Prahan keväässä

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään. Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse. Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omi...

Puolitoista viikkoa sitten kävin Cardiffissa melkein päiväseltään. Lähdin perjantaina ja tulin sunnuntaina. Kyseessä oli kirjoittamisen tutkimuksen konferenssi, johon esitelmäehdotukseni oli hyväksytty. Puhuin Sachsenhausen-kirjeistä. Olin reissussa pelkällä käsimatkatavaralla, joten varaa oli ottaa vain yksi matkakirja. Niin, kirja. Oikea kirja. En oikein osaa keskittyä e-kirjoihin ja kaipaan sitä, että pääsen välillä ruudusta irti ja annan tekstin soljua paperilla. Silmäni ja mieleni lepäävät. Ensin ajattelin ottaa lukemiseksi Sirpa Kähkösen teoksen Tankkien kesä , koska tiedän muutamia ihmisiä kiinnostavan minun mielipiteeni tuosta kirjasta. Se sai kuitenkin jäädä, ja on saanut vieläkin jäädä, koska hupilukemiselle on minulla nyt todella vähän aikaa.  Sen sijaan otin mukaan Simo Muirin kirjan nimeltä Ei enää kirjeitä Puolasta , joka kertoo Suomessa ja Puolassa asuneen ja yhä asuvan juutalaissuvun tarinan. Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi holokaust-aihe pyörii minulla p...

Vuonna 1929 syntynyt taiteilja Helga Weissová oli tšekinjuutalainen lapsi, yksi noin sadasta Terezínin ghettosta eri leirien kautta selviytyneistä. Hänen töitänsä on säilynyt, ja niitä, tai pikemminkin kopioita on nyt näytteillä Mustekilla. Eipä minulla muuta. Antaa nuoren Weissován taiteen puhua puolestaan.

Tässä toinen blogipäivitykseni samalta päivältä. Aiheet ovat niin tärkeitä, että haluan kirjoittaa niistä tuoreeltaan. Hyvät kengät ovat minulle elinehto, erityisesti matkoilla. Tällä reissulla yhden varpaan kynsi on hieman vihoitellut ja tehnyt kävelemisestä vähän hankalaa, vaikka olen kynttä yrittänyt lyhentää ja pehmustaa kyseistä varvasta sukalla. Pienikin kiusa voi tuntua joskus sietämättömältä. Tänään kävelin vain pieniä pätkiä sitä tietä, jota Sachsenhausenin vangit menivät yli sata kilometriä, noin 20 kilometrin päivävauhtia, puukengissä ja lumessa. Miten he selvisivät? Minä en tiedä. Nyt huhtikuussa 2015 tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun kuolemanmarssi päättyi Sachsenhausenin vankien osalta Belower Waldiin. Olimme seuraamassa seppelten laskua ja muistopuheita. 88-vuotias Israeliin emigroitunut saksanjuutalainen mies sanoi puheessaan, että selviytyjät eivät ole sankareita, vaan sankareita ovat heidän vanhempansa, jotka pystyivät leirillä olemaan pelottomia ja ole...

Olen pitkään miettinyt, miksi yksi Josefovin kaduista on nimeltään Pařižka, Ranskan pääkaupungin mukaan. Se on selvästi poikkeuksellinen katu muutenkin, bulevardimainen ja leveä, joten sen varrelle on ollut hyvä avata huippumerkkien liikkeitä. Muut entisen Ghetton kaduthan ovat sokkeloisia, mutkittelevia ja kapeita. Tänään arvoitus ratkesi. Kuulin ohjaajaltani professori Novotnýlta, että 1900-luvun alussa Prahan valtasi suuri Pariisi-innostus. Koko vanha juutalaisalue oli tarkoitus panna matalaksi ja vetää tilalle leveät bulevardit. Arkkitehdit olivat ensin vanhan repimistä vastaan, kunnes heille tarjottiin töitä uudistuksen suunnitelusta. Koko Josefovin puoleinen osa Vanhankaupunginaukiotakin oli tarkoitus uudistaa. Suunnitelma kaatui kuitenkin rahan puutteeseen, joten ahtaat kadut ja vanhanaikaiset talot saivat jäädä pystyyn, Projekti ehdittiin kuitenkin aloittaa, noh, arvaatte toki, mistä.

Reissu vei minut Libereciin. Vuoteen 1945 asti kaupunki oli täysin saksalainen, nykyään saksalaisia ei tietenkään enää ole, ja tuntuu kuin heidän muistonsa olisi tyystin poispyyhitty. Tätä ihmettelin jo ensimmäisellä vierailullani Libereciin keväällä 2011. Kuitenkin kaupungin vanhat osat näyttävät varsin saksalaisilta, joten tunnelma on tietyllä tavalla yhä aavemainen. Voin kuvitella, mitä se on ollut 40-luvun lopulla. Torilla oli tietysti kansallispukuisia tanhuajia, niitä näkee täällä todella usein. Eivät kuitenkaan ole paikallisia, vaan saattavat olla jopa Slovakiasta, kuulemma. Täkäläinen kansallispuku, sikäli kun sellainen on, olisi tietysti saksalainen, mutta kuka sellaista käyttäisi? Saksalaisella rahalla tänne on kuitenkin rakennettu uusi, hieno kirjasto, kristalliyössä poltetun synagogan tilalle. Kirjastoon kuuluu myös synagoga, mutta se oli kiinni. Liberec lienee kuuluisin talviurheilustaan. Kaupunki on vuorten ympäröimä, luonto on äärimmäisen kaunista. T...

Minulla on suuri etuoikeus nähdä pieni vilaus jo kauan sitten kadonnutta Prahaa. Saan tavata juutalaista professoriani entisen (ja hänen mielestään nykyisenkin) Ghetton alueella. Sivukujilla, jonne turistit eivät koskaan tule, yllätyn joka kerta, kun odottelen proffaa vakikahvilamme ovella. Maisema on sama, mutta aina olen vähällä kulkea kahvilan ohi. Odotellessani katselen yli kattojen, taivasta, joka kohoaa tämän paljon nähneen kaupungin ylle. Mietin Ghettoa, jonka aluetta ei ollut aikanaan pengerretty, jolloin tulva tuhosi juutalaisten henkilörekisterit, joita he ovat pitäneet keskiajalta lähtien. Monessa Euroopan kaupungissa Ghetto on siellä, missä tulvii, tai tulvi ennen pengerrystä. Toiveikkaana katselen myös hieman alemmas, ikkunoihin. Mietin, keitä verhojen takana asuu. Luultavasti ihmisiä, kuten sinä ja minä, mutta niin etuoikeutettuja, kun saavat hengittää itseensä kaupungin kohtaloa.

Holokaust-kurssi on edennyt puoliväliin saakka. Tämän viikon luennossa professori Kenez puhui pitkät pätkät kuuluisimmasta sudeettisaksalaisesta, Oskar Schindleristä . Hän sanoi, että moni haluaisi olla Schindlerin kaltainen sankari. Mutta mitä se vaatisi ihmiseltä? Kenezin mukaan se vaatisi luonnetta, joka rakastaa kaikkia ihmisiä, joskus jopa liikaa. (Esim. Schindlerillä rakastajattaria.) Schindlerin kaltainen ihminen ei osaa nähdä ketään ihmistä alempi- tai ylempiarvoisena suhteessa toisiin. Hän oli tunnettu siitä, että jutteli esimerkiksi puolalaisten taksikuskien kanssa, mitä kunnon saksalainen ei tietenkään tehnyt. Toisekseen Schindler ei toiminut edellytetyllä tavalla. Hän oli aina ulkopuolinen eikä hän siten myöskään peilannut itseään ja toimintaansa muihin ihmisiin. Muistan lukeneeni Schindlerin lista -kirjasta, että häntä pidettiin muiden saksalaisten keskuudessa vähän omalaatuisena, mutta se selitettiin sudeettisaksalaisella, eli lähestulkoon slaavilaisella taustalla. S...

On taas niitä päiviä, kun tekstiä pitäisi syntyä edes vähän, mutta eipä vaan synny. Ajatukset harhailevat erilaisilla nettisivuilla, välillä silmät eksyvät Primo Levin kirjaan nimeltä Hukkuneet ja pelastuneet . On muuten sivumennen sanoen selkeää ja rehellistä tekstiä holokaustista. Harvoin saa lukea vaikeasta aiheesta näin kirkasta tekstiä, yleensä se kaikista hankalin kohta pyritään verhoamaan kukkaiskieleen, mutta Levi ei siihen sorru, vaan kirjoittaa asiat juuri niin kuin ne hänen näkökulmastaan ovat. Mutta oikeastaan minut innosti bloggaamaan tämä artikkeli: http://www.aka.fi/fi/A/Suomen-Akatemia/Mediapalvelut/Ajankohtaiset-uutiset/Historiaa-ja-feminismia--millaista-on-tutkijan-etiikka/ Tässä on taas virkistävän selkeää ajattelua, vaikken ole tässä vaiheessa ihan varma, voiko tutkija noin aktiivisesti puolustaa valitsemaansa asiaa. Toki objektiivisuuskin on illuusio, jos sen kuvitellaan täydellistä olevan. Tätä täytynee miettiä. Mutta artikkelin loppupuolella on kiinnosta...

Golem, tuo Rabbi Löwin savesta luoma legendaarinen hahmo, joka muuttui hirviöksi ja josta on liikkeellä monenlaista legendaa, on nyt valloillaan Turun ylioppilasteatterissa.Golemin sanotaan mm. suojelevan Prahan Ghettoa ja tehneen sitä jopa niinkin myöhään kuin natsimiehityksen aikaan. Mielenkiintoista, miten legenda muuntuu ja elää jopa lähihistorian aikana. Mitä itse teatteriesitykseen tulee, niin ajatukseni ovat hieman hajalla. Näytelmässä oli kohtauksia, joista pidin kovasti, esimerkiksi kertomus poliisista, joka ei väkivaltarikoksen tähden menettänyt virkaansa, mutta auton lampunpolttimon varastamisesta kylläkin. Tällaista tosielämän draamaahan maamme on täynnä. Myös Golem hahmona on kiinnostava, monitulkintainen ja ajatuksia herättävä. Hirviöksi voi muuttua mikä tai kuka hyvänsä. Valitettavasti tätä puolta ei näytelmässä tuotu riittävän terävästi esille. Seksuaaliset vähemmistöt olivat näytelmässä ansiokkaasti esillä, mikä on tietysti aikamme kuvaa. Ne tuntuivat kuitenkin...

Joskus tuntuu siltä, että kaikenlainen hyvyys on aikoja sitten kaikonnut tältä planeetalta, mutta sitten tulee niitä hetkiä, jolloin tajuaa, että keskuudessamme on suuriakin hyväntekijöitä, joista ei vain soiteta torvea. Yksi heistä on Přemysl Pitter , jota on kutsuttu myös tšekkien Oskar Schindleriksi . Schindlerkin oli muuten melkein samoista maisemista kotoisin, olihan hän sudeettisaksalainen, kuten olen tainnut tässä blogissa aikaisemminkin mainita. Pitteristä on siksi sopiva hetki blogata, että tänään on taas Prahan kapinan vuosipäivä, 67. sellainen. Pitterin elämän käännekohta oli ensimmäinen maailmansota, joka järkytti hänen maailmankuvaansa suuresti. Hän palasi Italian-rintamalta pasifistina ja vakuuttuneena siitä, että hänen elämänsä tarkoitus on palvella toisia. Sodan kauhukuvien vaikutuksesta hänen mielessään kypsyi ajatus kaikista heikoimpien asian ajamisesta. Niinpä hän perusti Prahan kaikista kurjimpaan lähiöön, Žižkoviin, lasten palvelutalon, jossa heille tarjottiin il...

Juutalaiskortteli on tänäänkin turistien valtaama, joskaan ei niin pahasti, etteikö sekaan mahtuisi. Sesonki ei ole vielä alkanut, mutta ainahan täällä turisteja on. Suomea kuulee tässä kaupungissa hyvin vähän, mutta tänään kuulen kun keski-ikäinen pariskunta synagogamuseon havaitessaan pohtii, että tarvitseeko tuolla käydä. "Ei meidän varmaankaan tarvitse," mies sanoo lopulta ja vaimo on samaa mieltä. Jokin tuossa tarvita-sanassa tarttuu tajuntaani. Ehkä sekin, kun suomea ei kuule usein, saa sanavalintojen suhteen vähän pohtivaisemmaksi. Olen huomannut, että ihan terävin kärki kielentajusta on jo poissa. Jos joku kysyy, onko tämä vai tuo sanamuoto parempi, en osaa enää muodostaa mielipidettä ilman pitkää harkintaa. En tosin tiedä, kuinka hyvä se kielentajuni on alunperinkään ollut. Mutta kysymys tosiaan kuuluu, että tarvitseeko. Olen kysynyt itseltäni monet kerrat näinä viikkoina, että mikä vetää historian synkkien ajanjaksojen äärelle. Miksi haluan näitä juttuja tutkia ...

Alkuun haluan sanoa kiitokset Riikalle joka vihjasi näistä ilmaisista kävelykierroksista. Suosittelen niitä lämpimästi jokaiselle Prahaan tulijalle. Aion myös ehdottomasti kokeilla vastaavaa muissakin Euroopan kaupungeissa. Tässä linkkiä niihin kävelykierroksiin, tiedoksi kiinnostuneille: http://www.newpraguetours.com/daily-tours/new-prague-free-tour.html Kierros oli erittäin hyvä ja asiantunteva. Minulle osui oppaaksi irlantilainen opettaja, joka on asunut täällä kolme vuotta. Hän muuten myös ylisteli suomalaista koululaitosta minulle, sanoi lukeneensa siitä paljon hyvää ja ihaili opettajien korkeaa arvostusta yhteiskunnassa. En ole koskaan osannut edes ajatella asiaa tuolta kannalta, että kuinka arvostettua työni on, mutta onhan se kiva, että joskus kuulee jotakin positiivista omasta maastaan. :) Tuo kolmituntinen kävelykierros sai taas miettimään, keitä tšekit oikein ovat. Opin, että he ovat keksineet mm. piilolinssit, mikroaaltouunin ja tietenkin robotin, tuon kuuluisimman e...

Aloitetaanpa blogi runotorstain haasteella, kun siihen vielä ehtii osallistumaan. Eli tämän viikon aiheena on "joku". http://runoruno.vuodatus.net/   Terezín "Talvi", sanoo krematorion vartija tšekiksi ja hytisee ohuessa takissaan. "Talvi", toistan. Kuljen rakennuksen päästä päähän varoen ja yritän tehdä itseni mahdollisimman pieneksi, sillä jokaisen lattialaatan naarmussa saattaa piileksiä joku. Lämmitän kynttilää, ja se lämmittää minua takaisin. Kynttilät telineellä, jolla ruumiit työnnettiin uuniin muistuttavat, että siinä ainakin vielä on joku. * * * Josefov, eli juutalaiskortteli on muodostunut minulle mieluisammaksi kävelypaikaksi. Melkein joka päivä poikkean siellä, joskus jopa silloinkin, kun ei varsinaista asiaa edes ole. Aikaisemminkin olen maininnut sen kauniit jugend-talot ja synagogat, mutta vaikka samoja katuja talloo useanakin päivänä, aina huomaa jotakin uutta. Tänään kävelin Josefovin mutkaisia katuja Kaarlen silla...