Prahan keväässä

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään. Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse. Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omi...

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin. Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi. ...

Olinpa tänään sitten Kutná Horan aluearkistossa haeskelemassa  lisää tietoa Františekin koulutuksesta. Joskus tuntuu, että minun on pakko kulkea kaikki sivupolut ja kiertotiet. Arkistonhoitaja nimittäin sanoi, että hän oli niin kiinnostunut siitä, mitä teen, että oli yrittänyt tutkia dokumentteja puolestani etukäteen, ja oli löytänyt Františekin vain yhdestä lukion vuosikirjasta hänen nimensä. Kukaan ei arkistossa tajua, miten hän yhtäkkiä ilmaantuu kolmannelle luokalle. Alan käydä aineistoa läpi ja totean täsmälleen saman asian kuin arkistonhoitaja. Selailen seuraavaksi tilaamiani opettajienkokousten pöytäkirjoja, ja yhdessä niistä on alleviivattu yksi kohta ja piirretty huutomerkki viereen. Siinä lukee, että kokouksessa on keskusteltu oppilaista, jotka ovat hakeneet kaupunkikoulusta lukioon. (Kaupunkikoulu oli aikanaan jonkinlainen nelivuotinen kansakoulun jatkokoulu.) Aikani pöytäkirjoja selailtuani löydän päätöksen, jossa mm. František on päätetty ottaa kouluun. Pyydän s...

Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa. Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa. Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla. Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt! Ai...

Sama hyperystävällinen arkistonhoitaja, jota olen tässä jo muutamaan kertaan hehkuttanut, löysi minulle Marenkan . Olin sortunut luottamaan muistitietoon Marenkan tyttönimestä sekä siihen, että Marenkan poika puhuu samannimisistä sukulaisista. Ehkä muistelija tästä syystä oletti tyttönimeksi tuon muiden sukulaisten nimen. Taas miespuolinen sukulainen, tällä kertaa isä, auttoi löytymisessä. Marenkan isä oli kylän johtajaopettaja, ja  kylän kastekirjaan oli merkitty Marenka-niminen tyttö samalle päivämäärälle ja isäksi kylän johtajaopettaja. Vähän nolottaa, etten itse älynnyt katsoa kastekirjaa noin tarkasti, enkä siten huomannut virhettäni. Pian lähden matkalle kohti Tšekin pienempiä arkistoja. Ottamaan selvää Marenkasta ja hänen perheestään sekä hänen  yli sadan vuoden takaisesta rakastetustaan, Františekista . Valitettavasti kaikkia arkistoja ei ole näin hyvin digitalisoitu, kuin mitä Määrin katoliseet kirkonkirjat ovat. Toisaalta siinä on oma jännityksensä, kun pääsee ...

Tänään päätin julkaista lupailemiani kuvia Kutna Horasta. Jos Prahaan matkustatte turistina, voi Kutna Horaan tehdä helposti ja edullisesti päiväreissun junalla. Tämän idyllisen pikkukaupungin kuuluisin kohde lienee luukirkko, jonka sisustamiseen on tosiaan käytetty aitoja ihmisten luurankoja. Sen verran makaaberilta tuo minusta kuulostaa, etten ole käynyt, mutta moni on. Viime keväänä amerikkalainen naapurini E esitteli sieltä kuviakin, enkä millään kehdannut sanoa, etten ole tuossa kirkossa käynyt. Kaupunki on syntynyt aikanaan hopeakaivosten ympärille, ja vaikkei hopeaa taideta enää louhia, tästä alue kuitenkin tunnetaan yhä. Aikaisemmin olen käynyt Kutna Horassa vuonna 2002, heinäkuussa suuren tulvakevään jälkeen. Silloin tein myös ensimmäisen Prahan-reissuni. Tarkoituksena oli kävellä kaupungin korkeimmalle mäelle katsomaan kirkkoa, joka on Unescon maailmanperintökohde, mutta ilmanala oli niin painostava  ja kuuma, emmekä olleet tottuneet jyrkkiin mäkiin, joten oli pakk...

Vaikka tarkoitus oli kirjoittaa joka päivä, on postauksia jäänyt välistä. Syy on yksinkertaisesti se, että päivät ovat olleet niin täysiä. Monia ihmisiä on saanut tavata ja useita myös haastatella. Kylmän sodan ja toisen maailmansodan aika avautuvat taas uusista näkökulmista, kun on saanut kuulla aikalaiskertomuksia. Tänään olen keskustellut myös Suomen erityissuhteesta Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana ja pohtinut senaikaista itsesensuuria. On aika vaikeaa perustella, miksi ihmiset eivät rohkeasti kritisoineet Neuvostoliittoa, kun pahinta mitä siitä voi seurata on poliittisen uran katkeaminen. En ollut koskaan edes miettinyt asiaa tuolta kannalta eikä minulla ole tälle pelolle mitään järkevää selitystä paitsi se kuuluisa "yleinen etu". Haastatteleminen ja uusien ihmisten tapaaminen ei ole varsinaisesti stressaavaa, kun vain tottuu siihen, että ihmisten muistelmia ei voi varsinaisesti ohjata, paitsi ihan vähän ja hienovaraisesti. Pikkuleipien paistamiseen voi kätkeytyä...