Hudbaa bigbítin tahdissa ja texaskyt jalassa

On ollut materiaalin hankkiminen tällä viikolla hieman vastatuulessa. Milloin häviää tilaukset ja milloin ovat arkistot kiinni, kun niihin ennätän. Vaikka olin lähettänyt sota-arkistoon sähköpostia, että tulisin katselemaan kuvia, niin eivätpä laittaneet minulle kuittausta siitä, että perjantaisin koko arkisto on kylläkin kiinni. Täällä ei ole itsestäänselvästi tapana vastailla sähköpostiviesteihin, mikä on kyllä äärimmäisen ärsyttävä kansallinen erityispiirre.

Tällä kertaa sota-arkiston vartija ei ollut se sama joviaali monikielinen tyyppi, vaan täysin kielitaidoton tšekki. Onnekseni avainsanat alkavat olla hallussa, joten kommunikaatio onnistui. Hän sai välitettyä minulle tiedon, että perjantaisin arkistoon ei pääse. Lähdin sitten pikavauhtia puksuttamaan metrolla kohti kansallisarkistoa, eli toiselle puolelle kaupunkia. Siellä taas vartijat vain minun nähdessään sanovat toisilleen, että finka ja heilauttavat kättä. Niin kävi nytkin. Kaikilla muilla kansallisarkistossa kävijöillä on kulkukortti, jota he näyttävät vartijalle, paitsi finkalla. Miksi näin, sitä tiedä minä en. Tämä on taas näitä tämän maan lukemattomia ihmetyksen aiheita, mutta kun kortittomuudesta ei ole mitään haittaakaan, niin en tietenkään kysele mitään.

Kansallisarkiston lukusali kuitenkin oli mennyt jo puoliltapäivin kiinni, joten vesiperä tuli vedettyä sielläkin. Ennen tuota hukkareissua kävin uudessa bisnes-centerissä lounaalla, siis siinä sota-arkiston vieressä olevassa. Sinne on ilmeisesti ihan vastikään avattu tuollainen perus lounaspaikka. Ei ollut kallis, vaikka voisi kuvitella, että liikemiehiltä ja -naisilta nyhdetään enemmänkin. Valitsin annoksen sillä periaatteella, että ymmärsin sen sisältävän perunamuusia ja osasin sen kutakuinkin ääntää. Lopputulos oli porsaanfile ja muusi. Kasviksiakin olisi saanut, mutta ne olisi pitänyt punnita ja maksaa kilohinnan mukaan. Halvemmaksi tuli, kun ostin tänne kotiin vähän vihreää. Senkin arvoituksen haluaisin joskus ratkaista, että miksi syöminen on muuten melko edullista, mutta kasvikset maksavat suhteettoman paljon.

Kun en sinne sota-arkistoon päässyt, niin hiukan siinä katselin ympräilleni ja surukseni huomasin, että aika kurjaan kuntoon on päässyt tämä osa kaupunkia. Vaikka ollaan lähellä keskustaa, niin silti on paikat rempallaan. Tässä esimerkiksi kuvaa metroasemasta.

Sota-arkisto itsessään, tuo entinen invalidihotelli, on huonossa kunnossa. Koskee sekä sisä- että ulkopuolta.

Puistolle tehdään näköjään jotakin, toivottavasti itse rakennuksellekin pian. Viereisellä tontilla on tämä mainitsemani bisneskeskus. Se on vielä osittain kesken, eikä se ole varmaan valmiinakaan mikään kaunistus, mutta on se nyt vähän parannusta yleisilmapiiriin, mitä näillä kulmilla on.Tässä pieni näyte tuosta uudisrakentamisesta. Kontrasti metroasemaan ja sota-arkistoon on valtava, ainakin luonnossa.

Metroasemalla on myös taidetta. En tiedä, voiko jonkun taideteoksen tehtävä olla ihmisen masentaminen entisestään, mutta mielestäni tämä työ kyllä siinä onnistuu kiitettävästi.

Kun eivät arkistot auenneet, päätin mennä musiikkimuseoon katsomaan Beatles-näyttelyn. Musiikki ei muuten ole tšekiksi musik eikä music eikä edes muzika, vaan se on tietysti hudba. Älkää taaskaan kysykö sitä miksi-kysymystä. Tämä kieli nyt vaan välttelee lainasanoja, joten kai tuo jostakin omintakeisesta kantasanasta on johdettu.

Täytyy tunnustaa, että näyttely antoi paljon enemmän kuin osasin odottaa. Se oli rakennettu sosialismin ajan tšekkinuorten näkökulmasta. Prahan kevään aikana ja vähän sitä ennen populaarikulttuuriin suhtauduttiin Tšekkoslovkiassa hyvin sallivasti. Nuoret osasivat pelata kielipeliä, esimerkiksi ei puhuttu rock 'n' rollista, vaan sille kehitettiin sana bigbít, tai big beat. Discoja oli pienissäkin kaupungeissa ja disco-tanssi tuli jopa joidenkin tanssikoulujen ohjelmistoon, kaikkien klassisten tanssien sekaan. Discoista käytettiin kuitenkin nimitystä odpolední čaj, eli iltapäivätee.

Farkkuja ei tietenkään sosialistisissa maissa tarvittu, mutta nuoret tekivät niitä itse kaikista mahdollisista kankaista, jotka vain vähänkään farkkua muistuttivat. Näyttelyssä oli tuon ajan nuorisovaatteita, joita sai halutessaan kokeilla. Moni keski-ikäinen tuntui niitä hypistelevän. Näyttely tuntui yleensäkin vetävän paljon juuri 1960-luvun nuoria, ja monella heistä oli pala kurkussa... Tämän tapaisia "farkkuja" sen ajan nuoret käyttivät. Materiaali oli hyvin ohutta housukangasta, ei tuntunut farkulta lainkaan. Farkut muuten olivat sen ajan slangissa texasy.

Mitä sanoisitte tällaisesta menomekosta? Minusta tässä vatekappaleessa kulminoituu koko ajan ankeus, enkä ihmettele yhtään, että systeemi kaatui mahdottomuuteensa. Ketä nuorta ihmistä voi minään aikakautena ilahduttaa tällainen vaate?

Beatles oli täälläkin nuorten ehdoton idoli. Moni hankki suoraan sähkökitaran ja alkoi sillä opetella soittamista, ilman klassisen kitaran välivaihetta. Näyttelyn mukaan esimerkiksi  yksistään Brnossa oli 1960-luvulla yli sata aktiivista bigbít-ryhmää. Beatlesia kopioivilla bändeillä oli ajatuksena välittää länsimaista tunnelmaa. Paradoksi tässä on se, että kun kellään ei ollut omakohtaista kokemusta rautaesiripun toiselta puolelta,  rock ja rocklyriikat muotoutuivat omaleimaisiksi. Tämä tietysti loi uniikin pohjan tšekkiläiselle rock- ja pop-musiikille. Sähkökitaroita kuitenkin sai ja niitä tehtiinkin täällä, tässä muutama malliksi.

Seuraavassa kuvassa suurinpiirtein kokonaan näkyvä kaksikielinen basso (keskellä)  on Vlatislav Matoušekin itsensä tekemä. Hänestä tuli myöhemmin kansanmuusikko.

Sittemmin tuli tietysti Varsovan-liiton miehitys, ja sen myötä länsimaiseen musiikkiinkin alettiin suhtautua kielteisemmin. Paitsi levyjen ja aitojen farkkujen hankkiminen kiellettiin, kiinnitettiin huomiota myös muihin tärkeisiin asioihin. Esimerkiksi miesten hiustenpituuteen.Tähän astihan armeijamallinen tukka oli ollut ihanne ja normi, josta kukaan ei poikennut, mutta beatlemanian myötä oli moni nuori mies alkanut kasvattaa pitkää otsatukkaa.

Tukkamuodin suhteen otettiin tiukka linja. Pitkällä tukalla ei ollut asiaa paljon minnekään. Ei kouluihin, opiskelija-asuntoloihin, ravintoloihin, joukkoliikennevälineisiin, elokuvateattereihin. Ei saanut töitäkään, jos oli pitkä tukka. Yli tuhat tšekkimiestä sai miehityksen jälkeisinä vuosina sakot pitkästä tukasta, ja joidenkin tukka-asiaa puitiin myös oikeudessa. Siitä ei näyttely kertonut, millaisia tuomioita jaettiin.

Näyttelyssä pyöri propagandafilmi vuodelta 1974 koskien juuri nuorten miesten pitkää tukkaa. Tässä muutama otos filmistä, jossa meitä valistetaan siitä, mitä kaikkea pitkätukkaiset miehet tekevät.

Olen aina ollut sitä mieltä, että 1970-luvussa oli jotakin kummallista, ja minusta tämä propagandafilmi taas todistaa tunteeni oikeaksi. Kanssani sitä katseli muutama tšekkinuori, ja he nauroivat ihan samoissa kohdissa kuin minäkin, vaikken kielestä paljon ymmärtänytkään.

Ilmeisesti jotkut beatles-nuoret  myös oikeasti aiheuttivat järjestyshäiriöitä. Näyttelyssä mainittiin, että pitkätukkainen nuorisojengi oli tärvellyt joskus tuoleja Kotva-tavaratalon leffateatterissa. Silti ammutaan tykillä hyttystä, jos aletaan poliiseina valvoa hiusten mittaa ja sen perusteella yleistetään kaikkien nuorten käytös yhtä huonoksi.

Myös hippiliike oli rantautnut Tšekkoslovakiaan, mutta miehityksen jälkeinen hallinto tietysti kielsi myös sen toiminnan. Hipit yrittivät  käyttäytyä "rakentavasti" ja saada toiminnalleen oikeutusta järjestämällä mielenosoituksen USA:n suurlähetystön edessä Vietnamin sotaa vastaan. Silti he eivät saaneet lupaa toimia julkisesti. Hipeistä nyt voi olla montakin mieltä, mutta on se ollut ihmeellistä aikaa, ettei edes USA:ta vastustava ryhmä ole saanut toimia, ja syynä on ollut ulkonäkö ja musiikki.

Näyttelyssä myös todettiin, ettei vastapuolella, eli USA:ssakaan ihan nikottelematta Beatlesien touhuihin. Esimerkiksi tämä kuva levyn kannessa aiheutti kovan polemiikin, eikä levyä juurikaan ehditty myydä, ennen kuin tuo kansi kiellettiin. Mainittakoon, että vain Yoko Onon kuva oli viranomaisten mielestä "häiritsevä", ei itse John Lennonin niinkään... No, kukin päättäköön itse.

Tavallaan ymmärrän itäblokin viranomaisten kritiikin Beatlesia kohtaan, kyllähän he rikastuivat musiikillaan, ja sehän ei sosialistiseen ihanteeseen tietenkään sovi. Toisaalta soisin heille myös ymmärrystä, sillä tuon ajan Britanniaa hallitsi Labour-puolue, ja kiitos sen ajaman veropolitiikan, Beatlesien veroprosentti oli 90! Kielloista ja vastustuksesta huolimatta Tšekkoslovakian nuoret kuitenkin kuuntelivat Beatlesia. Radio Luxembourg soitti sitä ja tietysti muutakin sen ajan nuorisomusiikkia.

Jossakin vaiheessa viranomaiset antoivat luvan jonkinlaiselle Beatles-fanclubille. Se ei kuitenkaan saanut käyttää sanaakaan englantia, ja jokaisen jäsenen oli suoritettava vuosittain tietty tuntimäärä vapaaehtoistyötä valtiolle. (Oli pakko suorittaa vapaaehtoistyötä valtiolle, hmmm...) Toiminta oli tietysti hyvin rajoitettua ja jäseniäkin saatiin yhteensä vain noin 200, mutta tuo yhdistys teki näissä ahtaissa oloissa uraauurtavaa työtä. He saivat aikaan keskustelua musiikista ja he myös aloittivat musiikkitapahtumien perinteen tässä maassa. Samettivallankumouksen jälkeen tänne saatiin lopulta ihan "oikea" Beatles-fanclubi.

Lennonin kuoleman jälkeen, vuonna 1980, ilmestyi Prahaan yhdelle sen monista aukioista muistoseinä, jonne ihmiset jättivät suruviestejä idolinsa kuoleman johdosta. Tekstejä yritettiin maalata peittoon, mutta aina niitä vain tuli lisää. Tässä kuvassa on sitaatti seinän yhdestä tekstistä, vapaasti käännettynä: Teillä on Lenin, älkää viekö meiltä Lennoniakin.

Kaikki varmaan muistavat Lennonin hybriksen vallassa sanoneen, että Beatlesit ovat suositumpia kuin Jeesus. Muutama vuosi sitten kuuntelutin oppilailla Imaginea, ja kun mainitsin aluksi ihan ohi mennen vain, että kuunnellaan tämä Lennonin kappale, niin joku oppilas kysyi: "Kuka se Lennon oikein on?"

En tiedä, kuka on suurin, en myöskään ole itse kokenut alkuperäistä beatlemaniaa. Kuitenkin se, mitä koin tuossa näyttelyssä, oli aivan omaa luokkaansa. Se oli sekoitus hyväntuulisuutta ja surua, innostusta ja kiukkua. Moni keski-ikäinen katseli näyttelyä pitkään ja hartaasti, annoin heille tilaa, sillä heidän muistojaanhan ne ensisijaisesti ovat. "All you need is love", lauloi yksi nainen, osasi kaikki sanat ulkoa. Panen pääni pantiksi, että jos kysyisin häneltä kadulla tietä lähimpään ruokakauppaan, hän ei yhtäkkiä osaisi yhtään sanaa englantia. Ota näiden kielitaidosta sitten selvää...

Ehkä jotakin hyvin tšekkiläistä on tässä näyttelyjulisteessa, jossa leikitään beetle-sanalla.(= kovakuoriainen).

Toisaalta, ehkä kaikkeen mitä tähän blogiin  kirjoitan täytyy suhtautua varauksella. Niin ainakin tekisi hippijohtaja, ja tässä vielä loppuun hänen viisauttaan.