keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Vihdoinkin Nürnbergiin

Tänään olen lukenut noin tuhat sivua saksankielistä tekstiä, Nürnbergin oikeudenkäynnin papereita. En tokikaan kaikkea intensiivisesti, mutta läpi olen lukaissut tuon määrän, osittain silmäillen ja harppien. Olen todella kiitollinen siitä, että tulin opiskelleeksi aikanaan saksaa. Ilman sitä en tulisi täällä toimeen.

Lisäksi olen saanut viimeinkin oman kannettavani takaisin, voi tätä ilon päivää! Siihen oli vaihdettu koko näppäimistö, ja viimeinkin sain keskusteltua sellaisen pojan kanssa, joka pystyi selittämään minulle, miksi kesti näin kauan. Odottelivat suomenkielistä näppäimistöä. Vaihdettavan osan pitää nimittäin olla täsmälleen samanlainen, säännöt ovat semmoiset. Takuun piikkiin tämä meni, siitä ei edes keskusteltu. Olin ihan varma, että jotenkin yrittävät saada tämän minun syyksi, mutta ei, korjasivat mukisematta.

Viime päivinä olen ihmetellyt sitä saksalaisnaista, joka piirrätytti keskitysleirin lapsilla kuvia ja ennen kuin itse lähti Auschwitziin, hautasi kaksi matkalaukullista kuvia Terezínin alueelle. Hän ei itse ollut juutalainen, mutta miehensä oli, he molemmat olivat koulutettuja, joten heillä oli viisumi USA:han. Nainen oli käynyt arvostetun Bauhaus-taidekoulun. (Tällä Bauhausilla ei ole mitään tekemistä sen rautakauppaketjun kanssa...)

Kuitenkin tämä pariskunta pysyi Eurooopassa solidaarisuudesta ystäviään kohtaan ja päätyivät keskitysleirille. Tätä päätöstä en voi ymmärtää, vaikka kuinka yritän psyykata itseäni ajattelemaan jalomielisten motiivien kautta. Kun mies kuljetettiin Auschwitziin, nainen hautasi piirrokset maahan ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi seuraavaan junaan. Kohtalo nauraa tässä julmaa nauruaan, sillä mies selvisi hengissä, nainen ei.

Piirrokset kuitenkin olivat hänen lahjansa maailmalle, todiste siitä, mitä Nürnbergissäkin puitiin monta vuotta. Todiste siitä, minkä jotkut vielä tänäkin päivänä haluavat kiistää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti