Arkistot avautuvat, tai ainakin edes raottuvat

Väsymys on vallannut mieleni, joten tulin tämän päiväiseltä arkistoseikkailulta jo ajoissa kotiin. Olisi tietysti paljon näkemistä, monia paikkoja, joissa olen suunnitellut käyväni kävelemässä, mutta nyt oli niin hyinen ilmakin ja tämä väsymys päällä, niin enpä jaksanut. Tämä eri kielillä operoiminen syö energiaa, koskaan ei voi tietää, mitä kieltä missäkin uudessa paikassa tarvitaan. Päiväunetkaan eivät oikein luonnistaneet, mutta lepäsin kuitenkin vähän.

Tämänpäiväinen seikkailuni suuntautui kansallismuseon arkistoon, joka on eri paikassa kuin varsinainen kansallismuseo (jossa muuten myös pitäisi lähitulevaisuudessa käydä). Alla linkki museon sivuille.

http://www.nm.cz/?xSET=lang&xLANG=2

 Tähän arkistoon ei ollutkaan niin vaikea mennä kuin mitä minulla keskimääräisesti on ollut. Metron punaisella linjalla suoraan vain Nadraží Holešovice -asemalle, josta oli vain muutaman sadan metrin kävely arkistolle. Kieltämättä olin vähällä mennä ohi, koska en olisi ikinä uskonut, että kansallismuseon arkiston ovi voi olla tässä kunnossa.


Mutta sisään siitä vaan. Arkistovirkailijan saksa oli äärimmäisen heikkoa, mutta lukusalista tuli keski-ikäinen mies, joka sanoi olevansa historioitsija ja tarjoutui tulkkaamaan. Apu oli todella tervetullutta! Hän kertoi minulle, että täällä historioitsijan on pakko osata hyvin saksaa, muuten ei tule työstä mitään. Tässäkin arkistossa oltiin sitä mieltä, että tarinoita sodasta löytyy vain tšekiksi. Kaiken lisäksi sota-ajan materiaalit on heillä  jossakin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa isossa varastossa. Tässä vaiheessa taas kylmä hiki alkoi laskeutua iholle, että minne kauas joutuu vielä menemään, mutta virkailija kertoi, että heillä on silloin tällöin varastonoutoja, ja seuraava on maaliskuun 8. päivä. Ei siis muuta kuin luetteloita selaamaan.

Kohta minua tuli auttamaan toinen henkilökunnan jäsen, nuorehko mies, joka puhui hyvää saksaa. Vastoin virkailijan käsitystä, tästä arkistosta löytyikin materiaalia myös saksaksi ja englanniksi. Löytyi mm. dokumentteja koskien  länteen paenneita tšekkejä ja keskitysleirivankien kirjeenvaihtoa. Onkin mielenkiintoista päästä näitä lukemaan sitten maaliskuussa.

On myös mielenkiintoista, miten satunnaisia polkuja kulkemalla voi törmätä kiehtoviin asioihin.  Esimerkiksi tuo opettajan päiväkirja, josta aikaisemmin tällä viikolla bloggasin, löytyi sillä lailla, että valitsin pitkästä luettelosta hakuammunnalla juuri tämän dokumentin, koska siinä mainittiin Pankrác, joka on lähimmän metroasemani nimi. Ajattelin, että voisiko tämä liittyä jotenkin paikallishistoriaan, joten siksi tein valinnan. Tänään päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyin tältä historioitsijalta, että mahtaako Pankrácilla olla jokin rooli historiassa. Hän sanoi, että kyllä on aika suurikin rooli, koska siellä oli Gestapon vankila, jonne joutuivat kaikki kansallismieliset. Hän oli sitä mieltä, että jos tämän päiväkirjan kirjoittaja oli tšekinopettaja, niin varmasti on joutunut Pankráciin.

Kun saksaa paremmin taitava nuorempi virkailija kuuli minun kyselevän Pankrácista, hän paitsi näytti tuon vankilan sijainnin, myös toi taas uuden luettelon. Hän sanoi, että tässä on yhden filosofian professorin jäämistö, hän kuoli siellä Pankrácissa. Tällä lailla tarina jatkuu, ties mihin se vielä päätyykään! Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun nämä dokumentit tulevat varastosta!

Tässä arkistossa oli erikoinen tunnelma, ei lainkaan niin hiljaista kuin kansallisarkistossa. Ratikoita jyristi ohi parin minuutin välein ja liikenteen melu kantautui muutenkin voimakkaana sisälle asti. Välillä talo tärisi. Vakikävijät taitavat olla tuttuja keskenään, sillä he juttelivat toisinaan aika äänekkäästikin uusimmista löydöistään. Yhdellä virkailijoista oli koiranpentu, jonka hän jätti ilmeisesti ruokatunnin ajaksi muiden hoteisiin. Sitä sitten muut yrittivät saada pysymään vain rajatulla alueella, arvatkaapa onnistuiko.


Täällä koirat muutenkin kulkevat vapaina useammin kuin Suomessa, mutta se ero on suomalaisiin koiriin, että täkäläiset koirat on koulutettu. Ne eivät rieku miten sattuu, vaan seuraavat omistajaansa ja harvemmin piittaavat ohikulkijoista. Julkisissa liikennevälineissä ne kuitenkin on pidettävä kuitenkin kiinni ja kuonokoppa on pakollinen, vaikka olisi miten kiltti koira.

Sattui myös huvittava väärinkäsitys, kun minulle annettiin aluksi pukuhuoneen avain. Luulin, että jokainen saa sellaisen, vaikka ihmettelin vähän, että miksi säilytyslokerossa on sitten vielä erillinen lukkonsa. Taskuunihan minä sen avaimen laitoin, kun se minulle käteen annettiin.  Hetken päästä sitten joku tarvitsi sitä avainta, mutta  en sitä heti tajunnut. Kohta joku tuli mitä kohteliaimmin tiedustelemaan, että onkohan pukuhuoneen avain minulla. Tässä vaiheessa minulle hahmottui, että avain tietysti anettiin minulle siksi, jotta voin viedä laukkuni ja takkini sinne, mutta muuten sen paikka on ovenpielen naulassa.

Historioitsijaa sekä koiran toilailut, että avainepisodi huvittivat kovasti, vaikutti siltä, että hän oli hyvillään siitä, että ympärillä on tapahtumia mitä seurata. Kaikille ei tällainen työympäristö kuitenkaan sopisi. Kalustukseltaan tuo arkisto on jäänyt hieman menneille vuosikymmenille, kuten tästä kuvasta voitte todeta:


Jos tänne joku lukija sattuu eksymään, niin hän älköön suotta säikähtäkö, paitsi niitä ulko-oven graffiteja, myöskään tätä käytävää, johon ovi johtaa. Ei ole mikään luokseenkutsuva. Jonkun mielestä banaanilaatikot on hyvä tapa säilyttää satunnaista roinaa, ja käytävän päässä pilkottavat kalteritkin. Mukava täällä oli vierailla, tunnelma oli boheemi ja rento.



Mutta kuka niissä pölyisissä arkistoissa aina jaksaa istua? Varsinkaan perjantaisin!


Lopuksi vielä pari kuvaa asunnostani, sillä siitä on kyselty jonkin verran. Otin nämä kuvat keskiviikkona, kun siivooja oli juuri käynyt. Niin, täällä tosiaan siivotaan ja vaihdetaan lakanat kerran viikossa. Sellaiset palvelut kuuluvat täällä melko yleisesti lyhytaikaiseen huoneenvuokraukseen, eli kyseessä ei ole mikään huippuylellisyys. Minulle henkilökohtaisesti siivous on ekstrapalvelu, ei välttämättömyys, koska pohjoismaalaisena tartun itsekin moppiin aina kun on tarve, mutta kun se on maan tapa, niin olkoon sitten niin.


Ruokasalini pöydällä pitkän päivän jälkeinen myöhäisateria: patonki ja juoma.



Tässä taas kuvaa palatsini vastakkaisesta siivestä.


Ja viimeisenä keittiöni, jonne pitkän päivän iltana on juuri tuotu kassillinen ruokaa.

Kommentit

  1. Tervehdys! Pakkasta piisaa täällä. On ollut taas iso ilo lukea tekstiäsi. Ongelmana on nyt vain että tämä blogisivun pituus on niin suuri, että sen lukeminen hidasttuu ja on juuri muuttunut kännykän selaajalla mahdottomaksi :-(

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Auttaakohan siihen yhtään tuo, että muutin arkistointia kuukausittaisesta viikottaiseksi? Minä kun en näitä tekniikan ihmelapsia ole, niin en tiedä, onko sillä mitään vaikutusta luettavuuteen. Onko mitään, mitä voisin tehdä, jotta lukeminen olisi kännykällä helpompaa?

    VastaaPoista
  3. Dont worry, ei tätä kannata mobiililaitteille optimoida! Ongelma on muistin loppuminen puhelimen selaajassa (kuvie takia). Peruskoneella lukee loistavasti, eli tuota vaan tätä mahtavaa teksitiäsi kuten ennenkin.

    VastaaPoista
  4. Valtavan mielenkiintoista luettavaa.

    VastaaPoista
  5. Mukava kuulla, että tarinani kiinnostavat, aimarii.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini