Mennyttä Prahaa ja vähän nykyistäkin

Tänään on naistenpäivä, mutta enpä ehtinyt hyödyntämään yhtään tarjousta, vaikka kuponkeja täällä jaettiin viikkoa ennen. Oli tarkoitus tälle päivälle vähän haalia juttua naisen asemasta, mutta eipä ole jostain syystä ponnahtanut tämä juttu pintaan. Sen nyt pystyn sanomaan, että suurin osa naisista käy töissä ja äitiysloma on kuulemma kaksi vuotta. Hieman sellaista "avuttomuutta" miehiin nähden olen ollut joskus aistivinani, ei uskalleta sanoa heidän kuulten mielipiteitään ja annetaan heidän hoitaa paitsi puhuminen, myös asioiden hoitaminen.

Ehkä tähän naisasiaan vielä palaan, jos tulee aihetta, siirrytäänpä sitten sotaisampiin tunnelmiin. Kävin nimittäin tänään taas kansallisarkistossa. Päivän saaliina oli pari Terezín-muistelmaa, joista tilasin kopiot, sekä kokoelma kuvia elokuun 21. päivästä vuonna 1968. Valitettavasti en tiedä kuvaajaa, nimeä ei mainittu luettelossa. Periaatteessa kansallisarkistossa pitäisi jokainen kuva tilata erikseen, mutta minulle he toivat koko paksun albumin, jota sain selata kaikessa rauhassa niin kauan kuin halusin. Kielitaidottomuudessa on omat etunsa.

En hirveästi kuvia nyt kommentoi. Puhukoon puolestaan. Nostan vain hattua kuvaajalle tai kuvaajille, rohkeita tyyppejä.







En tiedä, miten hyvin tästä kuvasta näkyy se, kuinka tšekit taas kerran istuvat pyhän Venceslauksen jalkojen juuressa.


Mutta sinnepä saapuvat myös venäläiset.


Vapaasti suomennettuna näin: Kaista vapaa neuvostopanssareille, suuntana Moskova (ylempi). Poikkeuksena elintarvikekuljetukset ja ratikat (alempi).


Se näistä kuvista ja tunnelmista tämän päivän osalta. Kerrotaan nyt loppuun vielä jotakin hilpeämpää. Otetaan nyt aiheeksi vaikka niinkin arkinen asia kuin kaupassakäyminen. Aasinsillaksi käynee se, että sattumalta seurasin nettikeskustelua aiheesta palvelutiskit, nuo suomalaisten eldoradot, joita mennään aina Italiaan asti ihmettelemään. Täällähän on hyvät palvelutiskit, niin kuin kunnon Keski-Euroopan maassa kuuluukin. Mutta enpä ole minä niitä käyttänyt, ja miksiköhän? No, arvaatte varmaan, että kielitaito on kompastukseksi. Monesti on kyllä houkutellut kokeilla jotakin palvelutiskin tuotetta, onhan heillä siellä hyvännäköisiä juustoja ja salaattejakin.

Viime viikonloppuna sitten rohkaisin mieleni ja päätin, että kyllähän minä nyt sen verran tšekkiä osaan, että yhden salaatin saan ostettua tiskiltä. Ja osasinkin ja sainkin. En tosin sitä salaattia mitä halusin, koskapa en osannut ääntää sitä enkä ollut aivan varma, mikä nimilappu viittaa mihinkin salaattiin. Täällä ei  sivumennen sanoen olla niin turhantarkkoja siitä, että kyltit osoittavat ihan oikeaan suuntaan tai että tuoteselosteet olisivat aivan jetsulleen.

Huomasin, että myynnissä on  italiansalaattia, joskin se on täällä ranskalainen salaatti, Ranskassa kuulemma venäläinen salaatti. Minkähän takia tšekeille ja suomalaisille ei kannata myydä mitään venäläisenä salaattina? Sen osasin ääntää, joten sitä sitten ihan periaatteen vuoksi päätin ostaa. Jostakinhan se palvelutiskeistä nautiskeleva elämäntapa on aloitettava. Myyjäksi siunaantui tietysti nätti tyttö, mutta jolla oli kummallinen puhevika. Hän ei pystynyt puhumaan kuin kuiskaten. Ei siis kyseessä mikään äänen menettäminen, vaan hänellä ääni muodostuu sillä lailla.

Huomasin tämän toki jo siinä vaiheessa kun hän palveli edellistä asiakasta, mutta jostakin kumman syystä tämä edellinen asiakas hoiti asiansa niin nopeasti, etten ehtinyt paeta. Tämä on itsessään jo pieni ihme ja minun tunnettua surkeaa tuuriani, nimittäin yleensä täällä kaikki kestää paljon kauemmin kuin Suomessa. Kaupoissa ja virastoissa jonottaa saat aina. Olin nalkissa. En saanut hänen puheestaan selvää, joskaan en siitä paljon kuullutkaan.

Ajattelin, että ei kai sillä väliä, jos en ymmärrä tai kuule hänen puhettaan, kunhan hän ymmärtää minua. Mutta niin ei ihan käynyt. Sain kyllä italiansalaatin, kun sitä pariin kertaan toistelin. 200 grammaa yritin pyytää, mutta sain vain 100. En kuitenkaan viitsinyt ruveta vääntämään asiasta enempää, olinhan onnistunut asioimaan palvelutiskillä, tšekiksi. Tarinan opetus on, että numeroiden ääntämistä pitäisi varmaan opetella enemmän. Tai ylipäänsä voisi opetella käyttämään numeroita, niin pystyisi pyytämään muutakin kuin 200 grammaa tai 400, jotka ovat ainoat sataluvut, jotka (omasta mielestäni) osaan ääntää. Italiansalaatti oli ihan hyvä iltapala, hirveän suolaista se kylläkin oli, mutta niinhän täällä kaikki on.

Tuon luvun 400 opin, kun oli ihan pakko, nähkääs prepaid-liittymään saa niin monella kruunulla puheaikaa kerralla. Ehkä jonakin päivänä opin ostamaan jopa 600 kruunulla. Sitä yritin maanantaina, mutta kioskin poika myi minulle itsepäisesti sen 400 kruunun latauskortin. Mutta ilo oli suuri, kun sain puhelimeni ladattua, nimittäin sain 100 kruunulla ekstrapuheaikaa kaupan päälle. Siitä tuli tekstiviesti, jonka sisällön ymmärsin heti.

Kaupassakäyntiin vielä palatakseni. Joka ei itse ole sitä kokenut, ei voi uskoa, millaisen tuskanhien synnyttää tilanne, jossa yhtäkkiä huomaa, että jotakin sanaa tarvittaisiin ihan just kohta, mutta sitä ei tiedä. Tänään kävi minulle niin supermarketissa, ei kun anteeksi hypermarketissa Chodovin metroasemalla. En tiennyt, että siellä täytyy muovikassit pyytää myyjältä. Edellinen asiakas pyysi, tässä vaiheessa huomasin käytännön, mutten kuullut hänen käyttämäänsä sanaa. Yritin venäjän paketkaa, englannin bagia ja plasticia, saksan tütea Turhaan - kuten arvaattekin. Sitten käytin elekieltä, koko jono sai katsoa teatteriesitystäni aika pitkään, kassantäti vaan tuijotti tyhjällä katseellaan. Mutta ONNEKSI hänelle tuli älynväläys siinä noin viiden sekunnin kohdalla. Hän hihkaisee: Tašku! Pienen revanssin sentään sain, osasin sanoa, että tarviten niitä kaksi.

Loppuun vielä yksi kuva elokuun 21. päivältä vuonna 1968.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini