lauantai 2. huhtikuuta 2011

Kuka kukin on

Kevät ottaa harppauksia. Tänään oli takki aivan liikaa, lämpömittari näytti +18 astetta. Hieno keli sattui perinteisen Prahan puolimaratonin juoksijoillekin. Tämä kuva on otettu Jan Palachin aukiolta, filosofisen tiedekunnan rakennuksen portailta.

 

Maratonista sain tietenkin tietää vasta siinä vaiheessa kun ratikka jätti kaupungin laidalle. Pysäkillä oli poliisi, kerrankin toimeliaana, ohjaamassa ihmisiä oikeisiin korvaaviin busseihin. Englantia hän ei tietenkään osannut, mutta oma kielitaitoni alkaa olla ymmärtämisen tasolla sen verran auttava, että tajusin, mitä pitää tehdä. Varmistin vielä yhdeltä kielitaitoiselta naiselta asian. Koko keskusta suljettiin liikenteeltä maratonin ajaksi, vain metrot kulkivat. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että olisi ehkä kannattanut tehdä tänään retki kaupungin ulkopuolelle, sillä täysiähän ne metrot olivat. Olin kuitenkin päättänyt käydä tänään katselemassa taas vähän kaupunkia, ja sen teinkin, vaikkeivät ratikat ja bussit kulkeneetkaan.

Kyrillioksen ja Metodiuksen kirkko Uudessa kaupungissa, vanhojen kunnon kirkkoslaavin isien mukaan nimetty kirkko. Jos päädytte joskus opiskelemaan venäjää, saatte tutustua näihin herroihin enemmänkin.  Aivan tavalliselta ortodoksikirkolta se näyttää, edelläni kävelevä mies nappaa siitä kuvan ja kävelee sitten ohi. Mieleni tekee nykäistä häntä hihasta ja kysyä, tietääkö hän, mitä erikoista tuossa kirkossa on. Tietenkään en niin tee, sillä tututkin katsovat joskus pitkään, kun selitän tarinoitani historiasta, en edes uskalla kuvitella, miten tuntematon sellaiseen reagoisi.


Astun sisään kirkkoon, se on hyvin kaunis, niin kuin ortodoksikirkot usein ovat. Tämän ikonostaasin kautta päästään kosketuksiin näkymättömän maailman kanssa, olettaisin.


Pappi näyttää kiireiseltä, kohta paikalle tuleekin väkeä ja kastemaljaa aletaan täyttää höyryävällä vedellä. Ristiäiset siis alkamassa, joten en pysty nyt papiltakaan kysymään, miten sinne muistokryptaan mennään. Nettihän senkin on minulle kertonut, että täällä pitäisi semmoinen olla. Joitakin kummallisia lappuja siitä on kirkon ovissa, mutta en saa selvää, mihin nuolet osoittavat.

Aikani kirkkoa kierrettyäni sekä sisä- että ulkopuolelta löydän viimein  kryptan. Siellä on hiljaista, paljon hiljaisempaa kuin varsinaisen kirkon puolella, vaikka siellä yleisöä onkin. Täällä piilottelivat Heydrichin murhan toteuttaneet, Britanniassa koulutuksensa saaneet tšekkisotilaat. Ruumisarkkujen sijoituspaikkana toiminut krypta oli heidän viimeinen toivonsa. Tämän ortodoksiseurakunnan henkilökunta maksoi hengellään siitä, että he suojelivat näitä vastarintaliikkeen miehiä. Hengen se maksoi joka ikiselle, joka heitä oli avustanut. Samoin kokonainen kylä tuhottiin, niin kuin olen aikaisemminkin kertonut. Kylän asukkaista jäi henkiin vain 17 lasta. Tämän lisäksi saksalaiset vielä teloittivat suuren joukon tšekkiläiseen sivistyneistöön kuuluvia henkilöitä, silkkana kostotoimenpiteenä, kuten nämä kaikki muutkin teloitukset.

Mainittakoon, että näiden miesten ilmiantajan, Karel Čurdan teloittivat sitten kommunistit aikanaan, Panrácin vankilassa. Kostotoimenpiteet suunnitellut SS-upseeri, Max Rostock, pääsi jostakin ihmeen ja kumman syystä niin hyviin väleihin Tšekkoslovakian kommunistihallinnon kanssa, että hänen kuolemantuomiotaan ei toimeenpantu, vaan hänet lähetettiin Länsi-Saksaan vakoojaksi, jossa hän kuoli 1960-luvulla.


Kuvassa oleva Jan Kubiš oli ainoa, joka kuoli sairaalassa kryptassa tapahtuneen nelituntisen taistelun aikana saamiinsa vammoihin, mutta kaikki hänen toverinsa ottivat ensin myrkkykapselin ja sitten ampuivat itseään päähän, kun SS-joukot pääsivät kryptaan sisälle. Myös tällainen kirja löytyi yhdestä verilammikosta, kryptan lattialta. Kirja muuten kertoo siitä ainakin tämän blogin vakilukijoille tutusta pyhästä Venceslauksesta, tšekkien suojeluspyhimyksestä.

 

Näiden portaiden kautta SS-joukot pääsivät lopulta sisälle kryptaan. Portaita katsellessani kuulin niiden yläpäässä olevan oven takaa, siis kirkon puolelta, ortodoksipapin resitatiivin. Ristiäiset olivat käynnissä. Muuten oli viileää ja hiljaista. Ikiaikainen liturgia kunnioittaa näiden miesten muistoa viikosta toiseen ja vuodesta toiseen, se oli minusta lohdullinen ajatus.


Kirkon ulkopuolella oli paikka, jonne sai tuoda kukkia ja kynttilöitä sekä näille vastarintamiehille että natsien uhreille yleensä. Taaskaan en ollut muistanut hankkia kukkia, harmitti. Kynttilän kuitenkin sytytin kirkon sisäpuolella heidän kaikkien muistoa kunnioittaakseni. Taisi mennä tarkkaanottaen jollekin pyhimykselle, mutta ehkä tuonpuoleisessa osataan ajatella laaja-alaisesti.


Kun astuin kirkosta ulos, kuulin taas ratikoiden tutut hurinat ja vihellykset. Myös autoja oli ryhtynyt liikkumaan keskustan kaduilla, vielä tosin harvakseltaan. Maratoonareita tuli vastaan sellofaanisissa viitoissa, joissa kehuttiin heidän pääseen perille. Kaulassa oli mitali, käsissä kukkia sekä juomapullo. 

Nämäkin miehet on kukitettu, heille on tuotu Kryptan hiljaisuuteen ja hämärään punaiset neilikat.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Keväistä uneliaisuutta

On ollut hieman unelias päivä. Aamulla oli pakko herätä hyvin aikaisin, että ehdin yhdeksäksi kansalliarkistoon. Se kun on perjantaisin vain kahteentoista auki, eikä kolmessa tunnissa ehdi juuri mitään. Ennätin kuitenkin käymään yhden luettelon läpi, ja niin sain tilauksen sisälle. Bussia odotellessani lueskelin hieman muistoja Mengelestä, sain nimittäin tilaamiani kopioita tänään.

Suomessa kevät tulee aina yhdessä rysäyksessä. Tarvitaan se tietty kaunis aamu, jolloin tiedät, että iltapäivällä kun palaat töistä kotiin, puissa on jo lehdet. Täällä kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä, kevät saapuu yksi lehti kerrallaan. On ollut jo monta lämmintä iltapäivää, silti puut seisovat vielä paljaina. Pensaissa on siellä täällä vihreyttä, krookukset ja narsissit jo kukkivat. Ruoho on alkanut pikku hiljaa vihertää. Napsuttelen sormiani malttamattomana, ei kevään pitäisi näin hidas olla, kun sille on valoa ja lämpöä jo näin paljon annettu.


Varmin kevään merkki lienee se, että rauhalliset kävelyni juutalaiskorttelissa ovat enää haave vaan. Turistit seilaavat Kaarlensillan ja Vanhankaupunginaukion väliä. Huvittuneena mietin, että näitä polkujahan tallasivat myös suomalaiset hakkapeliitat 30-vuotisessa sodassa. Verissäpäin tappelivat Kaarlensillalla, siitä on olemassa oikein kuviakin.


Sopeutumisen ja kotiutumisen merkki puolestaan lienee se, että minua kohtaan ei enää innokkainkaan helppoheikki hyökkää jonkun keskiaikaisen kadun mutkasta ja sano, että "voisin paremmin" (kyllä, juuri näin on sanottu), jos osallistuisin heidän järjestämälleen turistikierrokselle. Sen sijaan käteeni iskettiin tänään kielikoulun mainos, joka kysyy: "Haluatko oppia puhumaan englantia?"

Annan jo sujuvasti vinkkejä siitä, missä kannattaisi käydä ja miten sinne pääsee. Tällä menolla olen kohta itse kiskomassa turisteja hihasta, että tule tänne, anna Prahan tehdä sinutkin onnelliseksi.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Terveiset täältä periferiasta!

Runotorstain haasteena on tällä kertaa "jatkuu..."
http://runoruno.vuodatus.net/

Mustarastas laulaa iltayössä,
ja sen silmä on ainoa,
mikä liikkuu pimeydessä.

Huomenna taas
postinkantaja tulee tapaamaan
vastapäisen talon kultaista noutajaa.

Koira työntää päänsä portinraosta
rapsutettavaksi,
ja mustarastas vaihtaa
uuteen säkeeseen.

* * *

Tuossa runotorstain runossa on hieman vaikutteita juuri tänään lukemastani Wallace Stevensin runosta nimeltä Thirteen Ways of Looking at a Blackbird. Kurssilla pohdittiin ihan tosissaan tällaista tärkeää seikkaa, että onko mustarastaan silmä musta. Juuri tämänkaltaiset keskustelut aiheuttavat minulle ihan hirveän päänsäryn. Tosin tämänpäiväinen päänsärky saattaa johtua myös siitä, että ilma on lämmennyt niin, että iltapäivisin on +17 astetta, enkä ole muistanut oikein juoda. Pari lasillista vettä nimittäin vei päänsäryn pois.

Muutakin mielenkiintoista pohdittavaa sain tänään luennoilta. Samaisella runouskurssilla pari nuorta miestä oli hyvin vakaasti sitä mieltä, että Tšekki on Euroopan periferiaa. Olin tästä aika tyrmistynyt, voiko keskemmällä enää sijaita? Jätän tämän asian hautumaan, koska en vielä oikein tiedä, miten tuohon väitteeseen suhtautua. Periferiakokemushan voi tulla muustakin kuin maantieteestä. Eiväthän kaikki suomalaisetkaan toisaalta tajua, että me jos ketkä asumme Euroopan periferiassa. Ehkä on jopa terveellistä nähdä itsensä jossakin määrin ulkopuolisena, niin paremmin hahmottuu se, ettei oma ajatus ole aina koko totuus. Saattaa myös olla, että periferiakokemukseen vaikuttaa pienen kielen edustaminen kaikkien suurten kieliryhmien keskellä. En osaa selittää tätä, mutta mielenkiintoinen ajatus kuitenkin.

Kolmas tämänpäiväisten luentojen anti oli tieto siitä, että pari vuotta sitten  täällä suljettiin  nuorisolle suunnattu progressiivinen radioasema, joka ei edes ollut erityisen progressiivinen, vaikka sitä oli viranomaistaholta alunperin toivottu. Kuulostaa taas niin vanhtalta kunnon Itävalta-Unkarin meiningiltä, ettei tosikaan. Joka tapauksessa, sulkemisen syynä oli tämän kappaleen esittäminen.

http://www.youtube.com/watch?v=vnAgT-F6dZg&feature=related

Sanoitus kuuluu:

Your soul dont burn
You dark the sun you
Rain down fire on everyone
Scabs, police, government thieves
Venal psychic amputees
Parasitic your syphilitic
Parasitic your syphilitic

Swastika eyes
You got
Swastika eyes
You got
Swastika eyes, swastika eyes, swastika eyes

Ill vent my spleen Ill keep my dreams
My flesh my bones my soul I own
My minds a weapon immune from infection
Blood in my eyes, my vision is clear
Parasitic your syphilitic
Parasitic your syphilitic

Swastika eyes
You got
Swastika eyes
You got
Swastika eyes, swastika eyes, swastika eyes

I see your autosuggestion psychology
Elimination policy
A military industrial
Illusion of democracy

Swastika eyes
You got
Swastika eyes
You got
Swastika eyes, swastika eyes, swastika eyes

Sanoituksesta kuulemma oli julkaistu tšekinkielinen käännös, joka oli täynnä virheitä ja kummallisia väärinymmärryksiä. Viranomaiset olivat käännöksen perusteella sitä mieltä, että tällaista natsimusiikkia ei saa enää lähettää, joten kanavaa pystyy kuuntelemaan enää digiversiona. Kappaleen muuten soitti tuolla kanavalla yksi meidän yliopiston opettajista, britti... Tätä taustaa vasten tuo periferiakommentti kieltämättä on hiukan perusteltukin. En oikein jaksa uskoa, että Suomessa suljettaisiin koko kanavaa yhden kappaleen takia, joka ei edes ole mikään natsikappale, vaikka siinä hakaristi mainitaankin. Onhan Suomessakin toki menneinä vuosikymmeninä jonkun bändin, olikkohan peräti Sex Pistolsin, keikka peruttu, kun pelättiin sen nuorisoa turmelevaa vaikutusta, mutta ne ovat menneen talven lumia ne.

Jos olen teitä pitkästyttänyt ruokajorinoillani, niin tällä kertaa taidan pitkästyttää sillä, että seuraamme kukan kukintaa. Tämänväriset kukat sillä minun orkideallani on. Aika kauniit.


Laitetaan nyt vielä yksi kuva päivän päätteeksi. Kun kerran menneistä vuosikymmenistä on puhuttu, niin tämä sopii aiheeseen ihan hyvin, mennään vaan vielä hieman kauemmas. Tšekkoslovakian sotilas -lehti vuodelta 1952 nimittäin huomoi myös Helsingin olympialaisten sankarin, Emil Zátopekin. Kuvan laatu on kehno, 1950-luvun painojälki kun ei ole sitä maailman parhainta.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Tšekkoslovakian sotilas

Enpä olisi ikinä uskonut, että lehti nimeltään Tšekkoslovakian sotilas voisi olla niin kiinnostava, että luen sitä koko päivän. On todella harmi, ettei tätä lehteä saa enää mistään, sillä sen levikki oli niin pieni. Tänään olen lukenut vuoden 1968 vuosikertaa, ja siitäkin huomaa, kuinka halu avautua ulkomaailmalle oli suuri. Voisi vieläpä kuvitella, että tällaisella lehdellä on ollut pikemminkin konservatiivinen lukijakunta kuin erityisen edistyksellinen. Näin hurjaa meininkiä oli kuitenkin ihan kansikuvassa.


Yllätyksekseni täällä on pelattu myös baseballia. Enpä ollut tuotakaan tiennyt.




Vuoden loppua kohti kuvitus muuttuu taas paljon mitäänsanomattomammaksi....


Viime päivinä on tuntunut siltä, että olisin ihan tšekin kielen porteilla. Monesti kun kuuntelen ihmisten puhetta ja olen niin lähellä sen oivaltamista, että mitä sanotaan. Monesti ymmärränkin sen, mistä puhutaan. Tänään jotenkin ihmeenomaisesti ymmärsin melko paljon siitä, mitä tarjoilija yhdessä ruokapaikassa sanoi minulle. Joidenkin puhetta on helpompi seurata kuin toisten. Hän mm. tuli sanomaan, että syö nopeasti ennen kuin jäähtyy. Surffailin siinä nimittäin netissä syödessäni.

Tällainen oli annos, enpä tajunnut, että juusto tulee tällaisena kuorrutuksena, sen alla oli persikkaa. Perunoissa oli tällä kertaa hirveästi suolaa, mutta se on maan tapa. Mukavaa, että oli edes vähän tuoreita kasviksia lautasen reunalla.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Arkistossa vaiston varassa

Kansallisarkisto on yllättäen melko laaja, olen ehtinyt tekemään tähän mennessä vain pintaraapaisun kiinnostavaan aineistoon. Tänään olen löytänyt norjalaisella keskitysleirillä olleiden tšekkien tarinoita. Enpä ollut tiennytkään, että Norjassa on ollut keskitysleirejä. Ilmeisesti kyseessä ovat olleet jotkut kokoamisleirit, mutta tuskin ovat nekään mitään lepokoteja olleet. Lisäksi löysin muistelmatekstin, jonka aiheena on Mengele. Hilpeää lukemista taas tilasin kopioituna, kuten huomaatte.

Materiaalia on tosiaan niin paljon, että varmasti kiinnostavia asioita menee silmieni ohi, eikä sille mitään voi. Jää siinä sitten muillekin tutkimista. Olen tuuminut, että täällä varmaankin on järjestetty 1960-luvulla jonkinlainen kirjoituskilpailu sotamuistoista ja selviämistarinoista. Niin vaihteleva on aineisto, jotkut ovat kirjoittanet 2 sivua, toiset 200. Kielellinen taso vaihtelee hyvinkin taitavasta kerronnasta varsin lapsellisiin riipustuksiin ja toisaalta kuivakantyylisiin selostuksiin, joissa on paljon numerotietoa, mutta hyvin vähän omakohtaista kerrontaa.

Vaikka tutkimukseni kannalta vain tarinoina kiinnostavat tekstit ovat olennaisia, on silti joka ikinen teksti arvokas. Kehnokin teksti, jos se on oman sukulaisen kirjoittama, on kultaakin kalliimpi, ja saahan siitä edes jotakin tietoa, on se tyhjää parempi. Teen materiaalinvalintaa hyvin pitkälti vaistonvaraisesti, sillä yksi ihmisikä ei riittäisi kaiken lukemiseen, edes päällisin puolin ei ehdi likikään kaikkea vilkaista. Ei auta muu kuin toimia niin kuin hyväksi näkee ja luottaa siihen, että vaisto kantaa eteenpäin.

Tänään oli arkiston kanttiinissa hyvä päivä. Osasin tilata, kun luki listalla että kotleta. Ymmärsin jopa, että sen kanssa on riisiä. Tällainen annos sieltä tuli, taas aika tyypillistä täkäläistä keittiötä tämä.


Suomessahan joskus aina väläytellään ajatusta, että meilläkin pitäisi olla omaa kansallista ruokaa tarjolla pikaruokakonseptin kautta. Täällä on tartuttu toimeen ja perustettu oikein ketju, joka sitä tarjoaa. Ketju on nimeltään Šmak Česká Kuchyně, ja kerran olen kokeillut. Ei oikein se kerta vakuuttanut, hieman saisivat kyllä keventää ja tuoda tuoreita kasviksia mukaan.Tässä kuva syömästäni annoksesta.


Orkidea avaa ensimmäisen nuppunsa ihan just kohta. Laitan siitäkin kuvia, kunhan kukat aukeavat.Ulkona silmut avautuvat, kevät etenee.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Kampaajalla

Oli pakko käydä kampaajalla. Sain yhdeltä amerikkalaisnaiselta suosituksen, sellaisen korealaismiehen, joka leikkaa hyvin ja osaa englantia. Sinne siis. Olipa kiintoisa kokemus, ensin päälleni laitettiin suojatakki, sitten pyyhe harteille ja vielä suojaviitta. Joka vaiheen jälkeen laitettiin puhdas pyyhe.

Sitten leikattiin hieman, jonka jälkeen hiukseni pestiin. En tiedä, miksi näin päin. Osasi leikata ohjeideni ja toiveideni mukaan, tulos oli hyvä. Kevensi oman ehdotuksensa mukaan, ja se kannatti. Kehui hiusteni kuntoa, mutta ei höpissyt mitään vaihtoehtolääkinnällisiä juttuja, niin kuin hiusten kuntoa seuraavat ihmiset saattavat joskus tehdä. Muotoili vielä hiukset kivasti. Koko lysti maksoi noin 25 euroa.

Kertoi opiskelleensa Koreassa aikanaan englantia ja englanninkielistä kirjallisuutta yliopistossa, mutta kun opetustyö ei kiinnostanut, niin päätti opiskella parturiksi. On sitten tehnyt näitä hommia jo 17 vuotta ympäri maailmaa. Ei varmaan hassumpi elämäntapa tuokaan.

Kyllä täällä kokemusmaailma laajenee urakalla, normaalisti en ulkomailla hirviäisi mennä kampaajalle, koska pelkäisin, että lopputulos on joku aivan kauhea, jos en osaakaan selittää mitä haluan. Nyt on vain pakko ottaa näitä riskejä.  Eikä siinä mitään, hienostihan se meni ja taas ollaan kokemusta rikkaampia.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Hölmölän kylässä ja muutenkin satujen maailmassa

  

Ei, tämä ei ole satukirjan kuvitusta, vaan Karlštejnin linnan pienoismalli. Tein sinne tänään päiväretken, mikä oli helppoa, sillä linna sijaitsee vain 30 minuutin junamatkan päässä Prahasta. Päärautatieasemalta menee junia tunnin välein. Olin kyllä loppuun saakka epävarma, että lähdenkö matkaan, tälle päivälle kun sattui taas tämä jokavuotinen hölmöläisten kellopeli, kesäaikaan siirtyminen. Hölmöläisten siksi, että on sukua yritykselle pidentää peittoa ottamalla toisesta päästä kaistale kangasta ja ompelemalla se toiseen. Olen jotenkin herkkä näille aikaeroille, viikko ainakin menee ihan sekaisin tämän takia, luultavasti vähän toistakin.

Tietenkään en päässyt lähtemään niin ajoissa kuin olisin halunnut, kiitos tämän hölmöläishomman, joten jouduin odottamaan rautatieasemalla aika kauan. Siinä oli kuitenkin vähällä käydä niin, että unohdin mennä junaan. Niin paljon oli kiinnostavaa katseltavaa rautatieasemalla, että tuli lopulta vähän kiire. Asemalla on tietysti uusi puoli palveluineen ja kauppoineen. Siellä on enemmän liikkeitä kuin pienessä suomalaiskaupungissa. Vanha, keisarillinen puoli on myös säilytetty, sen on suunnitellut arkkitehti nimeltään Fanta. Tässä vähän kuvia vanhalta puolelta. Hieman on rapistunutta, mutta selvästi tämä halutaan säilyttää ja eiköhän se joskus kunnostetakin. Täällä näitä vanhoja, restauroinnin tarpeessa olevia taloja riittää.




Linnalle sai kävellä aikamoisen matkan vielä asemalta, ja ylämäkeen, kuinkas muuten, Tšekissä kun ollaan. Kylänraitti on muuttunut turistikaduksi, siellä myydään niin böömiläistä kristallia ja turkiksia kuin pannukakkujakin. Ja ihmiset ostavat. Mitä lähemmäs linnaa päästään, sitä tiheämmäksi myyntikojut käyvät ja sitä kovemmat ovat hinnat ja markkinointi aggressiivisempaa. Mielessäni kuitenkin kuvittelin ritareiden ratsastavan tuota samaista tietä ylös ja alas, melkein saatoin kuulla kavioiden kopseen. Nyt nimittäin ymmärrän, mistä tulevat ne satukirjojen vuorellerakennetut linnat. Tai no, olenhan niitä ennenkin nähnyt, mutta tuo käveleminen ylhäältä alas asti johdatti sadunomaiseen tunnelmaan.


Valitettavasti sadunomainen tunnelma vaihtui pian realismiin, ensinnäkin linnaan ei ole mitään pääsyä, ellei osallistu opastetulle kierrokselle, jonka hinta on noin 12 euroa. Eihän se paha ole, mutta täkäläisittäin kova hinta museokäynnistä. Maksoin sen kuitenkin, sillä englanninkielinen kierros oli alkamassa vartin päästä. Toisekseen realismiin minut johdatteli se tosiseikka, että englanninkieliselle kierrokselle tuli mukaan puolenkymmentä venäläistä, joilta puuttui englannin kielen taito kokonaan. 

En tosiaankaan haluaisi morkata mitään kansallisuutta ja venäläisiäkin kohtaan pyrin olemaan reilu ja tasapuolinen, mutta silti nyt ei ole kyllä yhtään pilkettä silmäkulmassa, kun sanon, että hermot meni. Nämä nimittäin alkoivat häiritsemään oppaan työtä. He puhuivat ja möykkäsivät toistuvista kehotuksista huolimatta oppaan puheen päälle, sanoivat hänelle, että me olemme venäläisiä, puhu venäjää. Opas oli minun arvioni mukaan aika pitkämielinen ja huumorintajuinen, mutta lopulta hänen oli pakko sanoa, että joko kuuntelette hiljaa tai sitten poistutte linnasta.

Tässä kohtaa alkaa tietysti se perinteinen me olemme maksaneet, meillä on oikeus -jankuttaminen. En tiedä, mikä minuun meni, mutta avasin suuni ja sanoin, että olette maksaneet opastetusta kierroksesta, ette siitä, että saatte häiritä opasta ja muita turisteja. Tästä eteenpäin kierros sujui aika hyvin, mutta opas oli kyllä lujilla heidän kanssaan, kun ei heitä tuntunut kiinnostavan oikein muu kuin omien polkujen kulkeminen, vaikkei tuossa linnassa niin saisi tehdä. Jotkut turistit tietysti taas närkästyivät siitä, että opas jossakin vaiheessa sanoi, ettei yhtään ihmettele, miksi venäläisistä ei pidetä, kun katsoo, miten he käyttäytyävät. Kieltämättä ei pitäisi oppaan tehtävässä noin sanoa, mutta tuntien tämän maan historian ja hetken tuota meininkiä katseltuaan on vaikea olla eri mieltä. 

Karlštejnin rakennutti Kaarle IV, eli se hyvä ja ihailtu kuningas, joka rakennutti myös Kaarlensillan ja perusti Kaarlen yliopiston. Tämä linna oli Kaarlen ja myöhemmin hänen poikansa Venceslauksen kesäpaikka. Siis ei sen pyhän Venceslauksen, jolla on oma aukonsa täällä Prahassa, vaan hänen juopon kaimansa. Linnassa säilytettiin aikanaan kruununjalokiviä, mutta ne on sittemmin siirretty Prahan linnaan ja Wieniin. Ne Prahan linnassa olevat kalleudet otetaan kerran viidessä vuodessa esille ja sitten yleisö voi tulla niitä katselemaan. Jonotus kestää usein kuulemma noin kahdeksan tuntia. Seuraava tilaisus nähdä kruununjalokivet on parin vuoden päästä.

Linnassa yritetään pitää mahdollisimman hyvää mikroilmastoa vanhoja esineitä silmälläpitäen. Opas sanoi, että on hyvin tarkasti säädeltyä, montako ihmistä saa olla missäkin tilassa ja kuinka kauan. Kaikki ovet suljettiin perässämme juuri siksi, että olosuhteet pysyisivät esineille sopivina. Meillä oli myös minuuttiaikataulu, jonka noudattamisessa oli pieniä ongelmia, kun erinäisiä ryhmäläisiä piti välillä paimentaa. Hyvin kuitenkin selvittiin.

Kruununjalokivihuoneeseen emme päässeet, se on auki vain kesäisin ja sinne otetaan mainituista syistä vain 15 ihmistä kerralla rajalliseksi ajaksi. Nyt on vielä liian kylmää, jotta tilaa voitaisiin pitää kävijöille avoimena. Kuulemma se huone on kullattu, siinä on käytetty smaragdeja, meripihkaa ja ties mitä kaikkea koristeena. Kaarle halusi, että kruununjalokivet säilytetään sellaisessa paikassa, joka muistuttaa mahdollisimman tarkasti Raamatun kuvausta taivaasta. Sotaisana aikana linnaa vartioi 400 sotilasta, rauhanaikana sotilaita oli vähemmän. Syy lienee selvä.

Tämä kaikki ihanuus jäi nyt sitten olosuhteiden vuoksi näkemättä. Sen sijaan näimme mm.  Kaarle IV:lle kuulunutta esineistöä, pääsimme hänen makuuhuoneeseensakin.Mitähän mies itse tuohon tuumaisi, hänen aikanaan nimittäin kuningas ei missään tapauksessa saanut nukkua naisen kanssa samassa huoneessa, paavi oli semmoisen kieltänyt. Nainenhan nimittäin saattaa yöllä kuiskutella miehen nukkuessa paholaisen juonia, ja siitähän vaarantuu koko valtakunta. Rahvaan kyseen ollessa tämä ei tietenkään ole niin vaarallista, vaan naisen kanssa nukkuminen oli heidän keskuudessaan ihan sallittua. Niinpä kuningattarelle oli tehty viereen oma makuuhuone, ja vain kuningas sai kulkea sinne kuningattaren makuuhuoneeseen johtavia portaita. Toisin päin ei missään tapauksessa.

Kerran kuitenkin niin pääsi käymään, että kuningatar tuli kuninkaan makuuhuoneen ovelle. Kysessä oli Kaarlen poika Venceslaus, joka makasi uudenvuoden yönä juopuneena sängyllään. Vaimo sitten sai päähänsä mennä miestään katsomaan, mutta kuninkaan koirat olivat vartiossa ja raatelivat kuningattaren. Tai näin ainakin opas kertoi, totuus nyt voi olla ihan jotakin muutakin.

Opastetun kierroksen jälkeen otan vielä hieman kuvia linnan ulkopuolelta. Sisällähän ei tietenkään saanut kuvata, hyvä kun hengittää sai. Tuo puinen erkkeri, kaukana ja korkealla, on itse asiassa linnan wc...


Muureilla kävellessä tuli taas aika satukirjamainen olo.




Junassa, matkalla kotiin, mietin, miksi elämä erilaisina kansallisuuksina on yhä niin vaikeaa. Jo Kaarle IV:n aikaan käytiin sotaa, sillä kertaa nimenä oli satavuotinen sota, ja sen aikana heitettiin ritariperinteetkin romukoppaan, oltiin vain raakoja. Nykyään ei onneksi sodita, mutta aina vaan tuntuu joku asia hiertävän täällä muka niin rauhallisessa Euroopassakin.

En iteskään haluaisi ajatella ikävää venäläisistä, itse asiassa olen tavannut monia oikein mukavia venäläisiä. Menomatkalla olin junassa kuunnellut kahden naisen keskustelua, toinen tšekki, toinen venäläinen. Ihmettelin hetken, että mitä kieltä tuo toinen puhuu, onko se puolaa vai mitä se voisi olla. Sitten tajusin, että hän puhuukin tšekkiä, mutta välillä käyttää venäjää ja kyselee toiselta sanoja. Linnassa nämä naiset osallistuivat molemmat tšekinkieliselle opastuskierrokselle. Venäläisissä on siis myös todella hienoja ja kulttuurillisesti valveutuneita ihmisiä.

Juna tuo minut takaisin Prahaan Vltava-joen vartta pitkin. Näen monia vaatimattomia kesämökkejä, joille avautuu kaunis jokinäkymä. Vesistönäkymät ovat täällä kortilla, joten veikkaan senkin päivän olevan monella mökillä lähellä, kun perikunta ei enää itse innostu mökkeilystä, tuosta kommunistisen ajan reliikistä, vaan myy tontin jollekulle raharikkaalle. Pienten kesäasumusten tilalle noussee huvilarivistö. Tätä mietin surullisena mutta voimattomana.


Päässäni pyörivät myös nuo kruununjalokivet, jotka ovat monen lukon takana Prahan linnassa, sekä se niiden aikaisempi säilytyshuone, se kullattu, joka juuri jäi olosuhteiden vuoksi näkemättä. Vaikka en sellaisia koskaan haltuuni saa enkä näköjään edes vilkaisemaan pääse, tunnen silti itseni yhdeksi maailman etuoikeutetuimmista ihmisistä, kun saan näin paljon nähdä ja kokea.