Kampaajan kuulumiset ja pitkästä aikaa Prahan piilohelmi

 En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä, että olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuoden aikana. Toki tässä on ollut kaksi täysin hiljaista vuotta, mutta tauosta huolimatta vettä on virrannut Vltavassa paljon siitä lähtien, kun bloggausta aloittelin.

Tietyt teemat toistuvat, ja yksi on käynnit korealaisella kampaajallani. Pitkäaikaiset lukijat ehkä ovat jo miettineet, mitä hänelle kuuluu. Nyt tiedämme, että hänelle kuuluu hyvää. Muutamia kuukausia oli pakko pitää liikettä kiinni, mutta siitäkin selvittiin. Hän oli käyttänyt tuon ajan ulkoiluun, pyöräilyyn ja mitään tekemättömyyteen. Ihan hyviä tapoja selviytyä sulkutilasta.

Olin harmillisesti kymmenisen minuuttia myöhässä, koska ensin myöhästyin metrosta ja sen lisäksi eksyin uudenkaupungin ja vanhankaupungin välisillä mutkaisilla ja hämäävillä kaduilla.

Pahoittelin tapahtunutta, mutta kampaaja oli vain hyvillään, hänen seuraava asiakkaansa olisi tulossa myöhässä. Lisäksi hän ei selvästikään halua, että kuulen hänen keskustelujaan muiden asiakkaiden kanssa. Tietty salamyhkäisyyden verho on ilmeisesti säilytettävä.

Kampaajaoli myös todella ilahtunut minut nähdessään, ei ollut uskonut enää tapaavansa minua, koska korona on vienyt niin monia Prahan-kävijöitä. Koetin saada hänet uskomaan, että kyllä ne muutkin vielä palaavat.

Taas kysyin vakiokysymykseni, että kauanko hän on asunut Prahassa. Ja hän muistaa edelleen vastata minulle, että kaksi vuotta. No, niinpä niin... minä aloitin tätä blogia vuonna 2011, ja kävin täsmälleen samassa liikkeessä täsmälleen samalla kampaajaherralla jo silloin. Näinä aikoina luo suurta lohtua se, että on asioita, jotka eivät muutu.

Esitelläänpä tänään taas pitkästä aikaa yksi Prahan piilohelmi. Se on Kotva-tavaratalon kattoterassi. Kotvahan on nykymaailman mittapuulla pieni ja melko vaatimaton tavaratalo, mutta kuitenkin erittäin sympaattinen. Jännä, miten liikkeet ovat muuttuneet yhä suuremmiksi, ei se niin pieneltä tuntunut elämäni ensimmäisellä Prahan-matkalla vuonna 2002. En silloin olisi ikinä uskonut, että elämänpolku kuljettaisi minua tähän kaupunkiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Mutta niin, vielä siitä piilohelmestä. Ruoka kyseisessä ravintolassa on ihan perushyvää, ei mitenkään yllätyksellistä, mutta kyllä siellä lounasta hyvällä mielellä syö.

Vaan ennen kaikkea, oi mitkä maisemat! Katsokaa vaikka tämän postauksen kuvia. Siinä jäävät ainakin Turun kattoterassit "piirun verran" hopeasijalle... (Vaikka mukavia nekin tietysti ovat!)