Prahan keväässä

 Tämänkertaiselle matkalle lähtiessäni mietin, tuleeko tästä eräänlainen jäähyväisreissu. Mietin, onko minulle Prahassa enää sillä lailla mitään, että aktiivisesti suunnittelisin paluuta. Toki täällä on paljon ystäviä yhä, vaikka moni on jo lähtenyt tähtien taakse. Hieman myös mietitytti, että tuleeko tästä surullinen matka, koska niin moni on jo poistunut. Matkassa oli suruakin mukana, mutta kauniilla tavalla sekoitettuna iloon. Oli haikeaa miettiä jo edeltämenneitä ystäviä, niin moni paikka tutuilla reiteillä muistuttaa heistä. Toisaalta monet muistot olivat iloisia, jopa humoristisia. En ehkä koskaan voi mennä M ůs tekin asemalle muistamatta, kun se oli remontissa, joten maan alla piti kävellä pahimmillaan melkein kilometri. Ja tuolloin 95-vuotias liikuntatieteilijäystäväni veti niitä käytäviä ja portaita yhä puolijuoksua. Enkä voi olla hymyilemättä tuolle muistolle. Myös uusia ajatuksia ja ideoita syntyi tämän matkan aikana ja tapahtui tulevien kohtaamisten suunnittelua. Vielä ...

Toissayönä heräsin voimakkaaseen sadekuuroon ja pysyin sen jälkeen pitkään hereillä. Kuulin Břevnovin luostarin aamukellot, en ole ihan varma, mihin aikaan ne soivat, mutta veikkaan, että viiden maissa. Makasin peiton alla hiljaa ja mietin Pavelia , niitä lukemattomia keskusteluja, joita olen hänestä käynyt suuntaan ja toiseen kaikkina näinä vuosina. Se, miten hän tähän ihan majapaikkamme vieressä olevaan luostariin päätyi viimeisiksi luostarivuosikseen, on minulle arvoitus. Ehkäpä sattumalla on tässä osansa, kuten niin isossa osassa elämää. Vuoden 2011 kesällä juttelin erään antikvariaatinpitäjän kanssa kirjekokoelmasta, ja keskusteluun liittyi ystävällisesti nyt jo edesmennyt kirjailija Kai Linnilä . Hän sanoi, että jos hän saisi valita, hän kirjoittaisi Pavelista. Tietämättä mihin olin ryhtymässä päätin tietysti kirjoittaa koko aineistosta, mutta ehkä se oli kohdallani silti paras ratkaisu. Viimeksi keskustelin Pavelista Kaarlen yliopiston arkiston johtajan kanssa. Yliopistolle on e...

 En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä, että olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuoden aikana. Toki tässä on ollut kaksi täysin hiljaista vuotta, mutta tauosta huolimatta vettä on virrannut Vltavassa paljon siitä lähtien, kun bloggausta aloittelin. Tietyt teemat toistuvat, ja yksi on käynnit korealaisella kampaajallani. Pitkäaikaiset lukijat ehkä ovat jo miettineet, mitä hänelle kuuluu. Nyt tiedämme, että hänelle kuuluu hyvää. Muutamia kuukausia oli pakko pitää liikettä kiinni, mutta siitäkin selvittiin. Hän oli käyttänyt tuon ajan ulkoiluun, pyöräilyyn ja mitään tekemättömyyteen. Ihan hyviä tapoja selviytyä sulkutilasta. Olin harmillisesti kymmenisen minuuttia myöhässä, koska ensin myöhästyin metrosta ja sen lisäksi eksyin uudenkaupungin ja vanhankaupungin välisillä mutkaisilla ja hämäävillä kaduilla. Pahoittelin tapahtunutta, mutta kampaaja oli vain hyvillään, hänen seuraava asiakkaansa olisi tulossa myöhässä. Lisäksi hän ei selvästikään halua, että kuulen hänen keskus...

 Aikaa on vierähtänyt sekä tohtoroitumisesta että vielä enemmän siitä kun viimeksi päivitin tätä blogia. Syy blogihiljaisuudelle lienee ilmeinen. Nyt oli viimein aika tulla takaisin. Olen saanut viedä väitöskirjan oikein paperisena niille, jotka ovat tutkimuksessani auttaneet. Siis vielä elossa oleville. Koko tämän blogin nyt jo yli kymmenvuotisen historian ajan olen koko ajan havainnoinut sitä, miten aika virtaa, lipuu ja karkaa meiltä. Alkuperäiset kirjeet ovat löytäneet pysyvän kodin Kaarlen yliopiston arkistosta. Siellä niitä voi kuka tahansa tutkia ja kirjoittaa niistä jotakin uutta. Vaikka Euroopassa tapahtuu nyt aivan kauheita, samantapaisia asioita, joista itse kirjoitin väitöskirjassani, edes pientä lohtua tuo se, miten vahvasti Praha on ukrainalaisten puolella. Ukrainan lippuja näkee kaikkialla.

Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen. Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta. Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin. Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille...

Tänään tein viimein sen retken, mitä olen suunnitellut jo useita vuosia. Kävin katsomassa Leopoldovin vankilaa, koska Pavel oli siellä poliittisena vankina vuosina 1952-1965. Sisälle ei päässyt, koska kyseessä on edelleen vankila, mutta muurit pystyi kiertämään lähes ympäri. Päivä oli kuuma, joten kauan emme täällä aikaa viettäneet, mutta näimme paikan ja ympäristön kuitenkin. Alunperin Leopoldov on rakennettu linnoitukseksi ottomaaneja vastaan, mutta siitä tehtiin vankila jo 1700-luvulla. Se hiukan harmitti, ettei linnoituksen muureille pääse kävelemään. Aika usein olen tällaisten retkien jälkeen kuullut kysymyksen, että mikä järki on käydä paikalla, josta ei kuitenkaan saa mitään erityistä irti. Tässäkään tapauksessa en päässyt muureja pidemmälle. Näihin kysymyksiin on vaikea, usein mahdoton vastata. Jokin paikka muuttuu merkitykselliseksi usein siinä vaiheessa, kun sitä tutkii tai siitä kirjoittaa. Vaikka sen läpi olisi vedetty moottoritie, kävisin silti katsomass...

Joskus kannattaa tehdä virhe. Tällä kertaa minulle sattui sellainen, että olin sijoittanut tekstissäni kahvilan aikaan ja paikkaan, jossa niitä ei Prahassa ollut. Kovin kovasti en voi itseäni tästä moittia, koska olin kysynyt jopa yhdestä arkistosta asiaa ja sieltä arveltiin kuvaamani kahvilan olleen tuossa paikassa jo 1960-luvulla, kuten väitin. Mutta eipä ollutkaan, ei sinne päinkään! Tuli ohjaajalta palautetta, että Prahassa ei juurikaan ollut kahviloita sosialismin aikana. Ne nähtiin porvarillisena elämänmuotona. Oluttupia sen sijaan oli, ja kyllä niistä kahviakin sai. Oluttuvissa myytävä kahvi oli usein ns. turkkilaista kahvia. Ei kuitenkaan sellaista, mitä yleensä nimitetään turkkilaiseksi kahviksi, vaan pulverimaista jauhetta, joka sekoitettiin kuumaan veteen. Tämä on kuitenkin taas aivan eri asia kuin pikakahvi, joka oli kallista ja jota sai valuuttakaupoista. Yksi harvoista kahviloista 1960-luvulla oli Slavia, joka vieläkin on paikoillaan. Olen käynyt siellä tämän reissu...

Viime kesänä kirjoittelin Emmauksesta, luostarista lähellä Kaarlen aukiota. Tänään palasin sinne, koska olin jostakin syystä niin lumoutunut paikan tunnelmasta ja erityisesti seiniä kiertävistä maalauksista, jotka ovat ottaneet osumaa aikojen kuluessa. Luostariinhan osui amerikkalaisten pommi, joka oli tarkoitus pudottaa Dresdeniin... Tosin pelkästään pommi ei ole tehnyt näitä tuhoja, vaan aikojen saatossa kuvat ovat rappeutuneet.Voi olla, että en viimeksi huomannut isoja infotauluja, jotka paljastivat ratkaisisun tämän kuvasarjan arvoituksen. Saattaa yhtä hyvin olla niinkin, että nämä taulut ovat ilmaantuneet syksyn aikana. Joka tapauksessa, osa kuvista oli täysin tuhoutunut eikä vuosisatoihin kenelläkään ollut käsitystä siitä, mitä puuttuvissa kuvissa on aikanaan ollut. Sarjan kokonaisuudesta oli kuin olikin säilynyt tieto, yllättävässä paikassa, Uppsalan yliopiston kirjastossa. Lista kuvista ja niiden järjestyksestä on oletettavast jonkun tuntemattoman ruotsalaisen opiskelija...

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään. Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse. Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omi...

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään. Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit. Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy. Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkil...

Introduction One might think it would be easy to write a Christmas story related to this - to be totally honest - crazy year of 2016. I have had several ideas during the past few months to play with, but none of them have carried me anywhere I would like to go. Time was running out, but the brilliant idea never came. No, nobody is forcing me to do this, I only have the urge to write Christmas stories. Those of you who are writers do understand. Yesterday morning I was reading Helsingin Sanomat and  in his essay , one of my favourite writers, Heikki Aittokoski reflected his feelings on the events of this year. He says he is a fan of Europe. Then I realised, that this time I cannot write a traditional Christmas story but gather the themes that I have been playing with recently under the title: How I became European . How I became European I became European in July 1988 in Berlin but I did not know it yet, not in a few decades. Whenever I sit in a cosy café, I remember that r...

Puolitoista viikkoa sitten kävin Cardiffissa melkein päiväseltään. Lähdin perjantaina ja tulin sunnuntaina. Kyseessä oli kirjoittamisen tutkimuksen konferenssi, johon esitelmäehdotukseni oli hyväksytty. Puhuin Sachsenhausen-kirjeistä. Olin reissussa pelkällä käsimatkatavaralla, joten varaa oli ottaa vain yksi matkakirja. Niin, kirja. Oikea kirja. En oikein osaa keskittyä e-kirjoihin ja kaipaan sitä, että pääsen välillä ruudusta irti ja annan tekstin soljua paperilla. Silmäni ja mieleni lepäävät. Ensin ajattelin ottaa lukemiseksi Sirpa Kähkösen teoksen Tankkien kesä , koska tiedän muutamia ihmisiä kiinnostavan minun mielipiteeni tuosta kirjasta. Se sai kuitenkin jäädä, ja on saanut vieläkin jäädä, koska hupilukemiselle on minulla nyt todella vähän aikaa.  Sen sijaan otin mukaan Simo Muirin kirjan nimeltä Ei enää kirjeitä Puolasta , joka kertoo Suomessa ja Puolassa asuneen ja yhä asuvan juutalaissuvun tarinan. Joku voisi tietysti ihmetellä, miksi holokaust-aihe pyörii minulla p...

Olen ennenkin kirjoittanut korealaisesta kampaajastani täällä Prahassa. Ja täällä minä istun, sängyssäni pikkutunneilla, valmiina nukkumaan, mutta uni ei tule, koska kampaajakäynti pakottaa kirjoittamaan. Kampaajalla ja minulla on oma, ainutlaatuinen vitsailukulttuuri. En ole aivan varma, miten se alkoi ja mistä, tai suoraan sanottuna en tiedä tai muista. Mutta sellainen meidän välillämme on, sen kanssa eletään. Siitäkään en ole ihan varma, onko kyseinen setä täysin selvillä, miten tämä vitsailurituaali etenee, omasta puolestani voin sanoa, että näen siinä selviä rituaalin piirteitä, mutta en saa itse rituaalista kiinni. Kaiken kukkuraksi kampaaja leikkaa yleensä hiukseni aivan eri tavalla mitä pyydän, useimmiten suuttuu ehdotuksistani ja aivan kaikesta muutenkin, mutta lopputulos on kuitenkin poikkeuksetta erittäin hyvä. Tässä siis syy, miksi antaudun aina tämän oudon kokemuksen vietäväksi. Tällä kertaa tulen etuajassa paikalle. Kampaaja kehottaa minua käymään sohvalle istumaan....

Se hetki, kun huomaa Suomen Kuvalehden twitter-fiidissä vilahtavan oman nimen keskellä yötä, kellonlyömällä, kun pitäisi olla jo unten mailla, on melko havahduttava. Oli ihan pakko nousta kunnolla ylös ja lukea, mitä minusta blogataan. Karo Hämäläinen oli lukenut noin vuoden takaisen artikkelini Urheiluhistoriallisen seuran vuosijulkaisusta ja peilasi sitä vasten omaa kaunokirjallista teostaan Yksin . Hämäläinen oli sijoittanut romaaniinsa kohtauksen, jossa Emil Zátopek , tai ainakin Zátopekin kaltainen mies, tulee Paavo Nurmen kauppaan ja ostaa sieltä paidan. Kohtaamiselle ei ole historiallista perustetta, mutta Hämäläinen luonnehtii sitä nyökkäykseksi kohti Jean Echenoz'n romaania Pitkä juoksu. Echenoz nimittäin on kirjoittanut samantapaisen kohtauksen Nurmen ja Zátopekin välille. Kaunokirjallisuudessa on täysin luvallista, usein jopa toivottavaa, tehdä omia ratkaisuja, vaikkapa intertekstuaalisin perustein, kuten tässä tapauksessa. Hämäläinen siteeraa Echenoz'n tekst...

Pardubice on itäböömiläinen teollisuuskaupunki, jonka kaupunkikuva yhdistelee luovasti vanhaa ja uutta. On aivan uusia liikekeskuksia, kommunisminaikaisia lähiöitä, ensimmäisen tasavallan melko yksinkertaista tyyliä ja tietysti myös osuus keisarikunnan ajan loistosta. Kuten kaikissa vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa, myös Pardubicessa on vanhoja kaupunkitaloja, joiden suljettujen ovien takana voi olla aivan mitä vain. Yhdessä tällaisessa kaupunkitalossa, korkeat huoneet ja viisi huonetta plus keittiö, elää aivan yksin ja omillaan 97-vuotias leskimies Jaroslav . Onneksi sukulaiset asuvat kuitenkin lähellä, joten elämä on hyvää, kun saa vain kotona olla. Uskollisimmat lukijani (tai minut muuten vain tuntevat) arvaavatkin jo;  hän on selviytynyt Sachsenhausenista. Hän on viimeinen kaltaisensa Pardubicessa. Jaroslav ei näe enää lukea eikä kirjoittaa, mutta poika on onneksi pitänyt minuun yhteyttä sähköpostitse. Tarkasti hän kuvaa minulle omakohtaiset kokemuksensa vuosilta ...

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin. Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi. ...