Pavelin lähellä Břevnovissa

Toissayönä heräsin voimakkaaseen sadekuuroon ja pysyin sen jälkeen pitkään hereillä. Kuulin Břevnovin luostarin aamukellot, en ole ihan varma, mihin aikaan ne soivat, mutta veikkaan, että viiden maissa. Makasin peiton alla hiljaa ja mietin Pavelia, niitä lukemattomia keskusteluja, joita olen hänestä käynyt suuntaan ja toiseen kaikkina näinä vuosina. Se, miten hän tähän ihan majapaikkamme vieressä olevaan luostariin päätyi viimeisiksi luostarivuosikseen, on minulle arvoitus. Ehkäpä sattumalla on tässä osansa, kuten niin isossa osassa elämää.

Vuoden 2011 kesällä juttelin erään antikvariaatinpitäjän kanssa kirjekokoelmasta, ja keskusteluun liittyi ystävällisesti nyt jo edesmennyt kirjailija Kai Linnilä. Hän sanoi, että jos hän saisi valita, hän kirjoittaisi Pavelista. Tietämättä mihin olin ryhtymässä päätin tietysti kirjoittaa koko aineistosta, mutta ehkä se oli kohdallani silti paras ratkaisu.

Viimeksi keskustelin Pavelista Kaarlen yliopiston arkiston johtajan kanssa. Yliopistolle on erittäin merkittävää saada Pavelin kirjeet, sillä hänen vaikutuksensa yliopiston toimintaan on ollut huomittava. Vaikuttaa siltä, että kaikki tuntevat Pavelin. Myös arkiston johtajan edeltäjä oli hänet tuntenut, kuten myös Pavelin vaimon, Marien. 

Keskustelu siitä, kuka Pavel oli, jatkunee niin kauan kuin tässä maassa mitään kirjoitetaan. Luulen, että tämä keskustelu pirskahtelee myös minun suuntaani niin kauan kuin elän. Mutta se on hyvä niin. Jos lähtee jotakin aihetta tutkimaan ja siitä kirjoittamaan, sen kanssa on elettävä, tuli mitä tuli.

Kävimme eilen illalla syömässä Břevnovin luostarin ravintolassa. En tiedä, onko se varsinainen piilohelmi, koska tiedän monen suomalaisen Prahan-kävijän vierailleen siellä oluita maistelemassa. Voin kuitenkin paikkaa suositella, ruoka on hyvää ja tunnelma on mukava ja välitön. 

Ravintolasali on aika pieni, joten ihan aina sinne ei välttämättä mahdu ruokailemaan. Kannattaa kuitenkin piipahtaa, ratikka 22:lla pääsee lähes ovelle asti. Ja onhan luostarialue joka tapauksessa kaunis.

Syötyäni katselin ravintolasalin vanhaa tulisijaa ja sen ympärillä olevia esineitä. Mietin, tunsiko Pavel nämä esineet, ja jos, tunsiko hän ne omikseen. Pihassa ja portilla mietin, miten suuria nämä puut olivat, ja olivatko ne yleensäkään vielä olemassa Pavelin aikana. 

Niin kuluu aika.  Toisesta maailmansodasta on jo niin pitkä aika, että suuretkin puut saattavat olla jo sen jälkeiseltä ajalta. Arki ja arjen esineistö, puut ja rakennukset säilyvät aikansa. Ja muistot ihmisistä elävät niin kauan kuin heistä jotakin kirjoitetaan tai puhutaan.