Aika virtaa kuin joki

Mochov on vajaan tuhannen asukkaan kylä Prahan koillispuolella, noin puolen tunnin bussimatkan päässä täältä. Vietin siellä tämän iltapäivän keräämässä muistoja paikallisilta mummoilta, samalla tuli melkein koko kylä ja sen asiat tutuiksi. On kateutta kieverinisäntää kohtaan, joka ostelee muuten rappeutuvia rakennuksia ja kunnostaa niitä. Ympäristöön rakennetaan uusia omakotitaloja, joten paikallisuus on osittain mennyttä. Keski-Euroopan suurin pakastintehdas siirrettiin Itävaltaan.

Viime viikonloppuna Mochovissa oli vietetty paikallisen Sokol-osaston 95-vuotisjuhlaa. Kyseessä oli urheiluseura, jonka kommunistit lakkauttivat vuonna 1948. Jokainen järjestön paikallisosaston johtaja oli saanut kirjeen valtiolta, jossa todettiin, että toiminnan salaa jatkaminen tulkittaisiin provokaatioksi yhteiskuntaa vastaan. Sokolin tilalle tulivat Spartakiadit, jotka olivat sosialistinen tapa järjestää suuria urheilutapahtumia.

Tässä esimerkki Spartakiadista 1980-luvulta.

http://www.youtube.com/watch?v=UvzVAJdBHSo


Yhtenä kauniina aamuna vuonna 1938  paikallisen Sokol-osaston tytöt tulivat järjestön tiloihin harjoituksiin, mutta hämmästyksekseen he huomasivat, että paikka oli täynnä saksalaisia. Siitä kyläläiset sitten päättelivät, että koko maa taitaa olla miehitetty. Saimme kuulla myös  tarinoita siitä, kun saksalaiset miehittivät maan ja kylän nuoria ihmisiä vietiin pakkotöihin Saksaan ja kuinka Heydrichin murhan kostotoimenpiteenä yksi paikallinen mies teloitettiin, vaikkei hänellä ollut asian kanssa mitään tekemistä.

Kaikesta huolimatta haastatelluilla mummoilla oli hyvät muistot eletystä elämästä. He kaipasivat elämää, jossa ei kiirehditty mihinkään. Nykyään voi vapaasti matkustaa, mutta kenelläkään ei ole aikaa vain istua puutarhassa ja jutella. Aika virtaa kuin joki, emmekä me tiedä omaa päivää emmekä hetkeä - niin he haastattelun lopuksi sanoivat.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Kuva
Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä. Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia. Kaikk
Lue lisää

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Kuva
 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynnin j
Lue lisää

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art . Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu. A Present to Field Marshal Mannerheim “The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain. So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle
Lue lisää