lauantai 12. maaliskuuta 2011

Metronomi symboloi - mutta mitä?

Jos yleensä se on niin, että slovakit haluavat kilpailla tšekkien kanssa, niin joskus voi olla toisinkin päin. 1950-luvulla oli nimittäin sellainen tilanne, että Bratislavassa oli Euroopan suurin Stalin-patsas, mutta prahalaiset päättivät, että he eivät saa tässä jäädä toiseksi. Niinpä Prahaan pystytettiin maailman suurin Stalin-patsas. Tässä siiitä kertova Wikipedia-artikkeli. Jos ette jaksa tekstiä lukea, niin ihastelkaa sentään monumentin siroutta ja eleganssia.

http://en.wikipedia.org/wiki/Stalin_Monument_%28Prague%29

Ei ehkä ole suuri yllätys, että taiteilija sai vihakirjeitä suuttuneilta kansalaisilta, kun Stalin olikin jo ehditty julistaa hirmuhallitsijaksi ennen kuin koko patsas oli edes valmis, ja  teki itsemurhan vähän ennen patsaan paljastusta. Jotakin teoksen massiivisuudesta kertoo se, että tarvittiin 800 kg räjähteitä, jotta siitä päästiin lopulta eroon vuonna 1962.

Kävimme tänään katsomassa tuota paikkaa, jossa patsas aikanaan oli. En voi edes kuvitella, kuinka ahdistavaa tunnelmaa se on luonut katsellessaan yhdeltä Prahan korkeilta kukkuloilta suoraan kaupunkiin. Patsaan alusta oli pitkään tyhjä, kuulemma Michael Jackson laitatti sinne itseään esittävän patsaan Prahan-keikkansa ajaksi vuonna 1996. Täältä myös lähetettiin laittomia radiolähetyksiä 1990-luvulla ja samalla vuosikymmenellä siellä toimi rock-clubi. Aivan hyödytön tuo jalusta ei  nykyäänkään sentään ole, paikka on ollut jo pitkään  kansainvälisestikin tunnettu skeittipaikka, ja vuodesta 1991 patsaan tilalla on raksuttanut metronomi.


Mitä Stalinin tilalle tuotu metronomi sitten kuvastaa? Kukaan ei olikein osaa kertoa, mikä sen kantava ajatus on, siinä vapautumisen myötä tämä vain ideoitiin miettimättä asiaa sen kummemmin. Suosituimman selityksen mukaan se symboloi aikaa, joka tässä maassa hukattiin kommunismille. Toisaalta tuohon on myös vastattu, että kukkulalle rakennetun metronomin pointti on sama kuin koko kommunismin pointti. - Siis ei mitään pointtia.

Jos katsotte tuota ensimmäistä kuvaa tarkasti, saatatte erottaa tennariparin sähkökaapelin päällä. Niitä oli useitakin heiteltynä sinne. Mitä ne sitten kuvastavat? Urbaaneissa ympäristöissä jengit kuulemma merkkaavat alueitaan heittämällä kenkäparin sähkölankojen päälle. Minun katseeni tässä kohtaa kuitenkin osuu noihin patsaan jalustalla treenaaviin skeittaripoikiin... Tässä puolestaan maisemaa, joka avautuu tuolta kukkulalta.


Kävimme myös toisella kukkulalla, Malá Stranan kaupunginosassa. Sinne pääsi köysiradalla, joka on viime vuosikymmenet toiminut hyvin, mutta sosialismin aikana kun se meni 1960-luvulla rikki, saatiin se korjatuksi vasta 1980-luvulla. Tuolla kukkulalla on mm. Nälkämuuri. Kaupunkitarinan mukaan joku hallitsija olisi rakennuttanut muurin, jotta köyhillä ihmisillä olisi työtä. Böömiä koetteli muurin rakentamisen aikaan, eli 1300-luvulla nälänhätä, joten vuosisatojen aikana nuo kaksi asiaa ovat yhdistyneet tällaiseksi tarinaksi. Tässä pätkä nälkämuuria.


Kukkulalta laskeutuessa näki myös hienoja maisemia.


Kuvittelin, että vihreys tulisi tänne aikaisin ja nopeasti. Suomessakin maa alkaa vihertää ja silmut suurentua heti  kun lumi sulaa. Täällä sitä lunta ei ole paljon ollutkaan, mutta kun on niin älyttömän kuivaa ja sadetta on tullut hyvin vähän, ei mikään vielä viherräkään. Lämpötila on usein siinä kymmenen asteen hujakoilla, joten jos luonto saisi vähän vettä, alkaisi kasvu varmaan nopeasti. Tällaisia kevätkukkia näin kuitenkin tänään ensimmäistä kertaa. Nimeä en tiedä.


Tämän päivän viimeisesssä kuvassa esittelen taas  yhden Prahan monista kummallisuuksista. Tällaisen infotaulun näimme tänään yhdellä ratikkapysäkillä. Ratikoiden numerot ja saapumisajan minuutteina ymmärrän, mutta mitä ovat nuo nuolet? Sanakirjan avulla selvisi, että ne tarkoittavat ratikan suuntia. Mitä tämä sitten palvelee, on toinen kysymys. Jos tuntee reitit, tietää suunnan joka tapauksessa, jos niitä ei tunne, eivät nuo nuolet paljon mitään auta.



Kummajaisuudet tuovat Prahaan sille omaleimaisen tunnelman. Tänään kävimme Mucha ja Dali -museossa Vanhankaupungin aukiolla. Se oli perustettu vanhaan asuintaloon. Jokaisessa huoneessa, joka joskus oli ollut asuinhuone, on nyt teoksia näiltä kahdelta taiteilijalta. Huoneiden ikkunat näyttävät aukion vilskettä, näin lauantaisin varsinkin se on täynnä turisteja. Makkaran ja paistuvan porsaanlihan käry tunkeutuu torilta museoon asti. Voin vain kuvitella taas Kafkan raapimassa päätään vanhan kotitalonsa kulmalla.

Mitähän muut meistä ajattelevat?

Pohditaanpa vaihteeksi sitä, millainen kuva tšekeillä on suomalaisista, tai pohjoiseurooppalaisista yleensä. Tähän sain kimmokkeen, kun jäin miettimään yhtä eilistä luentoa, jolla puhuttiin kirjailijan roolista ja merkityksestä oman tekstinsä luojana. Yksi tyttö sitten sanoi, että hän ainakin alkoi heti nähdä homoseksuaalista symboliikkaa jonkun tšekkirunoilijan (jonka nimestä sen saanut selvää) runoissa, kun kävi ilmi, että tämä oli mahdollisesti homoseksuaali. En voinut olla kysymättä, että kohdellaanko myös heteroseksuaaleja samalla lailla. En nimittäin uskaltaisi itse kirjoittaa paljon yhtään mitään, jos kaikesta kirjoittamastani alettaisiin kaivelemaan viittauksia omaan seksuaalisuuteeni. Jopa banaanin tai kurkun mainitseminen voisi olla liian uskaliasta, lopulta kaikessa voi nähdä jotakin seksuaalista, jos niin halutaan.

Tähän opettaja kommentoi, että mielipiteeni on hyvin tyypillinen skandinaavinen poliittisesti korrekti näkemys seksuaalisista vähemmistöistä, ja näinhän tietysti pitäisi ajatella, ei homoseksuaalien tai muiden vähemmistöjen elämää saisi nähdä pelkän seksuaali-identiteetin läpi. Opettaja myös jatkoi, että Tšekissä on joku poliitikko, josta tiedetään, että hän on homoseksuaali, mutta ei koskaan tuo sitä esille "skandinaaviseen tapaan".

Olin aika yllättynyt opettajan näkemyksestä, koska itse en tosiaan näkisi mielipidettäni minään poliittisen korrektiuden ilmentymänä, vaan ihan arkipäiväisenä tasa-arvona. En haluaisi, että minua kohdeltaisiin noin, siksi näen ihmisissä muutakin kuin jonkun yhden piirteen. En ollut myöskään tiennyt sitä, että maltillinen suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöihin olisi erityisesti "skandinaavinen tapa".

Täällä ollessani ja muutenkin ulkomailla olen törmännyt sellaiseen näkemykseen, että on jotenkin erittäin hienoa ja eksoottista olla suomalainen, koska se on niin harvinaista ja suomalaisia on maailmassa niin vähän. Minun roolini on sitten olla siinä vain ja nyökkäillä typerästi. Hetkittäin luulen tietäväni, miltä intiaaneista tuntui, kun heitä tuotiin Eurooppaan ihmisten katseltavaksi. Suurin osa ihmisistä on tietysti vain vilpittömän uteliaita ja kiinnostuneita, mutta niin ei ole aina. Pyynnöt, että puhupa vähän suomea, kun se on niin hassun kuuloista, ovat jopa loukkaavia. Siihen sanon aina, että kyseessä on minun kieleni, ajatteluni väline, ei mikään sketsi-show tai muuten vaan naurunaihe. On muuten aika vakavailmeistä porukkaa ympärillä sen jälkeen. :)

Jostakin syystä ärtymyshermooni osui tässä päivänä muutamana tämä tuotemerkki. En ole millään lailla muotitietoinen, joten en ollut tästä ennen kuullutkaan. Tämän nähtyäni päätin jatkossakin olla olematta muotitietoinen, kun siitä voi verenpaine nousta vaaralliselle tasolle. Oli ihan pakko ottaa kuva, vaikkei liikkeissä tietenkään saisi kuvata. Kertoo hyvin paljon suuttumukseni tasosta, että niin tein.


Miten voi olla tuotemerkki nimeltä Napapijri, ja sitten Norjan lippu?! Tätä merkkiä löytyi paitsi ulkoiluvaatteita, myös neuleita, pipoja, sormikkaita, mitä vaan. Nimen takana on ilmeisesti joku italialainen firma.

Eilen kun menin sinne kirjoittajaryhmään, oli Rauhan aukiolla tällainen teltta. Arvasin, että kotiin päin tämäkin viittaa. Finlandia-vodkaahan siellä tarjottiin, ei ilmaiseksi sentään, mutta tarjoushintaan.


Tällä viikolla näin metrossa mainostarran, josta en valitettavasti onnistunut ottamaan kuvaa, kun lasiovi kiilsi niin pahasti. Siinä kuitenkin olivat seuraavat nettisivut:

www.waltarimusic.com 

www.kartsy.com

Suomalainen musiikki siis, jos ei nyt ihan jysähdä maailmalle, niin hiipii sinne ainakin. Moni täällä tietää myös Turun ja muistelee kovia turkulaisia jääkiekkoilijoita.

Jos nyt tuli kuvattua joitakin uteliaita ihmisiä vähän negatiivisessa valossa, niin sanottakoon tasoituksena, että olen tutustunut täällä erittäin miellyttävään amerikkalaiseen naiseen, joka on käynyt Suomessa kerran, aikoo tulla toistekin. Hän on joskus tavatessamme laittanut ostamansa Kalevala-korun ihan vain siksi, että halusi näyttää sen minulle ja kertoa miten paljon sitä arvostaa. Tällaisesta huomaavaisuudesta yritän itskin ottaa oppia.

Pakkohan minun on näihin vanhoihin valokuviin tänäänkin palata. Otetaan vähemmän surullinen asia tällä kertaa. Tässä kuva siitä, kun Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraatissa siirryttiin Hitlerin mahtikäskyllä oikeanpuoleiseen liikenteeseen - yhdessä yössä.


Tässä vielä muistutuskyltti Prahalaisille samasta aiheesta.


Tämä päivä on ollut kaikin tavoin rauhallinen ja mukava. Laitetaan sen kunniaksi loppuun vielä kaksi kuvaa niistä Prahan hienoista asioista. Ensimmäinen kuva esittää kaakaolistaa lähiravintolassa! Kerrankin paikka, josta saa hyvää kaakaota ja on vielä makuja mistä valita. En muuta jälkiruokaa tarvitsekaan.


Toinen kuva esittää Vyšehradin kirkkoa iltavalaistuksessa. Tässä idyllisessä linnoituksessa kävelevät lähinnä paikalliset. Turistit tänne harvoin eksyvät, kun ei täällä ole mitään "huippunähtävyyksiä". Tänne eivät löydä varsinkaan ne, jotka pitävät tšekkejä tyhminä ihmisinä ja tšekin kieltä aivan turhana, mutta jotka samaan hengenvetoon ylistävät Prahan upeutta. Heiltä jää yli puolet tämän kaupungin upeudesta havaitsematta, sillä kyllä Praha vaan on surullisesta historiastaan  huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - kaunis.



torstai 10. maaliskuuta 2011

Tšekin kielestä ja muista elämän kummallisuuksista

Runotorstain aiheena on tällä viikolla "tunne". Aloitetaanpa sillä.
http://runoruno.vuodatus.net/

Joskus vain katoat
tai kylmenet.
Toisinaan minulla ei ole sanoja,
vain sinut.

* * *

Tšekintunnilla tänään opettaja käski minua keksimään adjektiiveja, jotka sopivat substantiiveihin. Siis tähän tapaan: kuuma kahvi, vanha mies jne. No, sitten tuli sana opettaja. Kysyin, mitä voisi olla motivoiva, koska ajattelin, että tuo sana voisi olla hyvä osata muutenkin. Sellaista sanaa ei tämän opettajan mukaan tšekin kielessä ole! Ei löytynyt myöskään sopivaa, opettajaan viittaavaa sanaa, joka voisi tarkoittaa ymmärtäväistä tai rohkaisevaa. Älykäs opettaja sentään voi olla, onhan sekin nyt jotakin. En voi uskoa tätä todeksi, mutta kertoohan tuo nyt jotakin, jos näitä adjektiiveja ei opettajaan koskaan yhdistetä.

Ihmettelin tälle opettajalle myös vähän yliopiston systeemiä, jossa pidetään joka tunnin alussa pikkukoe tekstistä, joka on jaettu edellisellä viikolla. Monesti niissä kokeissa vielä kysytään sisältöä, ei niinkään sisällön soveltamista tai varsinkaan omaa ajattelua. No, poikkeuksiakin on. Opettaja oli sitä mieltä, että syynä on se, että joillakin opiskelijoilla on vaan niin heikko kielitaito, että sitä on pakko parantaa laittamalla heidät lukemaan. En oikein ymmärrä, miten voi esimerkiksi kääntämistä, journalismia  tai luovaa kirjoittamista opiskella, jos 5 sivun lukemine englanniksi tuntuu työläältä.

Toinen syy testeihin on se, että kyseessä on yksityinen yliopisto, ja tällaisella systeemillä pidetään kirjaa säännöllisestä opiskelusta siltä varalta, jos joku alkaisi oikeusteitse peräämään tutkintoa, kun on lukukausimaksun kerran maksanut. Joillakin on ilmeisesti se käsitys, että kun on maksanut, tutkinto kuuluu hänelle automaattisesti.

En kyllä suoraan sanottuna ymmärrä tätä yksityisen yliopiston meininkiä, kun toisaalta ollaan näin mahdottoman tiukkoja, mutta opiskelijoiden käytössä on vintage-tietokoneita. Tänäänkään en jostain syystä saanut usb-tikulta tulostettua yhtä tekstiä. Piti ottaa vanhempi versio, joka sattui olemaan sähköpostissa.

Minua on pyydetty mukaan paikalliseen englanninkieliseen kirjoittajaryhmään. Olin siellä tänään ensimmäistä kertaa, vein jonkinlaisen tekstinpätkän, jonka olin onnistunut englanniksi kirjoittamaan. Sen oli pakko kelvata, kun muutakaan ei ollut. Sain rohkaisua jatkaa tuon tekstin työstämistä. Oman tekstin lukeminen ääneen on aina vähän jännittävä kokemus, mutta ihmeen hyvin se meni.

Ryhmä koostuu pääasiassa kirjoittavista ihmisistä ympäri englanninkielistä maailmaa, ja joukossa on myös yksi venäläinen toimittaja. Tällaisissa ryhmissä aina kuulee uskomattomia juttuja, niin nytkin. Kuulin mm. että yhdessä USA:n osavaltiossa on mahdollista mennä laillisesti naimisiin oman hevosensa kanssa. Kysyin, että miten tässä osavaltiossa sitten samaa sukupuolta olevat liitot, voiko nekin virallistaa. Sitä ei tiedetty, mutta televisiossa oli haastateltu jotakuta miestä, jolla oli hevonen puolisona, ja häneltä oli kysytty, että onko hevonen tamma vai ori. Mies oli loukkaantunut ja sanonut, että tamma tietysti, eihän hän ole homoseksuaali!

Tällaisesta kummallisesta tarinasta pääseekin sujuvasti, ilman aasin(!)siltoja, vielä noihin vanhoihin valokuviin. Tuntuu kummalliselta ajatella, että natsit ovat tallenneet juuri niitä samoja katukiviä, joita itsekin tallaa. Viime viikonlopun kaupunkikierroksen opas vertasi tuota Vanhankaupungin aukion astronomista kelloa sen ajan iPadiin. Kaikkia se kiinnosti, se oli jotakin niin uutta ja ihmeellistä. Siinäpä se on aikaa näyttänyt läpi vuosisatojen, niin valoisina kuin synkkinäkin aikoina.


Kaikista mielenkiintoisimpia historiallisia valokuvia ovat mielestäni ne, joissa kuvataan jotakin epätavallista. Tässä kuvassa korjataan liikennevaloja neuvostopanssareiden jäljiltä elokuussa 1968.



Loppukuvaksi laitetaan häivähdys nyky-Prahaa. Tällaisia suklaaleivoksia täällä syödään. Joskus niissä on samantapaista vaahtoa sisällä kuin Brunbergin pusuissa, joskus jotakin nestemäistä täytettä, joka purskahtaa naamalle, ellei ole varautunut, joskus taas suklaavaahtoa. Sellainen on Praha, houkutteleva ja yllätyksellinen, välillä joutuu kasvojaankin pyyhkimään.


ps Osaatteko arvata, missä osavaltiossa sen hevosen kanssa sai mennä naimisiin? Arvaukset kommenttilaatikkoon.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Sota-arkiston kätköistä (ei kaikista herkimmille lukijoille)

Sellainen varoituksen sana alkuun, että tässä postauksessa on kuvia, joita ehkä ihan kaikkein herkimpien ei kannata katsoa. Mitään sellaista en ole laittanut, mitä en itse kärsisi katsoa, mutta toisaalta olen jo melko turtunut, niin en osaa varmaksi sanoa, miten muut näitä asioita kokevat.

Mutta asiaan Arvatkaapas ketkä tämän päivän teemassa tunkeutuvat pyhän Venceslauksen patsaalle?


Mitenkäs olittekin niin hyviä arvaamaan? Tämä päivä vierähti sota-arkiston kuvakokoelmassa. Olin siellä melkein niin pitkään kuin se on auki, sain käytyä läpi kolme arkistolaatikollista kuvia. Kokemus oli rankka, en edes ottanut kaikesta näkemästäni kuvia. Vastaan tuli kuvia kasoista, jotka näyttivät nukeilta, mutta olivatkin pienten lasten ruumiita. Oli kuvia mätänevistä ruumisläjistä sekä avatuista haudoista, kun sodan jälkeen tuhoa tutkittiin. Ajattelin, että hyvä, että tällaista on kuvattu, mutta minun ei ole sitä tarpeen kopioida. Haluan antaa rauhan näille ihmisille ja heidän omaisilleen, jos omaisia nyt elossa enää on. Jonkin verran kuvasin kyllä julmuuksiakin, mutta yritin keskittyä muihin asioihin. (On muuten vähän haasteellista kuvat natsi-materiaalia ja keskittyä muuhun kuin julmuuksiin.)


Kuvia löytyi runsaasti myös Heydrichin salamurhasta. Tässä kuva tapahtumapaikalta. Heydrich muuten oli juutalaisten ns. loppuratkaisun isä, mistään humaanista ja hyväntahtoisesta hallitsijasta ei siis ollut kysymys. Koko ajan itse mietin, että mässäilenkö näillä asioilla, kun kerään materiaalia, haluan nähdä sitä omin silmin ja sitten vielä kaiken kukkuraksi valikoin jotakin tänne blogiini. Kuitenkin kun ajattelen, mitä nämä nimenomaiset ihmiset ovat saaneet aikaan, pidän tärkeänä sitä, että asioita ei vain hymistellä ja pidetä niitä puheissa  pelkällä yleisellä tasolla.


Tässä kuva yhdestä attentaattiin osallistuneesta henkilöstä, Jan Kabišista, joka kuoli sittemmin attentaatin jälkinäytöksessä. Hän oli saanut sotilaskoulutuksensa Britanniassa. Britanniassahan toimi Tšekkoslovakian varjohallitus, joka ensin tuki vastarintaiskuja, mutta kun se yksi kylä poltettiin ja ihmiset tuhottiin tämän salamurhan jälkimainingeissa, varjohallituskin muuttui varautuneemmaksi aktiivista vastarintaa kohtaan.


Tässä puolestaan on Heydrichin seuraaja, Frank, haavoittuneiden kanssa seurustelemassa. (Vasemmanpuoleinen, paperi kädessä.)


On pieni ihme, ettei näitä natsijohtajia enemmänkin murhattu. Nykyihmisen näkökulmasta he olivat todella suojaamattomia.


Ja soppa maistuu...


Heillekin olisi saattanut maistua.


Tällaista kuvaa Hitleristä en ole ennen nähnytkään. Prahahan siellä häämöttelee taustalla.


Jätetään tältä päivältä nämä kauheudet taas. Tunnen jotakin kummallista vetovoimaa tuota sota-arkistoa kohtaan myös rakennuksena, se sekä pelottaa että kiehtoo minua. Se on niin kolkko ja huonokuntoinen kuin vain osaatte kuvitella sen olevan. Käytävillä on hirveän kylmä, mutta työskentelytilat puolestaan lämmitetään niin hyvin, että pitkähihainen paita on liikaa. Tänään poislähtiessäni vähän eksyin ja siten vahingossa löysin tällaisen huoneen. En ymmärrä, missä käytössä tämä on aikanaan ollut.


 Näistä ovista voi päätellä, että rakennus on ollut aikanaan upea ja suorastaan kaunis.



Käytävillä oli kuvia rakennuksen vanhasta käytöstä invalidihotellina. Minulla on vilkas mielikuvitus, joten pystyn helposti kuvittelemaan noille käytäville invalideja liikuskelemaan. On se varmaan ollut kumouksellista, että liikuntaesteisenäkin on päässyt maailmaa näkemään näiden invalidihotellien avulla. Sitä en tiedä, miten rakennuksesta on esimerkiksi pyörätuolilla poistuttu. On niin mahdottomasti portaita eikä tietenkään hissiä.

Tänään sota-arkiston käytävillä oli valtavia laatikollisia arkistomappeja. Niistä en kehdannut ottaa kuvaa, kun en päässyt niiden läheisyyteen niin, ettei virkailija olisi ollut lähietäisyydellä. Kysyin, miksi ne ovat käytävällä. Minulle kerrottiin, että tulvavesi on vaurioittanut niitä ja ovat olleet jossakin kuivatettavana. Jäin pohtimaan, että huuhtoutuiko historiasta jotakin pois, ja  jos niin kävi, onko se menetys vai armahdus.

Praha on täynnä historiaa, iloista ja valitettavasti paljon myös sitä surullista. Praha on myös täynnä tarinoita noista historiallisista tapahtumista. Viimeisessä tämänpäiväisessä kuvassa on yksi kaupungin monista kivipalatseista, joka on ollut monessa mukana, mm. teatterina. Sen katolla on säveltäjien patsaita, mutta missä on Wagner? Minulle on kerrottu siitä jo tähän mennässä kaksi tarinaa. Ensimmäisessä Wagner räjäytettiin, koska siinä epäiltiin olevan vastarintaliikkeen pommi.

Toisessa tarinassa puolestaan tämä blogissani valitettavasti kummitteleva Heidrich olisi tykästynyt rakennukseen ja ottanut sen omaan käyttöönsä. Siinä vaiheessa tuoli ongelmia,  kun hän kuuli, että patsaat ovat säveltäjiä ja yksi heistä on Mendelssohn, juutalainen. Niinpä paikalle lähetettiin työmiehet Mendelssohnia poistamaan. Mutta kun patsaissa ei lue nimiä, he joutuivat huutamaan alas apua sen suhteen, mikä näistä piti poistaa. Vastaukseksi tuli: "Se isonenäisin tietysti!" Niinpä työmiehet poistivat Wagnerin.

Uskottavinta olisi vain ajatella, että tšekit eivät Wagneria niin paljon arvosta, että olisivat hänelle patsaan pystyttäneet. Niin tai näin, tässä se rakennus nyt on, kuvasta voi juuri ja juuri erottaa, mikä lippu sen yllä nykyään liehuu.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Mennyttä Prahaa ja vähän nykyistäkin

Tänään on naistenpäivä, mutta enpä ehtinyt hyödyntämään yhtään tarjousta, vaikka kuponkeja täällä jaettiin viikkoa ennen. Oli tarkoitus tälle päivälle vähän haalia juttua naisen asemasta, mutta eipä ole jostain syystä ponnahtanut tämä juttu pintaan. Sen nyt pystyn sanomaan, että suurin osa naisista käy töissä ja äitiysloma on kuulemma kaksi vuotta. Hieman sellaista "avuttomuutta" miehiin nähden olen ollut joskus aistivinani, ei uskalleta sanoa heidän kuulten mielipiteitään ja annetaan heidän hoitaa paitsi puhuminen, myös asioiden hoitaminen.

Ehkä tähän naisasiaan vielä palaan, jos tulee aihetta, siirrytäänpä sitten sotaisampiin tunnelmiin. Kävin nimittäin tänään taas kansallisarkistossa. Päivän saaliina oli pari Terezín-muistelmaa, joista tilasin kopiot, sekä kokoelma kuvia elokuun 21. päivästä vuonna 1968. Valitettavasti en tiedä kuvaajaa, nimeä ei mainittu luettelossa. Periaatteessa kansallisarkistossa pitäisi jokainen kuva tilata erikseen, mutta minulle he toivat koko paksun albumin, jota sain selata kaikessa rauhassa niin kauan kuin halusin. Kielitaidottomuudessa on omat etunsa.

En hirveästi kuvia nyt kommentoi. Puhukoon puolestaan. Nostan vain hattua kuvaajalle tai kuvaajille, rohkeita tyyppejä.







En tiedä, miten hyvin tästä kuvasta näkyy se, kuinka tšekit taas kerran istuvat pyhän Venceslauksen jalkojen juuressa.


Mutta sinnepä saapuvat myös venäläiset.


Vapaasti suomennettuna näin: Kaista vapaa neuvostopanssareille, suuntana Moskova (ylempi). Poikkeuksena elintarvikekuljetukset ja ratikat (alempi).


Se näistä kuvista ja tunnelmista tämän päivän osalta. Kerrotaan nyt loppuun vielä jotakin hilpeämpää. Otetaan nyt aiheeksi vaikka niinkin arkinen asia kuin kaupassakäyminen. Aasinsillaksi käynee se, että sattumalta seurasin nettikeskustelua aiheesta palvelutiskit, nuo suomalaisten eldoradot, joita mennään aina Italiaan asti ihmettelemään. Täällähän on hyvät palvelutiskit, niin kuin kunnon Keski-Euroopan maassa kuuluukin. Mutta enpä ole minä niitä käyttänyt, ja miksiköhän? No, arvaatte varmaan, että kielitaito on kompastukseksi. Monesti on kyllä houkutellut kokeilla jotakin palvelutiskin tuotetta, onhan heillä siellä hyvännäköisiä juustoja ja salaattejakin.

Viime viikonloppuna sitten rohkaisin mieleni ja päätin, että kyllähän minä nyt sen verran tšekkiä osaan, että yhden salaatin saan ostettua tiskiltä. Ja osasinkin ja sainkin. En tosin sitä salaattia mitä halusin, koskapa en osannut ääntää sitä enkä ollut aivan varma, mikä nimilappu viittaa mihinkin salaattiin. Täällä ei  sivumennen sanoen olla niin turhantarkkoja siitä, että kyltit osoittavat ihan oikeaan suuntaan tai että tuoteselosteet olisivat aivan jetsulleen.

Huomasin, että myynnissä on  italiansalaattia, joskin se on täällä ranskalainen salaatti, Ranskassa kuulemma venäläinen salaatti. Minkähän takia tšekeille ja suomalaisille ei kannata myydä mitään venäläisenä salaattina? Sen osasin ääntää, joten sitä sitten ihan periaatteen vuoksi päätin ostaa. Jostakinhan se palvelutiskeistä nautiskeleva elämäntapa on aloitettava. Myyjäksi siunaantui tietysti nätti tyttö, mutta jolla oli kummallinen puhevika. Hän ei pystynyt puhumaan kuin kuiskaten. Ei siis kyseessä mikään äänen menettäminen, vaan hänellä ääni muodostuu sillä lailla.

Huomasin tämän toki jo siinä vaiheessa kun hän palveli edellistä asiakasta, mutta jostakin kumman syystä tämä edellinen asiakas hoiti asiansa niin nopeasti, etten ehtinyt paeta. Tämä on itsessään jo pieni ihme ja minun tunnettua surkeaa tuuriani, nimittäin yleensä täällä kaikki kestää paljon kauemmin kuin Suomessa. Kaupoissa ja virastoissa jonottaa saat aina. Olin nalkissa. En saanut hänen puheestaan selvää, joskaan en siitä paljon kuullutkaan.

Ajattelin, että ei kai sillä väliä, jos en ymmärrä tai kuule hänen puhettaan, kunhan hän ymmärtää minua. Mutta niin ei ihan käynyt. Sain kyllä italiansalaatin, kun sitä pariin kertaan toistelin. 200 grammaa yritin pyytää, mutta sain vain 100. En kuitenkaan viitsinyt ruveta vääntämään asiasta enempää, olinhan onnistunut asioimaan palvelutiskillä, tšekiksi. Tarinan opetus on, että numeroiden ääntämistä pitäisi varmaan opetella enemmän. Tai ylipäänsä voisi opetella käyttämään numeroita, niin pystyisi pyytämään muutakin kuin 200 grammaa tai 400, jotka ovat ainoat sataluvut, jotka (omasta mielestäni) osaan ääntää. Italiansalaatti oli ihan hyvä iltapala, hirveän suolaista se kylläkin oli, mutta niinhän täällä kaikki on.

Tuon luvun 400 opin, kun oli ihan pakko, nähkääs prepaid-liittymään saa niin monella kruunulla puheaikaa kerralla. Ehkä jonakin päivänä opin ostamaan jopa 600 kruunulla. Sitä yritin maanantaina, mutta kioskin poika myi minulle itsepäisesti sen 400 kruunun latauskortin. Mutta ilo oli suuri, kun sain puhelimeni ladattua, nimittäin sain 100 kruunulla ekstrapuheaikaa kaupan päälle. Siitä tuli tekstiviesti, jonka sisällön ymmärsin heti.

Kaupassakäyntiin vielä palatakseni. Joka ei itse ole sitä kokenut, ei voi uskoa, millaisen tuskanhien synnyttää tilanne, jossa yhtäkkiä huomaa, että jotakin sanaa tarvittaisiin ihan just kohta, mutta sitä ei tiedä. Tänään kävi minulle niin supermarketissa, ei kun anteeksi hypermarketissa Chodovin metroasemalla. En tiennyt, että siellä täytyy muovikassit pyytää myyjältä. Edellinen asiakas pyysi, tässä vaiheessa huomasin käytännön, mutten kuullut hänen käyttämäänsä sanaa. Yritin venäjän paketkaa, englannin bagia ja plasticia, saksan tütea Turhaan - kuten arvaattekin. Sitten käytin elekieltä, koko jono sai katsoa teatteriesitystäni aika pitkään, kassantäti vaan tuijotti tyhjällä katseellaan. Mutta ONNEKSI hänelle tuli älynväläys siinä noin viiden sekunnin kohdalla. Hän hihkaisee: Tašku! Pienen revanssin sentään sain, osasin sanoa, että tarviten niitä kaksi.

Loppuun vielä yksi kuva elokuun 21. päivältä vuonna 1968.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Rakkaat naapurit

Tänään sain luennolla seurata mielenkiintoista poliittista keskustelua. Tšekkiopiskelijat kertoivat, mitä ihmiset ajattelevat kommunismista. Moni heidän isovanhempansa haikailee vanhoja hyviä aikoja, jolloin ruoka oli halpaa ja kaikilla oli töitä. Kaikkien oli suorastaan pakko tehdä työtä. Nykyään on kaikki huonosti, lääkärissä käymisestäkin joutuu pulittamaan noin 1,5 euroa ja muutama sentti päälle reseptistä.

Toisaalta heidän vanhempiensa sukupolven mielestä kommunismi oli ihan huono juttu, kun ei ollut rahaa eikä päässyt matkustelemaan. Nuorten ihmisten oman kannan minusta summasi ehkä parhaiten yksi poika, joka oli sitä mieltä, että ainahan on ongelmia, mutta ehkä nämä nykyiset ongelmat ovat niitä parhaita ongelmia, jos valita saa. Kukaan nuori ei tosissaan haluaisi takaisin kommunismin ongelmiin.

Senkin opin tänään, että paitsi joulukarppia, sitä kylpyammeessa kasvatettavaa, täällä syödään jouluna myös hedelmiä. Koteihin ostetaan runsaita hedelmäkoreja. Tähän perinteeseen on taustana se, että sosialismin aikaan ei hedelmiä yleensä saanut, mutta jouluksi Tšekkoslovakiaan tuotiin aina Kuubasta hedelmiä. Vaikka nykyään hedelmiä tietysti saa milloin vaan, hedelmäkorit silti assosioituvat täällä joulunaikaan. Toisaalta, onhan meilläkin Suomessa jouluomenat, ja niiden ostaminen juontaa juurensa protektionismin ajalta, kun vasta jouluksi tuli tuontiomenat kauppoihin. Niitähän tilattiin etukäteen, että varmasti saadaan hyvät jouluomenat.

Keskustelu kääntyi myös slovakeihin ja heidän itsenäistymiseensä. Kuulemma se maa on suurissa ongelmissa, koska heidän piti päästä euroon mukaan nopeammin kuin tšekkien. Pääsivätkin, mutta nyt on kuitenkin tilanne se, että slovakkeja virtaa tänne Prahaan töihin, kun siellä ei ole yhtään mitään. Muka itsenäisiä kuitenkin ollaan. Ehkä olen vähän sarkastinen ihminen, mutta en voi olla näkemättä tässä huvittavia piirteitä. Ilmeisesti se yhteistyö saman valtion sisällä ei ole ollut kitkatonta; slovakit kokivat olevansa tšekkien alamaisia ja kaikki päätettiin Prahassa. Eipä tšekeillä tuntunut olevan mitään ongelmaa luopua tästä pikkuveljestään, nythän nämä saavat sitten päättää asioistaan aivan itse.

Yksi opiskelija sanoi, että hän ei haluaisi kenenkään tunteita loukata, mutta hänestä vaikuttaa, että slovakit yrittävät kovasti kilpailla tšekkien kanssa, mutta tšekkejä ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä slovakit puuhaavat. Kuulostaa hieman Suomi-Ruotsi-maaottelulta minun korviini. Haluan kuitenkin uskoa, että me suomalaiset sentään olemme hieman itsenäisempiä. Tosin, tulee mieleen todella nolot jutut siitä, miten suomalaiset ovat menneet jollekin ruotsalaiselle jääkiekkotähdelle höpisemään, että harmittaako sinua, kun suomalaiset voittivat maailmanmestaruuden vuonna 1995...

Tänään yritin käydä kubismi-museossa, mutta eihän se ollut tietenkään auki, kun on maanantai. Tosin kotisivut näyttivät, että olisi auki tänäänkin. Joskus tämä jatkuva epäloogisuuksien kanssa eläminen rassaa. Museon tiedot jouduin kaivelemaan vielä niin, että yhdeltä sivulta löytyivät (väärät) aukioloajat, toiselta osoite. No, tuleehan näitä päiviä.

Se, että täällä on luotu merkittävää taidetta ja ymmärretty tieteen ja tekniikankin päälle vanhastaan, on kyllä niin suuressa ristiriidassa sen kanssa, että käytännön elämä on välillä totaalisen absurdia. Tässä esimerkiksi prahalaisten uusin ylpeys, upouusi ratikka. Näppärä, siisti, hiljainen ja hieno. Ei haise pahalle niin kuin vanhat ratikat, joihin on tupsuteltu hajusteita, jotta matkustaminen olisi miellyttävämpää. Uusi ratikka kuitenkin juuttuu kuulemma lumeen, pieneenkin määrään tätä taivaalta tipahtelevaa ainetta. Paikallisten mukaan  pieni sirpale tyypillistä Tšekin tasavaltaa tämäkin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Tunnelmia Pieneltä puolelta

Tänään on ollut hieman hiljaisempi päivä, olen ollut vähän väsynyt ja nukkunut univelkoja pois. Ajattelin ensin käydä jossakin museossa, mutta en sitten jaksanutkaan keskittyä. Sen sijaan kävin aamu-uinnilla ja kirkossa. Molemmat olivat virkistäviä juttuja. Ilmeisesti kaikki hyvät uimarit tulevat viikonloppuaamuina, kun nyt oli altaassa vilskettä.

Olen tällä viikolla käynyt parina päivänä Malá Stranan kaupunginosassa, eli ns. Pienellä puolella. Alue on oikein sympaattinen, ja kaupunkikuvaa hallitsevat ratikat. Joskus kapean portin kohdalla ratikan täytyy odottaa, että vastaantuleva ajopeli pääsee ensin portista läpi. Tätä aluetta Jan Neruda kuvaa Prahalaistarinoissaan, joita en vieläkään ole ehtinyt lukea. Ylipäänsä lukeminen on jäänyt täällä vähän sivuun, kun elämä itsessään on niin jännittävää seikkailua, ettei tarvitse uppoutua vaihtoehtoisiin todellisuuksiin.


Malá Stranassa sattui minulle ehkä kummallisin antikvariaattikokemus tähän ikään mennessä. Ja tämä on aika hyvin, sillä olen käynyt antikvariaateissa 13-vuotiaasta lähtien. Olin saanut vihjeen toisesta Malá Stranan antikvariaatista, että tässä nimenomaisessa paikassa, joka on lähellä Andĕlin metroasemaa, voisi olla ensimmäisen maailmansodan aikaisia kirjeitä.

Menin sinne eilen, kaupunkikävelyn jälkeen. Myyjänä oli kuusikymppinen omituinen mies. Ottakaa omituisin Suomessa tapaamanne antikvariaattia pitävä ukkeli ja kertokaa se kolmella, niin saatte kuvaa asiasta. Hän aloitti keskustelun vinoilemalla siitä, että kaikki unkarilaiset puhuvat saksaa juuri tuollaisella aksentilla. Sanoin, että ymmärrettävä havainto, olenhan suomalainen ja unkari on meidän sukulaiskieli. Sitten alkoi paasaus siitä, että miksi haluan ostaa joitakin vanhoja kirjeitä, kun en niistä kuitenkaan mitään ymmärrä. En jaksanut ottaa asiaan mitään kantaa, pläräilin vain kirjenippuja, jotka olivat hyvin sekalaisia. Kirjeet ajoittuivat 1800-luvun lopulta 1950-luvulle.

Sitten hän alkoi selittää, että englannin kieli on varsinainen barbaarien kieli, koska englannissa on niin paljon lainasanoja. Tšekin kieli taas on maailman rikkain kieli, kun on omintakeinen sanasto ja seitsemän sijaa. Sanoin, että no siinä unkarin kielessä niitä on 23, joten alapa opettelemaan. Keskustelu poukkoili siitä, miten Tšekkoslovakia ei ole enää niin kova jääkiekkomaa kuin ennen, nykyään on ihan huonoa, mutta Turku on sentään kova kiekkokaupunki, kun sieltä tulee niitä koivuja ja kiprusoffekakin, siihen, millainen ihminen minä olen. Kuulemma tyypillinen nykynuori, joka luulee osaavansa hyvin englantia ja on siksi olevinansa niin kansainvälinen. Lisäksi olen hänen mukaansa suuri Amerikan-ihailija.

Se kyllä piristää joka kerta, kun sanotaan nykynuoreksi. Onhan minulle Turussakin käynyt pari kertaa niin, että joku seniorikansalainen on ruvennut valittamaan bussissa siitä, miten nuoriso käyttäytyy huonosti ja minä olen siitä hyvä esimerkki. Kerrankin olin yhden papparaisen mielestä lintsaamassa koulusta, kun olin bussissa iltapäivällä vähän klo 12:n jälkeen.

No, joka tapauksessa tämä ukkeli sitten alkoi jossakin vaiheessa vahingossa puhua englantia, jota hän oli hetkeä aiemmin jyrkästi kieltäytynyt puhumasta. Nyt vaan kävi niin, että hän ei muistanut jotakin saksan sanaa, joten hän alkoi puhua englantia eikä sitten ilmeisesti huomannut, että kieli vaihtui kokonaan. Sanoin hämmästyneenä, että osaathan sinä englantiakin näköjään, ja hän joutui tunnustamaan, että osaa paremmin englantia kuin saksaa, mutta inhoaa tätä barbaarien kieltä. On vaan joutunut matkaoppaana toimiessaan sitä pakosti käyttämään.

Hän oli onnistunut sen verran minua ärsyttämän, että sanoin jossakin vaiheessa: "Kerro minulle vuodesta 1968." Ukko meni tosi vaikeaksi ja sanoi, ettei sitä tuollainen nuori nainen voi ymmärtää, on niin isot jutut siinä kysessä. Koko 1960-luku oli hyvää kehitystä, mentiin kohti vapautta. (Ei tietenkään sellaista vapautta mistä USA puhuu.) Sitten se kaikki loppui. Hän oli itse opiskellut Kaarlen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa tuohon aikaan, mutta ei ollut osallistunut keskeisimpiin mielenosoituksiin.

Sanoin: "Siellähän opiskeli myös Jan Palach." Mieheltä meni ihan pasmat sekaisin, ja hän  kysyi: "Mistä sinä tiedät minun opiskelukaverini nimen?" Sanoin, että olen vähän lukenut historiaa, mutta nyt täytyy mennä. Ostin häneltä kolme kirjettä hintaan noin 4 euroa ja lähdin.

Tiedän mitä ajattelette. Pitäisi olla  vähän herkemmällä mielellä  vaikeiden historiallisten aikojen suhteen, mutta kokeilkaapa itse sitä tilannetta, kun toinen provosoi ja ärsyttää ihan tahallaan. Minua oli kyllä "varotettu" Shakespeare-kirjakaupassa, että tämän kaupungin antikvariaatinpitäjät ovat hyvin omalaatuista sakkia. Luulin tottuneeni erikoisiin kirjakauppiaisiin, mutta tuo äijänkäppänä kyllä oli niin omissa sfääreissään, että pääsi yllättämään minut. Toisaalta se, että hän on Jan Palachin opiskelukaveri kertoo siitä, miten suurikin kaupunki on pieni.