Slovakialaista terveydenhuoltoa testaamassa
Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen.
Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta.
Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin.
Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille poliklinikalle minun pitäisi mennä.
Kyseisessä kerroksessa oli neuvontapiste, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta harrastanut vapaaehtoista neuvontaa. Lopulta kysymällä sain selville, että minun pitäisi mennä hissillä yksi kerros ylöspäin.
Tein ohjeiden mukaan vain ihmetelläkseni, että mihin siellä menisin. Käytäviä meni sinne ja tänne. Tavailin kylttejä. Mietin, olinko ymmärtänyt slovakiankieliset ohjeet täysin väärin. En ole koskaan opiskellut slovakiaa, mutta jotakin vähän ymmärrän muiden slaavilaisten kielten perusteella.
Käytävällä tuli vastaan kaksi lääkäriä, joille selitin asiani. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja hakeutua siinä kerroksessa ensiapupolille, joka ohjaa eteenpäin.
Menin taas infopisteeseen, ja siellä sama virkailija sanoi selitysyritykseni kuunneltuaan ja ilmeisesti ymmärrettyään, että no mene sitten sinne ensiapupolille. Jäin typertyneenä seisomaan, enhän voinut tietää, missä se sijaitsee ja kielitaitoni on tosiaankin lähellä nollaa. Tuskastuneena hän sanoi, että toinen ovi vasemmalla.
Koputin oveen. Pääsin juttelemaan hoitajan kanssa, joka kysyi, olenko mahdollisesti se suomalainen, joka on tulossa näyttämään korvaansa. Eli jonkinlainen kommunikaatio tuossa organisaatiossa pelaa, mikä on hyvä asia.
Hoitaja neuvoi, että minun pitää tosiaankin mennä hissillä kerros ylöspäin (eli taas sille käytävälle, jolta lääkärit ohjeistivat takaisin katutasoon) ja jatkaa sinne, missä on oranssit seinät ja etsiä sieltä ovi numero 126. Ohje kuulosti kirjoittavan ihmisen korvissa varsin jännittävältä, joten en ollut kovinkaan turhautunut ajellessani hissillä taas ylös.
Löysin käytävän, jonka seinät olivat oranssit ja tunsin selättäneeni byrokratian. Käytävältä löytyi ovia, joista suurin oli numeroltaan 124. Yksi ovista sen lähellä oli auki, joten koputin ovenkarmia ja menin sisään. Sain taas jotenkin tehtyä itseni ymmärretyksi siihen asti, kun olisi pitänyt tietää, miten sanoisin "oranssi käytävä".
Tässä vaiheessa apuun haettiin vähän englantia osaava hoitaja. Hän kysyi oranssin käytävän mysterin kuultuaan, mikä minua vaivaa. Tuossa vaiheessa, kuten lukija voi arvata, minua vaivasi jo aika monikin asia, mutta sanoin, että olen saanut äkillisen korvatulehduksen.
Silloin hänen silmänsä kirkastuivat ja hän sanoi: "Ahaa, nyt ymmärrän, te etsitte tietä täältä sairaalan puolelta erikoishoidon puolelle, niin sanottuun oranssiin rakennukseen. Tämä on nimittäin vihreä rakennus, täällä on kaikki vihreää, paitsi tällä käytävällä jostakin syystä seinät ovat oranssit."
Nyt huomasin, että kaikki ovet olivat tosiaankin vihreitä ja seinät olivat kaikkialla muualla puoliksi vihreitä, puoliksi vaaleita. Hoitaja sanoi, että minun pitää mennä käytävän päähän ja mennä sieltä löytyvällä hissillä ykköskerrokseen.
Ihmettelin, että enkö jo ole ykköskerroksessa, mutta hän selitti, että olen vihreän rakennuksen ykkösessä, mutta oranssin rakennuksen ykköseen pääsee tuon hissin kautta, se on näiden kahden kompleksin osan välissä.
"Mielenkiintoista", ajattelin, kiitin ja jatkoin matkaani. Löysin hissin ja ykköseen ajeltuani aloin nähdä oransseja ovia ja seiniä. Myös se ovi 126 löytyi, mutta siinä ei lukenut mitään. Seinillä oli anatomisia kuvia ihmisten korvista, mikä antoi toivoa, että olisin joka tapauksessa jo lähellä maalia.
Käytävällä seisoskeli ihmisiä. Heitä oli erityisesti lasisen luukun vierellä, mutta en nähnyt mitään sellaista, minkä olisi voinut tulkita jonomuodostelmaksi. Koetin katsoa ympärilleni ja keksiä, kenen työtä olisi ottaa minut vastaan ja miten.
Yhtään hoitajaa ei näkynyt käytävällä, ainoastaan se yksi lasikopissaan, tuijottamassa papereita. Lähestyin yhtä nuorehkoa naista ja kysyin, puhuuko hän englantia. Hän vain pudisti päätään. Lähellä seisonut, puhelintaan selaillut rouva havahtui ja sanoi: "Minä puhun, miten voin auttaa?"
Selitin koko tähänastisen seikkailun rouvalle ja sanoin, että nyt vain tarvitsisin sen verran apua, että joku kertoisi minulle, miten ilmoittaudun tänne korvapolille. Hän sanoi, että systeemi on kieltämättä hyvin hankala, mutta kyllä se pannaan nyt onnistumaan.
Rouva koputti lasikoppiin ja hoitaja avasi luukun. Hän selitti tilanteeni, ja hoitaja halusi henkilöllisyystodistuksen ja eurooppalaisen sairausvakuutuskortin. Molemmat löytyivät. Sitten vain piti jäädä odottelemaan.
Istuin muovisella tuolilla, takana oli lasiseinä, jonka läpi paahtoi helleaamun aurinko. Kuuntelin, kun nimiä huudeltiin. Sitten yhtäkkiä tuo edellä mainittu rouva viittoili minut luokseen. Vuoroni oli tullut ja minut ohjattiin siihen huoneeseen 126.
Rouva seurasi perässä ja sanoi, että lääkäri on vähän epävarma englannin kielen taidostaan, joten hän on tulossa tulkiksi. Eihän siinä mitään, kyllä se minulle käy. Ehkä itse olen tottunut sellaiseen toimintatapaan, että asianosaiselta kysytään, sopiiko tällainen järjestely. Kuitenkin tämän tuntemattoman ihmisen apu oli minulle aivan korvaamaton, joten en lähtsi ketään moittimaan siitä, että toimittiin näin spontaanisti.
Pahoittelin, että olin sotkenut hänet mukaan tähän oman heikon kielitaitoni takia. Kerroin myös, että olin yrittänyt löytää yksityisklinikkaa tuloksetta, ja minut oli ohjattu tänne.
Hän vastasi: "Tietenkään et maksa mitään hoidosta, kun sinulle kerran kuuluu EU-kansalaisena ilmanen hoito."
Korva tutkittiin ja huuhdeltiin. Sain antibiootit ja särkylääkkeet, jotka toimivat. Jossakin vaiheessa, kun henkilötunnukseni syötettin järjestelmään, vastaanottohuoneen tietokone meni ihan sekaisin, tekstit alkoivat vilistää kirjauksia tekevän hoitajan silmssä. Tämä hieman viivästytti asiointia, mutta jonkin ajan kuluttua minulle printattiin raportti vaivastani ja hoidostani mukaan.
Tietokoneen rauhoittumista odotellessaan lääkäri ja hoitaja kyselivät, mitä teen Slovakiassa. Kerroin autolomasta ja Leopoldovin vankilasta ja Pavelista, joka siellä istui väärin perustein maanpetoksesta, koska hänen väitettiin auttaneen ihmisiä rajan yli Länsi-Saksaan. He kuuntelivat tarinaani hiljaisina.
Kun paperityöt tulivat tehdyiksi, minulle neuvottiin apteekki, josta sain lääkkeet. Sielläkin henkilötunnukseni aiheutti päänvaivaa, mutta lopulta sain lääkkeeni. Tässä vaiheessa olin jo niin sekaisin eri hisseistä ja käytävistä, etten voinut muuta kuin toivoa, että löytäisin ulos vielä saman päivän aikana.
Apteekin läheltä löytyi ovi ulos. Poislähtiessäni huomasin, että kaikki ovet ja seinät olivat sinisiä...
Tästä on nyt pari päivää ja toipuminen on jo hyvässä käynnissä.
Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta.
Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin.
Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille poliklinikalle minun pitäisi mennä.
Kyseisessä kerroksessa oli neuvontapiste, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta harrastanut vapaaehtoista neuvontaa. Lopulta kysymällä sain selville, että minun pitäisi mennä hissillä yksi kerros ylöspäin.
Tein ohjeiden mukaan vain ihmetelläkseni, että mihin siellä menisin. Käytäviä meni sinne ja tänne. Tavailin kylttejä. Mietin, olinko ymmärtänyt slovakiankieliset ohjeet täysin väärin. En ole koskaan opiskellut slovakiaa, mutta jotakin vähän ymmärrän muiden slaavilaisten kielten perusteella.
Käytävällä tuli vastaan kaksi lääkäriä, joille selitin asiani. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja hakeutua siinä kerroksessa ensiapupolille, joka ohjaa eteenpäin.
Menin taas infopisteeseen, ja siellä sama virkailija sanoi selitysyritykseni kuunneltuaan ja ilmeisesti ymmärrettyään, että no mene sitten sinne ensiapupolille. Jäin typertyneenä seisomaan, enhän voinut tietää, missä se sijaitsee ja kielitaitoni on tosiaankin lähellä nollaa. Tuskastuneena hän sanoi, että toinen ovi vasemmalla.
Koputin oveen. Pääsin juttelemaan hoitajan kanssa, joka kysyi, olenko mahdollisesti se suomalainen, joka on tulossa näyttämään korvaansa. Eli jonkinlainen kommunikaatio tuossa organisaatiossa pelaa, mikä on hyvä asia.
Hoitaja neuvoi, että minun pitää tosiaankin mennä hissillä kerros ylöspäin (eli taas sille käytävälle, jolta lääkärit ohjeistivat takaisin katutasoon) ja jatkaa sinne, missä on oranssit seinät ja etsiä sieltä ovi numero 126. Ohje kuulosti kirjoittavan ihmisen korvissa varsin jännittävältä, joten en ollut kovinkaan turhautunut ajellessani hissillä taas ylös.
Löysin käytävän, jonka seinät olivat oranssit ja tunsin selättäneeni byrokratian. Käytävältä löytyi ovia, joista suurin oli numeroltaan 124. Yksi ovista sen lähellä oli auki, joten koputin ovenkarmia ja menin sisään. Sain taas jotenkin tehtyä itseni ymmärretyksi siihen asti, kun olisi pitänyt tietää, miten sanoisin "oranssi käytävä".
Tässä vaiheessa apuun haettiin vähän englantia osaava hoitaja. Hän kysyi oranssin käytävän mysterin kuultuaan, mikä minua vaivaa. Tuossa vaiheessa, kuten lukija voi arvata, minua vaivasi jo aika monikin asia, mutta sanoin, että olen saanut äkillisen korvatulehduksen.
Silloin hänen silmänsä kirkastuivat ja hän sanoi: "Ahaa, nyt ymmärrän, te etsitte tietä täältä sairaalan puolelta erikoishoidon puolelle, niin sanottuun oranssiin rakennukseen. Tämä on nimittäin vihreä rakennus, täällä on kaikki vihreää, paitsi tällä käytävällä jostakin syystä seinät ovat oranssit."
Nyt huomasin, että kaikki ovet olivat tosiaankin vihreitä ja seinät olivat kaikkialla muualla puoliksi vihreitä, puoliksi vaaleita. Hoitaja sanoi, että minun pitää mennä käytävän päähän ja mennä sieltä löytyvällä hissillä ykköskerrokseen.
Ihmettelin, että enkö jo ole ykköskerroksessa, mutta hän selitti, että olen vihreän rakennuksen ykkösessä, mutta oranssin rakennuksen ykköseen pääsee tuon hissin kautta, se on näiden kahden kompleksin osan välissä.
"Mielenkiintoista", ajattelin, kiitin ja jatkoin matkaani. Löysin hissin ja ykköseen ajeltuani aloin nähdä oransseja ovia ja seiniä. Myös se ovi 126 löytyi, mutta siinä ei lukenut mitään. Seinillä oli anatomisia kuvia ihmisten korvista, mikä antoi toivoa, että olisin joka tapauksessa jo lähellä maalia.
Käytävällä seisoskeli ihmisiä. Heitä oli erityisesti lasisen luukun vierellä, mutta en nähnyt mitään sellaista, minkä olisi voinut tulkita jonomuodostelmaksi. Koetin katsoa ympärilleni ja keksiä, kenen työtä olisi ottaa minut vastaan ja miten.
Yhtään hoitajaa ei näkynyt käytävällä, ainoastaan se yksi lasikopissaan, tuijottamassa papereita. Lähestyin yhtä nuorehkoa naista ja kysyin, puhuuko hän englantia. Hän vain pudisti päätään. Lähellä seisonut, puhelintaan selaillut rouva havahtui ja sanoi: "Minä puhun, miten voin auttaa?"
Selitin koko tähänastisen seikkailun rouvalle ja sanoin, että nyt vain tarvitsisin sen verran apua, että joku kertoisi minulle, miten ilmoittaudun tänne korvapolille. Hän sanoi, että systeemi on kieltämättä hyvin hankala, mutta kyllä se pannaan nyt onnistumaan.
Rouva koputti lasikoppiin ja hoitaja avasi luukun. Hän selitti tilanteeni, ja hoitaja halusi henkilöllisyystodistuksen ja eurooppalaisen sairausvakuutuskortin. Molemmat löytyivät. Sitten vain piti jäädä odottelemaan.
Istuin muovisella tuolilla, takana oli lasiseinä, jonka läpi paahtoi helleaamun aurinko. Kuuntelin, kun nimiä huudeltiin. Sitten yhtäkkiä tuo edellä mainittu rouva viittoili minut luokseen. Vuoroni oli tullut ja minut ohjattiin siihen huoneeseen 126.
Rouva seurasi perässä ja sanoi, että lääkäri on vähän epävarma englannin kielen taidostaan, joten hän on tulossa tulkiksi. Eihän siinä mitään, kyllä se minulle käy. Ehkä itse olen tottunut sellaiseen toimintatapaan, että asianosaiselta kysytään, sopiiko tällainen järjestely. Kuitenkin tämän tuntemattoman ihmisen apu oli minulle aivan korvaamaton, joten en lähtsi ketään moittimaan siitä, että toimittiin näin spontaanisti.
Pahoittelin, että olin sotkenut hänet mukaan tähän oman heikon kielitaitoni takia. Kerroin myös, että olin yrittänyt löytää yksityisklinikkaa tuloksetta, ja minut oli ohjattu tänne.
Hän vastasi: "Tietenkään et maksa mitään hoidosta, kun sinulle kerran kuuluu EU-kansalaisena ilmanen hoito."
Korva tutkittiin ja huuhdeltiin. Sain antibiootit ja särkylääkkeet, jotka toimivat. Jossakin vaiheessa, kun henkilötunnukseni syötettin järjestelmään, vastaanottohuoneen tietokone meni ihan sekaisin, tekstit alkoivat vilistää kirjauksia tekevän hoitajan silmssä. Tämä hieman viivästytti asiointia, mutta jonkin ajan kuluttua minulle printattiin raportti vaivastani ja hoidostani mukaan.
Tietokoneen rauhoittumista odotellessaan lääkäri ja hoitaja kyselivät, mitä teen Slovakiassa. Kerroin autolomasta ja Leopoldovin vankilasta ja Pavelista, joka siellä istui väärin perustein maanpetoksesta, koska hänen väitettiin auttaneen ihmisiä rajan yli Länsi-Saksaan. He kuuntelivat tarinaani hiljaisina.
Kun paperityöt tulivat tehdyiksi, minulle neuvottiin apteekki, josta sain lääkkeet. Sielläkin henkilötunnukseni aiheutti päänvaivaa, mutta lopulta sain lääkkeeni. Tässä vaiheessa olin jo niin sekaisin eri hisseistä ja käytävistä, etten voinut muuta kuin toivoa, että löytäisin ulos vielä saman päivän aikana.
Apteekin läheltä löytyi ovi ulos. Poislähtiessäni huomasin, että kaikki ovet ja seinät olivat sinisiä...
Tästä on nyt pari päivää ja toipuminen on jo hyvässä käynnissä.
Kommentit
Lähetä kommentti