Děčínin nälkäkivellä ja vähän muuallakin

Děčín on pieni kaupunki Sudeettimaalla, Elben rannalla. Yksi tutkimukseeni liittyvistä henkilöistä, František asui siellä 1930-luvulla ja joutui pakenemaan Prahaan, kun Saksan annettiin miehittää Sudeettialueet. Tästä syystä halusin käydä paikan päällä, vaikka oikeastaan tuo aikakausi ei liity tutkimuksessa rajaamaani aiheeseen. Jostakin syystä tutkimuksen rajojen yli on mukava hyppiä, ja sitä paitsi silloin, kun käy jollakin paikkakunnalla muuten vain, voi löytää jotakin kiinnostavaa kuitenkin. Niin kävi tässäkin tapauksessa.



Vasta Děčíniin saavuttuani rupesin katselemaan, mitä muita nähtävyyksiä olisi tarjolla kuin museo, jonka olin päättänyt käydä katsastamassa. Kävi ilmi, että Elben rannan vanhin ja tunnetuin nälkäkivi on juurikin Děčínissä. Se tulee näkyviin, kun vesi laskeutuu tarpeeksi matalalle, ja kuivat vuodet on kaiverrattu kiven kylkeen. Viimeisin huomaamani vuosiluku oli 1990-luvulta, mutta kai tämäkin vuosi kiveen vielä kaiverretaan.

Pysäyttäväähän tällainen kuivuus on, se herättää monenlaisia ajatuksia. Tässä kivessä lukee: "Wenn du mich siehst, dann weine." (Itke, jos näet minut.) Emme tekstiä erottaneet, mutta kaipa se siinä vielä himmeästi näkyy. Kivi on laitettu paikoilleen 1400-luvulla, mutta erottuvat vuosiluvut ovat 1600-luvulta alkaen.




Nälkäkiveltä lähdimme kaupunginmuseoon. Minua olisi tosiaankin kiinnostanut tuo saksalaismiehityksen aika ja mahdollisesti myös toisen maailmansodan jälkeiset tapahtumat. Näytteillä oli kuitenkin kaikenlaista muuta vanhaa materiaalia, kuten päähineitä eri aikakausilta. Näyttelyteksteistä kävi ilmi, että  tšekkiläinen sotilaskypärä on ollut käytössä myös Suomessa. No niinhän se on ollut, kun kypäriä on pitänyt haalia kaikkialta mistä vain saatavilla oli.




Minun oli tarkoitus kysyä saksalaismiehittäjien ajasta, alueen saksalaisesta historiasta ja alueen toisen maailmansodan historiasta, vaikka museo nämä asiat aivan sujuvasti ohitti näyttelyratkaisuillaan. Olin jopa vähän suunnitellut, miten otan asian esille.


En kuitenkaan saanut kysyttyä yhtään mitään. Kaikki olivat niin mukavia, joten tuntui siltä, että asiasta ei ole mitenkään nyt sopivaa kysellä. Samanlainen kokemus on minulla ollut aiemmin Liberecissä, siksi suunnittelin tällä kertaa etukäteen, mitä kysyisin ja miten, mutta taas kysymättä jäi. 

Tuntuu kummalliselta, kun vanhoissa esineissä esiintyy saksan kieltä, mutta asiaa ei mtenkään kommentoida. Myöskään näyttelytekstejä ei ole muilla kielillä kuin tšekiksi. Koska nämä kysymykset eivät ole minulle niin polttavantärkeitä eivätkä liity suoraan tutkimukseeni, en lähtenyt rikkomaan rajoja, vaan tutustuin näyttelyyn kohteliaasti hymyillen. Päätin kylläkin, että jonakin päivänä jossakain päin Sudeettimaata minä vielä kysyn näistä ajoista jotakin. Juuri hiljaisuus tekee asiasta vieläkin kiinnostavamman.



Tällaisia maalauksia on ilmeisesty tehty vain maalitauluiksi. Olen näihin törmännyt joskus muissakin näyttelyissä. Hämmentävä perinne Itävalta-Unkarin ajalta.

Museon parasta antia oli kuvanäyttely elokuulta 1968. Suuremmista kaupungeista on kuvia miehityksestä julkaistu useissakin kanavissa, mutta aina on kiinnostavaa nähdä, miltä tilanne on näyttänyt pienillä paikkakunnilla





Mielenkiintoisesti museon takapihalla seisoa pönötti Lenin, sivussa ja täysin hyljättynä. Myös  Tšekkoslovakian ensimmäisen presidentin T. G. Masarykin patsas oli takapihalla, tosin huomattavasti paremmassa paikassa kuin Lenin
















Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini