Tunnelmia Pieneltä puolelta

Tänään on ollut hieman hiljaisempi päivä, olen ollut vähän väsynyt ja nukkunut univelkoja pois. Ajattelin ensin käydä jossakin museossa, mutta en sitten jaksanutkaan keskittyä. Sen sijaan kävin aamu-uinnilla ja kirkossa. Molemmat olivat virkistäviä juttuja. Ilmeisesti kaikki hyvät uimarit tulevat viikonloppuaamuina, kun nyt oli altaassa vilskettä.

Olen tällä viikolla käynyt parina päivänä Malá Stranan kaupunginosassa, eli ns. Pienellä puolella. Alue on oikein sympaattinen, ja kaupunkikuvaa hallitsevat ratikat. Joskus kapean portin kohdalla ratikan täytyy odottaa, että vastaantuleva ajopeli pääsee ensin portista läpi. Tätä aluetta Jan Neruda kuvaa Prahalaistarinoissaan, joita en vieläkään ole ehtinyt lukea. Ylipäänsä lukeminen on jäänyt täällä vähän sivuun, kun elämä itsessään on niin jännittävää seikkailua, ettei tarvitse uppoutua vaihtoehtoisiin todellisuuksiin.

Malá Stranassa sattui minulle ehkä kummallisin antikvariaattikokemus tähän ikään mennessä. Ja tämä on aika hyvin, sillä olen käynyt antikvariaateissa 13-vuotiaasta lähtien. Olin saanut vihjeen toisesta Malá Stranan antikvariaatista, että tässä nimenomaisessa paikassa, joka on lähellä Andĕlin metroasemaa, voisi olla ensimmäisen maailmansodan aikaisia kirjeitä.

Menin sinne eilen, kaupunkikävelyn jälkeen. Myyjänä oli kuusikymppinen omituinen mies. Ottakaa omituisin Suomessa tapaamanne antikvariaattia pitävä ukkeli ja kertokaa se kolmella, niin saatte kuvaa asiasta. Hän aloitti keskustelun vinoilemalla siitä, että kaikki unkarilaiset puhuvat saksaa juuri tuollaisella aksentilla. Sanoin, että ymmärrettävä havainto, olenhan suomalainen ja unkari on meidän sukulaiskieli. Sitten alkoi paasaus siitä, että miksi haluan ostaa joitakin vanhoja kirjeitä, kun en niistä kuitenkaan mitään ymmärrä. En jaksanut ottaa asiaan mitään kantaa, pläräilin vain kirjenippuja, jotka olivat hyvin sekalaisia. Kirjeet ajoittuivat 1800-luvun lopulta 1950-luvulle.

Sitten hän alkoi selittää, että englannin kieli on varsinainen barbaarien kieli, koska englannissa on niin paljon lainasanoja. Tšekin kieli taas on maailman rikkain kieli, kun on omintakeinen sanasto ja seitsemän sijaa. Sanoin, että no siinä unkarin kielessä niitä on 23, joten alapa opettelemaan. Keskustelu poukkoili siitä, miten Tšekkoslovakia ei ole enää niin kova jääkiekkomaa kuin ennen, nykyään on ihan huonoa, mutta Turku on sentään kova kiekkokaupunki, kun sieltä tulee niitä koivuja ja kiprusoffekakin, siihen, millainen ihminen minä olen. Kuulemma tyypillinen nykynuori, joka luulee osaavansa hyvin englantia ja on siksi olevinansa niin kansainvälinen. Lisäksi olen hänen mukaansa suuri Amerikan-ihailija.

Se kyllä piristää joka kerta, kun sanotaan nykynuoreksi. Onhan minulle Turussakin käynyt pari kertaa niin, että joku seniorikansalainen on ruvennut valittamaan bussissa siitä, miten nuoriso käyttäytyy huonosti ja minä olen siitä hyvä esimerkki. Kerrankin olin yhden papparaisen mielestä lintsaamassa koulusta, kun olin bussissa iltapäivällä vähän klo 12:n jälkeen.

No, joka tapauksessa tämä ukkeli sitten alkoi jossakin vaiheessa vahingossa puhua englantia, jota hän oli hetkeä aiemmin jyrkästi kieltäytynyt puhumasta. Nyt vaan kävi niin, että hän ei muistanut jotakin saksan sanaa, joten hän alkoi puhua englantia eikä sitten ilmeisesti huomannut, että kieli vaihtui kokonaan. Sanoin hämmästyneenä, että osaathan sinä englantiakin näköjään, ja hän joutui tunnustamaan, että osaa paremmin englantia kuin saksaa, mutta inhoaa tätä barbaarien kieltä. On vaan joutunut matkaoppaana toimiessaan sitä pakosti käyttämään.

Hän oli onnistunut sen verran minua ärsyttämän, että sanoin jossakin vaiheessa: "Kerro minulle vuodesta 1968." Ukko meni tosi vaikeaksi ja sanoi, ettei sitä tuollainen nuori nainen voi ymmärtää, on niin isot jutut siinä kysessä. Koko 1960-luku oli hyvää kehitystä, mentiin kohti vapautta. (Ei tietenkään sellaista vapautta mistä USA puhuu.) Sitten se kaikki loppui. Hän oli itse opiskellut Kaarlen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa tuohon aikaan, mutta ei ollut osallistunut keskeisimpiin mielenosoituksiin.

Sanoin: "Siellähän opiskeli myös Jan Palach." Mieheltä meni ihan pasmat sekaisin, ja hän  kysyi: "Mistä sinä tiedät minun opiskelukaverini nimen?" Sanoin, että olen vähän lukenut historiaa, mutta nyt täytyy mennä. Ostin häneltä kolme kirjettä hintaan noin 4 euroa ja lähdin.

Tiedän mitä ajattelette. Pitäisi olla  vähän herkemmällä mielellä  vaikeiden historiallisten aikojen suhteen, mutta kokeilkaapa itse sitä tilannetta, kun toinen provosoi ja ärsyttää ihan tahallaan. Minua oli kyllä "varotettu" Shakespeare-kirjakaupassa, että tämän kaupungin antikvariaatinpitäjät ovat hyvin omalaatuista sakkia. Luulin tottuneeni erikoisiin kirjakauppiaisiin, mutta tuo äijänkäppänä kyllä oli niin omissa sfääreissään, että pääsi yllättämään minut. Toisaalta se, että hän on Jan Palachin opiskelukaveri kertoo siitä, miten suurikin kaupunki on pieni.