Tämän päivän Moosbruggerit

Minulla oli monena vuonna kesäklassikko, ts. valitsin näihin aikoihin toukokuussa jonkin klassikkoromaanin, jonka luin sitten, yleensä juhannukseen mennessä. Tapa tyssäsi siihen, etten saanut Moby Dickiä koskaan valmiiksi, jaksoin 200 sivua, mutta kun se onneton laiva ei vieläkään ollut lähtenyt satamasta, päätyi kirja takaisin hyllyyn ja siellä se on ollut. Kesäklassikkoperinne katkesi saman tien.

Nyt kun olen kirjoittamisurakan alkumetreillä, tarkoituksena tehdä jonkinlainen romaanikäsikirjoitus, joka käsittelee Tšekkoslovakian historiaa vuodesta 1900 vuoteen 1968,sain ohjaajaltani vihjeen, että kannattaisi lukea Robert Musilin teoksen Mies vailla ominaisuuksia, sillä se kertoo Itävalta-Unkarin hajoamisesta. Vinkki oli erittäin hyvä, olen suorastaan uppoutunut tuohon kirjaan, vaikka ensi alkuun pelkäsin, etten pääse siihen sisälle ollenkaan.

Muistan Turun yliopiston erinomaisen ja innostavan saksan lehtorin Lea Huuhtasen sanoneen vuosia, vuosia sitten, että tuota kirjaa ensiksi inhoaa, mutta sitten kun siihen maailmaan pääsee käsiksi, siitä tulee suorastaan riippuvaiseksi. Vähän tuohon tapaan on minullekin käynyt. Suorastaan harmittaa, jos en jonakin päivänä ehdi tuota kirjaa lukemaan. Tarkoitus oli itse asiassa blogata aiheesta jo vähän aikaisemmin, mutta yleensä pääsen kirjan kimppuun vasta yöllä, minkä jälkeen olen niin väsynyt, etten jaksa tuottaa enää tekstiä.

Eilinen päivä antoi kuitenkin kimmokeen avata tämä aihe blogissani. Huomaan jo nyt, ettei tarinointini Miehestä vailla ominaisuuksia tule olemaan kronologista eikä mitenkään loogista, joten niille lukijoille, jotka haluavat tästä (1300-sivuisesta, Musililta kesken jääneestä) romaanista jonkinlaisen selkeän yleiskuvan, sanoin jo ihan suoraan, että kannattaa hakeutua jonnekin muualle - täällä on tarjolla pelkkiä satunnaisia hajamietelmiä.

Kuten minua viisaammat lukijat tietävät jo etukäteen, teos kertoo Ulrichista, jonka kautta keisarikunnan ja samalla koko vanhan Euroopan ja sen ihmiskäsityksen hajoaminen kuvataan. Tänään en kuitenkaan kiinnitä huomiota häneen, vaan henkilöön nimeltä Moosbrugger.

Moosbrugger on murhamies, jonka oikeudenkäyntiä ja sisäistä maailmaa kirjassa seurataan. Hän on murhannut prostituoidun puukottamalla tätä julmasti kurkkuun, motiivit jäävät epäselviksi. Sisäisessä mielessään Moosbrugger nauttii saamastaan huomiosta, siitä, että lehdistö kirjoittelee hänestä ja häntä kauhistellaan, pelätään, vihataan. Moosbrugger on myös turhamainen, ei pidä esimerkiksi siitä, että vartijat työntävät häntä. Häntä imartelee viranomaisten varovaisuus: kiväärit, käsi- ja jalkaraudat. Kaikki huomio on hänelle hyvää huomiota, kuolemantuomiokaan ei pelota. Hän käyttäytyy oikeudessa mahtipontisesti ja korostetun kohteliaasti sekä miettii jo etukäteen, millaisen rauhan kuolemantuomio hänelle tulee antamaan.

Tuli tietysti hakematta tulee mieleen yhteys Breivikiin ja käynnissä olevaan Oslon-oikeudenkäyntiin. Ilmeisesti tällaisia fantasiamaailmassa eläviä henkilöitä on ollut ennenkin, eikä se ole pelkästään nykyajan tuote, kuten niin helppo on väittää. Samalla tässä mietin eilisen Hyvinkää-tapauksen johdosta, että mitä ihmeen mätää meillä on täällä Pohjoismaissa ja eritoten Suomessa, kun näitä päättömiä ammuskeluja tulee sarjana.

Siinäpä onkin "sopiva" pohdiskelun aihe tälle kauniille alkukesän sunnuntaipäivälle. Positiiviseksi lopuksi voisin kaivella sellaisen ajatuksen, että ehkäpä Musil saa minut herättämään henkiin tämän kesäklassikkoperinteen myös vuonna 2013. Ehkä jopa yritän sitä Moby Dickiä uudemman kerran.

Kommentit

  1. Minulla on näitä kesken jääneitä kesäklassikkoja myös esim. Dostojevskilla on tuotantoa, jota luen vuodesta toiseen pääsemättä koskaan loppuun.

    VastaaPoista
  2. Tuopa on lohdullista, Kirsti. Minua todella harmittaa tuo Moby Dick sikälikin, että lintsasin sen lukemisesta yliopistolla kun oli kiire. Sain silti tentistä 2,5. Lupasin itselleni että luen sen joskus... enkä vieläkään ole saanut sitä tehtyä.

    VastaaPoista
  3. Jotenkin näihin "monimurhamiehiin" liittyy juuri tuo julkisuus ja siinä valokeilassa keikaroiminen; historiaan nimen jääminen. Tämä taasen liittyy psykologiaan ja henkilön omaan itsetuntemukseen, sekä muuhun sellaiseen, josta saisi pitkän pätkän kirjoitettavaksi.

    Jostain luin jutun, jossa oli tehty kysely tämän päivän nuorisolle, mitä he halusivat olla/tehdä kymmenen vuoden päästä. Kolmasosa vastaajista oli todennut, että he halusivat olla "jotekin julkisuudessa"; tavalla taikka toisella.

    Aika pelottavalta mielestäni tämä kyselyn tulos kuulostaa. Kysyä siis voi monellakin eri tapaa, mutta itselläni tietysti ensisijaisesti tuli mieleen kysymys, että miksi?

    VastaaPoista
  4. Kiitos näistä hyvistä näkökulmista, Karhunkadun Kafka.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini