Prahan keväässä

Děčín on pieni kaupunki Sudeettimaalla, Elben rannalla. Yksi tutkimukseeni liittyvistä henkilöistä, Fran tišek asui siellä 1930-luvulla ja joutui pakenemaan Prahaan, kun Saksan annettiin miehittää Sudeettialueet. Tästä syystä halusin käydä paikan päällä, vaikka oikeastaan tuo aikakausi ei liity tutkimuksessa rajaamaani aiheeseen. Jostakin syystä tutkimuksen rajojen yli on mukava hyppiä, ja sitä paitsi silloin, kun käy jollakin paikkakunnalla muuten vain, voi löytää jotakin kiinnostavaa kuitenkin. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Vasta  Děčíniin saavuttuani rupesin katselemaan, mitä muita nähtävyyksiä olisi tarjolla kuin museo, jonka olin päättänyt käydä katsastamassa. Kävi ilmi, että Elben rannan vanhin ja tunnetuin nälkäkivi on juurikin  Děčínissä. Se tulee näkyviin, kun vesi laskeutuu tarpeeksi matalalle, ja kuivat vuodet on kaiverrattu kiven kylkeen. Viimeisin huomaamani vuosiluku oli 1990-luvulta, mutta kai tämäkin vuosi kiveen vielä kaiverretaan. Pysäyttäväähän täl...

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään. Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit. Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy. Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkil...

Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi. Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina. Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan. Toinen vastaava kestoaihe...

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee. Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (...

Tänään kävin päiväseltään Pilsenissä junalla. Matka oli muuten varsin miellyttävä, mutta paluumatkalla junassa (reitti kulkee Münchenistä Prahaan) oli liikenteessä valtavasti saksalaisia jalkapallojoukkueensa pelipaidoissa. Meininki oli sen mukainen. Joku luukutti ämyreistänsä ac-dc:tä, ja kun kyllästyi siihen, jatkoi discoversiolla Ievan polkasta. Jostakin oli löytynyt ilmeisesti halvalla 5-litraiset oluttynnyrit mieheen. Oli muuten pitkä puolitoistatuntinen, vaikka istuinkin vaunuosastolla, jossa kyseisiä urheilufaneja ei ollut lainkaan. Mietin ensin, onko Saksa pelaamassa lähitunteina ja kaverit siksi matkalla Prahan kentälle lentämään halvalla Ranskaan. Mutta ei Saksa ilmeisesti ihan just tässä pelaa, joten pojat olivat tulossa ihan vaan meitä tänne Prahaan ilahduttamaan. Voi, miten hauskaa! Jossakin vaiheessa minun oli ihan pakko käydä wc:ssä, ei vain mahtanut mitään. Juuri kun olin astumassa vessaan, eteeni yritti kiilata kaksi Saksan pelipaitaista kaveria. Ilmoitin, et...

Ratikkareittini varrelle osuu usein Klamovkan pysäkki, jonka viereiseen taloon on kiinnitetty laatta. Laatta kertoo, että kyseisessä talossa asui viimeinen prahansaksalainen kirjailija, Lenka Reinerová . Kun ratikka pysähtyy hetkeksi Klamovkalle, mietin usein Lenka Reinerováa. Kuinka hänen täytyi saksalaisjuutalaisena prahalaisena paeta. Kuinka hänen onnistui säilyä hengissä ja palata Tšekkoslovakiaan vuonna 1948. Kuinka hän saksalaisena oli silti ei-toivottu ja julkaisukiellossa.  Samettivallankumous muutti sitten kaiken. Mutta ennen kaikkea mietin Lenka Reinerováa seisomassa tässä samalla pysäkillä. Odottamassa ratikkaa niin kuin minäkin. Vieressä seisoo kaltaisiani satunnaisia matkaajia ja tavallisia prahalaisia, menossa kuka minnekin. Ja sitten pysäkillä on Lenka. Joku ehkä tuntee hänet kirjailijaksi, mutta veikkaan, että useimmat eivät. Vieressä seisoo ehkä tutkimani Miroslavin kohtalotoveri, Sachsenhausenista selviytynyt, koulutettu ihminen. Lenkan ikätoveri. Mielee...

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin. Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi. ...

Eilen iltapäivällä sain tiedon, jota olin metsästänyt jo ties kuinka kauan; missä parhaiten voi selailla vanhoja tšekkiläisiä kirkonkirjoja. Määriläisiä nimenomaan, etsin nimittäin yhä Marenkaa . Kesämyrsky riepotti peltikattoa ja sade pisaroi olohuoneen vanhoihin ikkunoihin, ja minä etsin Marenkaa  Nové Měston syntymätodistuksista ja Brnon avioliittorekisteristä.  Ehkä Marenka on syntynyt muualla. Brnossa taas on niin paljon kirkkoja, että avioliittojen läpikahlaaminen veisi paljon aikaa. Jos ei muu auta, teen sen kuitenkin. Marenka yhä vain juoksee minulta karkuun, ja nyt tiedän ehkä vähän siitä, miltä tuntui häneen rakastuneista miehistä.  Eilen en löytäyänyt ja löysin. Löysin paljon isättömiä tyttölapsia, joille oli usein annettu nimi Marie tai Maria. Tämän tietysti huomasin siksi, että etsin Marie-nimistä tyttöä, syntynyt joskus vuosien 1885-87 välillä. Syntynyt hän oli, mutta ilmeisesti sittenkin jossakin muualla kuin  Nové Městossa. Ihmettelin, ettei noi...