraksi kampaaja leikkaa yleensä hiukseni aivan eri tavalla mitä pyydän, useimmiten suuttuu ehdotuksistani ja aivan kaikesta muutenkin, mutta lopputulos on kuitenkin poikkeuksetta erittäin hyvä. Tässä siis syy, miksi antaudun aina tämän oudon kokemuksen vietäväksi. Tällä kertaa tulen etuajassa paikalle. Kampaaja kehottaa minua käymään sohvalle istumaan....

Räntäsateisena aamuna Prahassa, kun ei ole kiire minnekään, on mahdollista istua hetki teekupin ääressä, syödä jugurttia ja mustikoita ja olla omien ajatustensa kanssa. Lauantaista lähtien olen miettinyt, mistä bloggaisin. Bloggaisinko taas kerran siitä, miten hankalaa on löytää oikeaa osoitetta Prahan lähiöissä? Tästä tuli taas kokemusta sunnuntaina, kun pääsin tapaamaan professoria, joka tuntee holokaustia. Vai siitä, että pystyin seuraamaan jo varsin hyvin hänen tšekinkielistä puhettaan. Hänen poikansa joutui auttamaan vain muutamassa kohdassa. Vai  bloggaisinko siitä, miten maanantaina, arkistossa, eivät olleet (muka/ilmeisesti) saaneet sähköpostiani, ja henkilö, joka voisi kyseiset kansiot minulle valmistella (sikäli kun se on ollenkaan mahdollista) tulee töihin vasta tänään tiistaina, iltapäivällä? Mutta nämä aiheet on käyty blogissa jo useaan kertaan läpi. Sellaistahan se on tämän maan talonnumeroiden ja byrokratian kanssa, Itävalta-Unkarin perintö ja niin edelleen....