torstai 3. maaliskuuta 2011

Keitä ne tšekit oikein on?

Tänään ajattelin taas vähän kertoilla Tšekistä joitakin satunnaisia havaintoja. Moni suomalainenhan tietää tästä maasta kutakuinkin sen, että ovat kovia jääkiekossa ja oluttuopin saa eurolla. Ennen aiheeseen menoa esitän kiitokset bookcrossing-ystävälleni L:lle mahtavasta yllätyspaketista, joka lievittää kyllä koti-ikävää. Oli tosi mukavaa nähdä paketti ovella odottamassa. Toinen kotoisa juttu tältä päivältä oli kaksi suomalaista teinityttöä ostarilla Chodovissa. Poikkesin itse vähän kiertelemään arkistoreissun jälkeen. Hassua, miten teinienkin puheita kuuntelee tarkasti, kun ei suomen sanaa muuten kuule.


Olen yrittänyt löytää syitä, miksi tietyssä mielessä tunnen oloni aika kotoisaksi täällä, välillä tunnelma on niin kuin suomalaisten seassa. Aikaisemminkin olen maininnut, että tšekit eivät pidä äänekkäistä ihmisistä. Myös monet ihmiset ovat vähän niin kuin suomalaisia olemukseltaan. Tietysti erojakin on, ovathan he toki slaavilainen kansa, mutta heissä on myös germaanista näköä. Samalla lailla suomalaisissakin on slaavilaisia ja skandinaavisia piirteitä. Oma tšekinopettajani kommentoi, että kun oli nähnyt minut ensimmäistä kertaa, hän ei ollut osannut ajatella, että tuossa nyt on se ulkomaalainen opiskelija, olen niin paikallisten näköinen, joten ehkä tässä omassa havainnossani samankaltaisuudesta voi jotakin perääkin olla. Tämä voisi selittää osittain myös sen, miksi ihmiset puhuvat minulle tšekkiä aivan automaattisesti.

Tietysti on paljon eroja, onhan näillä alueilla ollut ruhtinaskuntia, joten löytyy upeita linnoja ja vanhaa asutusta joka paikasta. Toisaalta Euroopan historian merkkitapahtumat ovat myös tuoneet tänne raakuuksia ihan toiseen malliin kuin mitä olemme Suomessa kokeneet. Tämä on se vanhan ja hienon kulttuurin synkempi kääntöpuoli.

Tšekkiläinen ruokakulttuuri ei  toisaalta sovi hienostelijoille, kuten vakilukijani ovat ehkä jo havainneet. Tänään esimerkiksi kansallisarkiston kuppilassa samassa pöydässä kanssani istui nainen, joka oli tilannut kaksi pitkää bratwurstin tyyppistä makkaraa sekä sämpylän sen kanssa. Lautasella oli myös suuri keko sinappia. Ajattelin, että tuollaista en kyllä söisi, mutta kun tuoksu kantautui nenääni, niin tulin kateelliseksi. Itse kun olin valinnut sämpylän, jonka välissä oli vähän juustoa, kurkkua ja tomaattia...

Yksi näitä asioita, joita melkein joka päivä ihmettelen, on se, että mitä ihmettä tekevät eri luukuilla nämä (useimmiten) naisihmiset, jotka eivät osaa edes alkeita mistään vieraasta kielestä. Oman vähäisen kokemukseni mukaan luukuilla olevat miehet osaavat paremmin vieraita kieliä, tai sitten tämä on vain sattumaa. Joskus tuntuu, että asiakaspalveluun oikein rekrytoidaan sitä kaikista heikoiten kieliä osaavaa kansanosaa. Ihan ydinkeskustassa voi vielä olla sellainen tunne, että hienostihan täällä englannilla pärjää, mutta kun matkustaa pari pysäkinväliä asumalähiöihin päin, niin maailma muuttuu ihan toisenlaiseksi.

Ja vaikka kielitaitoa sattuisikin olemaan, niin silti näillä luukuilla voi tapahtua ihan mitä tahansa. Tänään esimerkiksi kansallisarkisto oli hukannut tilaukseni. Onneksi minulla oli tilaamani aineiston tiedot muistissa, niin sain sen jätettyä uudelleen. Aikani kuluksi siinä sitten tungin itseni kansallisarkiston kuvakokoelmiin, eli tein sieltä tilauksen saman tien ensi tiistaille. Kun en päässyt lukemaan dokumentteja, niin jotakin hyödyllistä kuitenkin halusin tehdä. Toivottavasti ensi viikolla tilaukseni on tullut, ettei tule hukkareissua.

Arkistoissa tuntuu aina olevan se sama perusvire, että ensin ei otettaisi edes sisälle ja sanotaan, että tuskin meillä on sinulle mitään tarjottavaa. Sitten kuitenkin löytyy jotakin. Ehkä tässä kohtaa kielitaidottomuuteni on etu, sillä he eivät jaksa vieraalla kielellä taistella kanssani. Eilen kun juttelin sen totalitaaristen hallinon instituutin johtajan kanssa sota-arkistosta, niin hänellä oli sellainen kokemus, että sieltä kuvien tilaaminen kestää neljä kuukautta. Itselläni ei ollut mitään ongelmia nähdä haluamiani kuvia, kunhan vain ensin pääsin sen tyypillisen estelyn yli. Tarinan opetus on se, ettei koskaan kannata uskoa siihen, mitä muut sanovat, vaan käydä itse toteamassa tilanne. Joka paikassa olet kuitenkin henkilökunnan armoilla, ja he sanovat ihan mitä heitä sillä hetkellä sattuu huvittamaan.

Olenkin näiden kohtaamisten perusteella mietttinyt, että onko ulkomaalaisena vieraassa maassa eläminen aina pelkästään haitta. Vieraushan saattaa avata ovia, joita paikallinen ei välttämättä saisi auki. Tietysti se on vähän masentava ajatus, että byrokratia on niin raskasta, että täytyy väsyttää koneisto vaikkapa sitten vieraalla kielellä, jotta saa asian etenemään. Miksi ei sitä voisi kuitenkin nähdä myös etuna?

Totalitaaristen hallitusten tutkimuslaitoksesta puheenollen, olen vähän jututtanut ihmisiä ja kysellyt heidän mielipiteitään siitä, miksi tuo laitos vartioi itseään niin raskaasti. En ole saanut parempaa selitystä toistaiseksi kuin sen, minkä itse keksin, eli ääriryhmien pelko. Täällä kuulemma on uusnatseja, järjestäytyneitä sellaisia. Itse en  kuitenkaan ole nähnyt. Kukaan ei ole keksinyt mitään muuta syytä sille, että kun astun ovesta sisään, kaksi seinän kokoista vartijaa tulee seisomaan metrin päähän ja seuraamaan tilannetta. Kai se on varminta olla valppaana, koskaan ei voi tietää, kuka on ääriaineksen edustaja.

Suhtautuminen menneisyyteen tuntuu olevan täällä vieläkin vähän herkkää. Sen ymmärrän oikein hyvin, onhan se sitä Suomessakin. Muistan niin hyvin, kun Lappeenrannan Huhtiniemestä etsittiin niitä joukkohautoja, ja jotkut olivat ehdottomasti sitä mieltä, ettei tuollaisia asioita saa kaivella. Olin kuitenkin yllättynyt, kun kuulin, ettei monikaan paikallinen ole käynyt Terezínissä. Koulustakaan ei ole käyty. Tosin tuo paikka on vasta viime vuosina museoitu niin kiinnostavasti, että sinne kannattaa oppilasryhmiä viedä. Ehkä nykyään tämä asia on toisin, ja jatkossa menneisyyden ikäviä asioita voidaan käsitellä luontevammin.

Kirjallisuuteen täällä sen sijaan suhtaudutaan hyvin arvostavasti, paljon arvostavammin kuin Suomessa. Havaintojeni mukaan kääntäminen on varsin laajamittaista kumpaankin suuntaan. Ulkomaista kirjallisuutta siis tuotetaan tšekkien luettavaksi, ja toisaalta tšekkiläistä kirjallisuutta käännetään muille kielille. Omaa kirjallisuutta pidetään siis niin tärkeänä, että sitä halutaan viedä. No, onhan meilläkin esimerkiksi Oksanen ja Waltari, joita on käännetty, joten ehkä tässä asiassa ollaan tulossa samaan suuntaan. Käännöskirjallisuudelle on täällä tietysti paremmat markkinat siksikin, kun ihmisten kielitaito on mitä on...

Ehkä jotakin kertoo paikallisesta kulttuurista myös se, että Terry Pratchettin tšekintäjä  ei osannut puhua englantia, kun kääntäjäksi ryhtyi. Hän oli sosialismin aikana kuulunut scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajiin ja oppinut englantia sitä kautta omatoimisesti. Nykyään kyseinen henkilö ehkä jo osaa puhuakin, mutta kun Pratchett tapasi kääntäjänsä ensimmäistä kertaa, ei hän ollut kovinkaan vakuuttunut tämän taidoista. Lukutilaisuudessa Pratchett kuitenkin havaitsi, että ihmiset nauroivat juuri oikeissa kohdissa käännöstä kuunnellessaan, mikä rauhoitti hänen mieltään.

Kaupungilla tänään kulkiessani ja kirjakauppoja kiertäessäni tuli mieleen, että täytyypä tänne kirjoittaa siitäkin, että monissa kirjakaupoissa hinta laitetaan varovasti lyijykynällä alku- tai loppusivulle. Minusta sekin on osa kirjan kunnioitusta, ettei haluta käyttää liimattavia hintalappuja. Toisaalta uskoni kirjan kunnioitukseen esineenä koki pienen romahduksen, kun näin yhden antikvariaatin oven vieressä muutaman laatikollisen kirjoja altistumassa lialle ja kosteudelle.



Kaiken kukkuraksi bongasin yhdestä noista laatikoista nobelistimme tšekinnöksen! Menin sisälle kirja kädessäni ja kysyin, mitä se maksaa. Ei kuulemma mitään, kun oli kerran laatikossa. Sanoin pelastavani tämän, koska se on kotimaastani. Kauppias pahoitteli kirjan kurjaa kohtaloa ja sanoi, ettei tuollainen 40 vuotta sitten suosittu kirja enää kiinnosta ketään. Sanoin ymmärtäväni sen oikein hyvin, mutta lupasin etsiä tälle yksilölle jossakin vaiheessa kodin.


Kivan näköinen antikvariaatti se oli myös sisältä päin.

3 kommenttia:

  1. Jepjep. Suomessa on ollut sisällissota alta sata vuotta sitten, raakuudet ovat olleet erillaisa kuin monessa muussa maassa, mutta ei niitä ole puuttunut. Tällä hetkellä maailma/EU-alue/yms on taas kärjistymässä ja monien asioden suhteen radikalisoitumussa joten en ihmettele että museoita/instituutteja/arkistoja laitetaan karpaasit vartioimaan :-)

    Minun lapsuudessani kirjojen hinnat laitettiin kannen käänteeseen hennolla lyijykynällä niin uusiin kuin käytettyihin kirjoihin. ICT viivakoodeineen on tuhonnut tämän viehättävän tavan - sääli!

    VastaaPoista
  2. Onhan Suomessakin sattunut raakuuksia, en niitä missään tapauksessa vähättele. Silti väitän, että ovat hieman eri sarjassa kuin mitä keskemmällä Eurooppaa. Samoin jos miettii toista maailmansotaa, niin olihan se kova isku Suomelle, ihmisiä kuoli ja alueita meni, mutta väitän, että esimerkiksi tänne se iski kovemmin. Ensin tulivat natsit, sitten kommunistit, meille ei lopulta tulleet kummatkaan, vaikka kommunisteja kovasti pelättiin minunkin lapsuudessani.

    Nostan silti nyt ja aina hattua sotieMME veteraaneille juuri siitä, että heidän ansiostaan ei mitään miehitystä tullut. (Miksi tuo possessiivisuffiksi pitää aina laittaa tuohon, kun sitä ei suomen kielessä muuten enää kovin usein näe :))

    Enpä ollut tiennytkään, että myös Suomessa on joskus laitettu hinnat lyijykynällä kirjoihin. Mielenkiintoista. Minä vaan muistan hintalaput. Onhan täälläkin viivakoodisysteemit, mutta silti moni kirjakauppa käyttää edelleen lyjykynää. Heillä on se koodi jonkinlaisella arkilla kassalla ja siitä nappaavat hinnan koneelle.

    VastaaPoista
  3. No joo, toki, olemme säästyneet vieraan valtaan joutumiselta kaikkine sen ilmiöineen ja kiitos siitä veteraaneille.

    VastaaPoista