Prahan keväässä

 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynn...

Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen. Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta. Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin. Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille...

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään. Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse. Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omi...

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään. Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit. Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy. Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkil...

Tsekin vietnamilaisyhteisöistä olen joskus blogissani kertonutkin. Tännehän otettiin Vietnamin sodan aikana aika iso määrä ns. venepakolaisia, ja heidät tunnetaan maassa ehkä parhaiten pitkään auki olevista ruokakaupoistaan. Niissä ruokakaupoissa muuten myydään hyvin monenlaista tavaraa, juuri tänään huomasin, että yhden lähimyymälän erikoisuus on miesten pyjamat. Siis sellaiset oikein pitkäpaitaiset mallit ja väreiltään esim. tummanruskeat. Haeskellessani tomaateille pussia, pieni vietnamilainen rouva alkoi hokea: "Taku, taku!" Riemukseni tajusin, että hän yrittää sanoa  tašku , eli pussi. Oikein hyvä mieli valtasi minut, kun tällä lailla alan saada jotakin selkoa murteellisestakin kielenkäytöstä. Kohta myyjä toikin minulle rullallisen muovipusseja tomaateille ja muille ostoksille. Seuraavaksi suuntasin kulkuni samassa talorivissä sijaitsevaan kiinalaiseen ravintolaan, josta saa hyvää halvalla. Paitsi että siellä ei ymmärretä minun tšekkiä eikä englantia. Mutta ei se mit...

Olen ennenkin kirjoittanut korealaisesta kampaajastani täällä Prahassa. Ja täällä minä istun, sängyssäni pikkutunneilla, valmiina nukkumaan, mutta uni ei tule, koska kampaajakäynti pakottaa kirjoittamaan. Kampaajalla ja minulla on oma, ainutlaatuinen vitsailukulttuuri. En ole aivan varma, miten se alkoi ja mistä, tai suoraan sanottuna en tiedä tai muista. Mutta sellainen meidän välillämme on, sen kanssa eletään. Siitäkään en ole ihan varma, onko kyseinen setä täysin selvillä, miten tämä vitsailurituaali etenee, omasta puolestani voin sanoa, että näen siinä selviä rituaalin piirteitä, mutta en saa itse rituaalista kiinni. Kaiken kukkuraksi kampaaja leikkaa yleensä hiukseni aivan eri tavalla mitä pyydän, useimmiten suuttuu ehdotuksistani ja aivan kaikesta muutenkin, mutta lopputulos on kuitenkin poikkeuksetta erittäin hyvä. Tässä siis syy, miksi antaudun aina tämän oudon kokemuksen vietäväksi. Tällä kertaa tulen etuajassa paikalle. Kampaaja kehottaa minua käymään sohvalle istumaan....

Räntäsateisena aamuna Prahassa, kun ei ole kiire minnekään, on mahdollista istua hetki teekupin ääressä, syödä jugurttia ja mustikoita ja olla omien ajatustensa kanssa. Lauantaista lähtien olen miettinyt, mistä bloggaisin. Bloggaisinko taas kerran siitä, miten hankalaa on löytää oikeaa osoitetta Prahan lähiöissä? Tästä tuli taas kokemusta sunnuntaina, kun pääsin tapaamaan professoria, joka tuntee holokaustia. Vai siitä, että pystyin seuraamaan jo varsin hyvin hänen tšekinkielistä puhettaan. Hänen poikansa joutui auttamaan vain muutamassa kohdassa. Vai  bloggaisinko siitä, miten maanantaina, arkistossa, eivät olleet (muka/ilmeisesti) saaneet sähköpostiani, ja henkilö, joka voisi kyseiset kansiot minulle valmistella (sikäli kun se on ollenkaan mahdollista) tulee töihin vasta tänään tiistaina, iltapäivällä? Mutta nämä aiheet on käyty blogissa jo useaan kertaan läpi. Sellaistahan se on tämän maan talonnumeroiden ja byrokratian kanssa, Itävalta-Unkarin perintö ja niin edelleen....

Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt. Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.) Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti. Tällä kertaa minulla on mahdol...

En vieläkään käsitä sitä, että Kaarlen yliopisto on julkaissut artikkelini. Mutta uskottava kai se on, kun näkee oman nimensä kirjassa. Kirja tuli tänään ulos, ja päivä oli muutenkin täynnä tapahtumia. Puheita on pidetty ympäri maata, onhan nyt ennen kaikkea samettivallankumousen 25. vuosipäivä. Toisaalta on myös yliopistojen sulkemisen ja natsiajan vainojen alkamisen 75. vuosipäivä. Tutkimukseni puolesta keskityin siis tuohon jälkimmäiseen juhlintaan. Päivä alkoi puheilla ja kuorolaululla yhden yliopistorakennuksen edessä -  sen, jossa asui Jan Opletal . Opletalin ampumisestahan tämä koko ruljanssi alkoi, koulutettujen ihmisten vaino. Toisaalta totalitaarisella hallinnolla on aina syynsä vainota, joten jostakin se olisi varmasti joka tapauksessa alkanut. Kukkia tuotiin riittämiin uhrien muistolle. Juhlallisuuksien välissä kävin vähän asioita hoitamassa ja rehellisesti sanottuna myös nukkumassa päiväunet. Osuin metrojunaan, jonka opiskelijat olivat koristelleet samettivalla...

Tänään lentokoneessa matkalla Prahaan meille matkustajille annettiin käteen selvityslomake, jota Tšekin tasavallan terveysviranomaiset vaativat. Kyseessä siis selvitys siitä, onko matkustaja liikkunut ebola-alueella. Moneen kertaan muistutettiin, että lomake täytyy täyttää ennen koneesta poistumista ja se pitää olla käsillä heti poistuttaessa, koska siellä viranomaiset tulevat sen hakemaan. Täyttelin tietysti kaavakkeen, mutta mieleeni hiipi epäilys heti, kun huomasin, ettei vieressä istuva tšekkimies tehnyt ensin elettäkään asian eteen. Kyllä hänkin sen sitten lopulta kiltisti täytti. Kuinka ollakaan, koneellinen matkustajia käveli lomakkeet käsissä ulos, matkatavarahihnoille asti. Minun lomakkeeni on tuossa keittiön pöydällä, taitaa jäädäkin matkamuistoksi. Miten voikin olla, että turhan byrokratian luvatussa maassa ei byrokratia toimikaan silloin, kun sen ehkä kannattaisi. Ehkä lentomatkustajia todella kannattaisi vähän seurata tuon ebolan takia. Paikalliset eivät tietenkää...

Nukuin viime yönä poikkeuksellisen huonosti. Olin väsynyt jo aikaisin illalla, mutta uni jäi vähäiseksi, ja sen vähäisen unen aikana silmieni edessä pyörivät eilen kuulemani tarinat. Tarina tšekkilentäjästä RAF:n palveluksessa, jolla olisi ollut mahdollisuus pommittaa Sachsenhausen tuusannuuskaksi, mutta ei sitä tehnyt, koska hänellä oli siellä niin paljon ystäviä. Ja tarina Adolf Burgerista , joka kansakoulupohjalta oli oppinut sellaiseksi mestaripainajaksi, että Britannian keskuspankki ei erottanut hänen väärennöstään aidosta punnasta, ja joka yhä muistaa kirkkaasti kaiken, mitä tapahtui vaikkapa vuonna 1942. Välillä heräsin tuskaan, että yritän ymmärtää jotakin todella vaikeaa tšekinkielistä puhetta. Kaikki sanat kuulostavat tutuilta, mutta en saa niistä yhtäkään päähäni. Luulin aamulla muistavani edes joitakin sanoja, mutta enpä muista, joten en voi edes todeta, olivatko ne oikeita sanoja vai eivät. Yhdessä vaiheessa makasin hereillä ja olin kuulevinani, että joku liikkuu parve...

Tšekin tasavallassa matkustaminen on varsin turvallista, mutta hyvin erilaista kuin Suomessa. Tänään matka vei Želivin luostariin. Kaukoliikenteen bussi vei ensin Humpoleciin asti, sieltä lähti pienempi paikallisliikenteen bussi itse luostarille. Tai olisi lähtenyt, kun olisin hypännyt kyytiin. Tilanne meni nimittäin niin, että taas ylpeyttä tuntien osasin kysyä neuvoa, miten mennään postin pysäkille. Edelleen ylpeyttä tuntien osasin kysyä pysäkillä istuvilta mummoilta, lähteekö Želivin bussi tästä. Mummot sanoivat sen lähtevän, mutteivät tienneet, mihin aikaan. Tarkistin aikataulusta, että netistä ylös kirjoittamani aika täsmäsi, ja täsmäsihän se. Minuutilleen tuohon aikaan pysäkille ajoi bussi, ja kaikki mummot lastautuivat siihen. Päättelin tästä, ettei tämä voi olla minun bussini, koska mummot eivät kerran tienneet, mihin aikaan se menisi. Kysäisin vielä yhdeltä nuorehkolta mieheltä asiaa, ja hän sanoi, ettei tämä ole Želiviin menossa, vaan jonnekin, mistä en saanut selvää. Bussi...

Tutkimusmatkailijan arkea on herätä joskus jopa neljän maissa, jotta ehtii kuuden junaan. Kun paikallishistorian harrastajat haluavat tavata yhdeksän maissa Chotěbořissa, ei siinä juuri vaihtoehtoja ole.Toisaalta aamulla kun saa itsensä ylös, ei se niin kamalaa olekaan. Yllättävää sen sijaan oli se, että Itä-Böömissä satoi lunta! Itse reissu ja keskustelut antoivat vastauksia kysymyksiin, mutta toisaalta herättivät sarjan uusia. Miksi Pavel, jonka kirjeitä tutkin, ei löydy 30-luvulla tehdystä kyläkroniikasta? Eivätkä hänen vanhempansakaan löydy sieltä. Eikä tietoa, missä talossa he asuivat. Olisiko kylän leipuri voinut unohtua? Muista lähteistä löytyy Pavelin syntymäpäivä, samoin siskon, mutta toinen sisko on unohtunut. Miten tämä on mahdollista? No, etsinnät jatkuvat. Tulen paikkakunnalle uudestaan luultavasti marraskuussa, saapa nähdä, onko silloinkin lunta. Paikallisessa kievarissa oltiin todella otettuja kielitaidostani. No, tästä ei pidä luulla, että se olisi hyvä, rii...

Moni aina kyselee minulta matkailuvinkkejä Prahaan. Hyvä on kysellä, vastaukset voivat olla vähän niin ja näin. Mutta tänään tulin tehneeksi kaksi turisteille tyypillistä juttua, joten esittelenpä ne. Ensinnäkin kävin tällaisessa pienessä teatterissa, jossa mm. Václav Havel työskenteli niin kauan kuin sai. http://en.wikipedia.org/wiki/Theatre_on_the_Balustrade Näytelmä kertoi kahdesta näyttelijästä, jotka kirjoittivat kirjeitä toinen toisilleen. Tarina on tosi, kirjeet on julkaistukin. Toivottavasti ne löytyvät joskus englanniksi julkaistuina myös. Pidin esityksestä, vaikka dialogin seuraaminen oli tällä kielitaidolla hiukan hankalaa. Näytelmä myös perustui dialogille hyvin vahvasti, ja dialogit olivat käytännössä otteita näistä mainituista kirjeistä. Näytelmän nimi on yllättävästi Korespondence . Hetkittäin näytteleminen oli tyypillistä tšekkoslovakialaisen koulukunnan touhua, eli ylinäytellään, kävellään hassusti, mimikoidaan humoristisesti jne. Se sopi kokonaisuuteen välill...

Tänään oli ohjelmassa vierailu romaanisten kielten emeritusprofessori Jan Šabršulan luona. Alla olevan linkin takaa löytyy hänestä enemmänkin tietoa. http://www.pametnaroda.cz/index.php/witness/index/id/2413 Sain muutaman tunnin aikana käydä hänen kanssaan intensiivisen matkan Sachsenhauseniin ja takaisin, mistä jäi runsaasti sulateltavaa. Muistoksi jäi parisen tuntia äänitettä ja hän myös antoi kopion pitämästään puheesta saksalaisille opiskelijoille. Tämä vuonna 1918 syntynyt, omakotitalossaan leskenä yksin asuva herra sai minut taas miettimään, kuinka aurinko todellakin laskee juuri nyt toisen maailmansodan aikuisuhrien ja aikuisten todistajien kohdalla. Matka Prahan julkisilla kulkuneuvoilla professorin luo oli myös tarinan aihe ihan itsessään. Se alkoi Smíchovin asemalta, ihmettelyllä, miten Radotínin kaupunginosaan pääsee. Netin mukaan junia pitäisi mennä, mutta asemalla olevat aikataulut näyttävät, että kyseiseen lähiöön pääsisi vain aamuisin ja iltaisin. Ajattelin jo moka...

En vieläkään onnistu muistamaan, mistä kaupasta täältä saa mitäkin. Lähi-Tesco on niin surkea kauppa, että tulen suorastaan nostalgiseksi aina muutamaa viikkoa Prahasta kotiutumisen jälkeen. Muistelen haikeudella sitä, miten surkeat valikoimat siellä on. Muistot ovat siis niin huvittavia, ettei niille voi kuin nauraa. Tänään päätin käydä vähän täydentelemässä varastoja, ja Tescoonhan tietysti matka kävi. Jukurtteja sieltä saa, ja muistinpa, että maitoa on aika paljon ja se pitäis käyttää melko nopeasti. Keksinpä, että ostan kaakaota. Ja mitä ihmettä, Tescossa ei ole niitä valmiita annospusseja, joita on muuten joka ikisessä kaupassa. On pelkkää leivontakaakaota! Ei se mitään, otetaan sitä sitten, syntyyhän se juoma siitäkin. Kassalla on sama vakipoika, jonka kanssa olemme jo moikkailuväleissä. Hän tervehtii minua kohteliaasti parin edellisen asiakkaan "yli". Hän ei ole minulle enää vihainen siitä, että pakkaan tavarat hitaasti kassiin ja hidastan samalla koko kassajonoa. ...

Onnistuin kuin onnistuinkin maksamaan fysioterapian. Onnistuin tekemään sen siitä huolimatta, että se vaati kolmella eri luukulla käyntiä, eikä missään puhuttu muuta kuin tekkiä. Ja siitäkin huolimatta onnistuin, että sairaalan konttori oli piilotettu valtaisan korttelin sisälle, aivan perimmäiseen nurkkaan. Siis se paikka, jonne maksetaan hoidot, on jossakin takkusten takana! Jostakin syystä laskuttivat vain puolet summasta, jonka itse olin papereista ymmärtävinäni olevani velkaa tälle valtiolle. No, ehkä loppulasku tulee myöhemmin, tai sitten käsitin väärin.  Mitä itse hoitoon tulee, siinä käytettiin jonkinlaista ultraäänilaitetta kipupisteiden kohdalla. Ensin tietysti piti löytää kipupisteet, mikä ei ollut se mukavin osuus. Muu osuus olikin sitten rentouttavaa, suorastaan miellyttävää. Kolmannen hoitokerran jälkeen pitäisi kuulemma tulla tulosta. Mutta jo nyt tuntui kuin lihakset olisivat sulaneet merkittävästi. Toivotaan siis parasta. Vaikkei tässä maassa bookcrossing ole...

Enpä olekaan pitkiin aikoihin tainnut muistaa valottaa, miten kieliopinnot sujuvat. Ehkäpä niistä tänään sananen. Olen tullut melko hyväksi toimittamaan asioita parilla kolmella sanalla. Kukkakaupassa olen oikein mestari, paitsi joskus, kun en tiedä kukkien nimiä enkä osaa päättää, minkä värisiä ne ovat. Harmillisesti nekin vähät sanat katoavat, joita osaan, kun tulee kriisitilanne. Tänään kun ostin kukkia, osasin jopa kysyä, onko liike auki. Olivat nimttäin laittamassa kukkapurkkeja sisälle. Vastasivat, että ovat, ja jatkoivat hommiaan. Ajattelin, että ehkä niitä laitetaan kylmältä suojaan, joten jäin odottamaan. Täällä on ilma viilennyt kymmenellä asteella nimittäin. Kun olivat saaneet purkit sisälle, kysyivät, että haluanko jotakin. Aloin siinä sitten osoitella kukkia, koska nyt en enää nähnyt purkeissa olevia nimiä. En tunnista koristekasveja suomeksikaan, saati sitten tšekiksi. Hän sitten töräytti pyytämäni määrän kutakin kukkaa kasaan ja kääräisi paperiin. Ymmärsin sentään, kun...