lauantai 20. lokakuuta 2018

Josef Koudelkan ikonisia kuvia elokuulta 1968

Jos olet Prahaan menossa vielä tämän vuoden puolella tai ihan tammikuun alussa, kannattaa ehdottomasti kurkata kansallisgallerian näyttely, jossa on esillä Josef Koudelkan valokuvia Tšekkoslovakian miehityksen dramaattisista vaiheista.


Näyttely on esillä 6.1.2019 asti, ja metrolla tai ratikalla pääsee tosi kätevästi ihan lähelle. Täältä löytyy lisätietoa kiinnostuneille. Avaan kuitenkin  linkin takaa löytyvää asiaa tässä blogissakin hiukan, jotta jos tuo jakamani linkki vanhenee, pääsee myöhemminkin blogiin eksyvä lukija selville, mistä on kysymys.



Koudelka ei ollut aiemmin tehnyt kuvareportaaseja, mutta ammattimaista kuvaamista hän oli toki harjoittanut jo jonkin aikaa. Kuitenkin juuri hänen ottamistaan kuvistaan Prahassa noina elokuun dramaattisina päivinä on tullut ikonisia. Hän tunsi kaupungin, toisin kuin ulkomaalaiset reportterit, joten hänen oli helppo löytää paikat, joissa jotakin tapahtuu.


Mielestäni parasta antia kuvissa ovat tavallisten ihmisten reaktiot sekä havainnot siitä, että monenikäiset ihmiset olivat lähteneet kaduille ilmaisemaan mielipiteensä miehityksestä. Myös miehittäjäosapuolen hämmennys välittyy kuvista hyvin. Tavalliset sotilaat ovat vain maailmanpolitiikan pelinappuloita, miehittäjiä kohtalon oikusta.


Mielestäni kuvissa on varsin moderni ote. Kuvaaja on itse mielenosoituksiin osallistuva toimija, ei pelkkä ulkopuolinen tarkkailija. Se näkyy hyvin tästä yllä olevasta kuvasta. Aina nähdessäni kuvia näiltä elokuun päiviltä hämmästelen ihmisten rohkeutta panssarivaunujen edessä.


On suuri onni, että Koudelkan kuvat saatiin salakuljetettua länteen ja ne saivat kertoa tarinansa siitä, mitä Prahassa todella tapahtui ja miten yksi paikallinen sen kaiken näki.


Hämmästyttävää on myös se, miten nuoria mielenosoittajia kuvissa näkyy. Toisaalta haluaisin myös tietää, miten miehittäjiksi joutuneet nuoret miehet tämän kaiken kokivat, mutta en tiedä, moniko on asiasta ollut valmis puhumaan.


Nykyään pyrin yleensä kirjoittamaan yhdeessä blogitekstissä yhdestä aiheesta, mutta tänään kerron bonustarinan korealaisesta kampaajastani.

En ollut ehtinyt ja muistanut varailemaan aikaa, joten kävelin vain suoraan kampaamolle. Setä olikin liikkeensä edessä, kurkkimassa oven raosta, ja kun näki minut hän kauhistui ja kysyi: "Pitikö sinulle olla tänään aika varattuna?"

Vastasin: "Ei, mutta kävelin tästä muuten vain ohi, joten ajattelin tulla kysymään, ehtistikö tänään vielä leikata. "
Tähän kampaaja: "Minä en tee töitä lauantaisin."
Minä: "Ei se mitään, ajattelin vain kysyä."

Tässä vaiheessa ovi aukeaa kokonaan, kampaaja tarttuu käteeni ja sanoo: "Tule, tule tule! Tule ennen kuin muutan mieleni. Minulla oli  spesiaaliasiakas, mies, joka asuu Prahan ulkopuolella eikä hän pääse kuin lauantaisin. Etkö sinä yhtään huomannut, hän käveli sinua vastaankin."
"No mistä minä kaikki sinun asiakkaasi tuntisin?"

Kampaaja sivuuttaa kysymykseni, vaatii saada heti takkini ja laukkuni, jotta pääsee asettelemaan ne juuri oikealla tavalla naulakkoon.

Taas leikataan vanhaan tuttuun tyyliin. Muistutan kampaajaa siitä, että oikeastaan on ihan sama, mitä sanon, kun hän kuitenkin leikkaa oman ajatuksensa mukaan. Hän on mielestään silti paljon parempi kuin useammat kampaajat, koska hän kysyy kuitenkin. Yleensähän kampaaja ei kysy mielipidettä, leikkaa vain oman mielen mukaan - kuulemma. Tekisi mieli kysyä, että eikös lopputulos ole silti sama, mutta tunnen hänet liian hyvin enkä siis yritä saada häntä ansaan.

Koko operaation ajan kampaaja muistuttaa minua siitä, että hän siis ei työskentele lauantaisin. Sanon, että varmasti muistan tämän ja pääsääntöisesti muutenkin sovin aina ajan etukäteen. Ohareista herra ei tykkää, mutta joutuu myöntämään, että minä en ole sellaisia hänelle koskaan tehnytkään.

Liian moni on kuitenkin tehnyt, joten liike on ja pysyy kiinni lauantaisin. Tänään nyt vain on tämmöinen poikkeuspäivä, mutta poikkeuksia saavat vain erityisen hyvät asiakkaat, eivät muut. Vakuutan, että ymmärrän.

Kun hiukseni on leikattu taas malliin, hiukan eri ajatuksella kuin mitä minulla oli, mutta silti hyvin, saan takkini ja laukkuni. Maksan. Kampaaja puhkeaa vuolaaseen selitykseen siitä, että kyllähän hän minut toki voi jatkossa ottaa lauantaisin, koska olen niin hyvä ja luotettava asiakas. Tulen aina ajallani ja olen muutenkin asiallinen ja mukava. Mutta varminta on silti soittaa etukäteen tai lähettää viesti.


perjantai 19. lokakuuta 2018

Paluu Emmaukseen

Viime kesänä kirjoittelin Emmauksesta, luostarista lähellä Kaarlen aukiota. Tänään palasin sinne, koska olin jostakin syystä niin lumoutunut paikan tunnelmasta ja erityisesti seiniä kiertävistä maalauksista, jotka ovat ottaneet osumaa aikojen kuluessa. Luostariinhan osui amerikkalaisten pommi, joka oli tarkoitus pudottaa Dresdeniin...


Tosin pelkästään pommi ei ole tehnyt näitä tuhoja, vaan aikojen saatossa kuvat ovat rappeutuneet.Voi olla, että en viimeksi huomannut isoja infotauluja, jotka paljastivat ratkaisisun tämän kuvasarjan arvoituksen. Saattaa yhtä hyvin olla niinkin, että nämä taulut ovat ilmaantuneet syksyn aikana.

Joka tapauksessa, osa kuvista oli täysin tuhoutunut eikä vuosisatoihin kenelläkään ollut käsitystä siitä, mitä puuttuvissa kuvissa on aikanaan ollut. Sarjan kokonaisuudesta oli kuin olikin säilynyt tieto, yllättävässä paikassa, Uppsalan yliopiston kirjastossa. Lista kuvista ja niiden järjestyksestä on oletettavast jonkun tuntemattoman ruotsalaisen opiskelijan tekemä ja peräisin 1400-luvulta. Ilmeisesti muistiinpanojen tekijä, kuka hän lieneekään, on kokenut näkemänsä niin merkittävänä, että on halunnut kirjoittaa kuvien järjestyksen ja aiheet itselleen ylös.


On ajatuksia herättävää, että tällainen tieto on säilynyt Euroopan toisella laidalla ja nyt voin tässä ajassa elävänä ihmisenä vielä nähdä näitä samoja maalauksia, tai niiden rippeitä. Aika on tehnyt niistä ikään kuin modernia taidetta.


Luostarista lähdettyäni kävelen Malá Stranan puolella, ärsyynnyn siitä, kun puhelimen mobiilidata ei suostu toimimaan halutulla tavalla. Haluan sen toimimaan heti. Melkein törmään ryhmään intialaisia turisteja ottamassa selfieitä. Mietin sitä tuntematonta ruotsalaista Prahan-kävijää vuosisatojen takaa. Montako kertaa hän kävi Emmauksen luostarissa pelkästään sen maalaussarjan takia?

Ajattelen myös alkuperäistä tarinaa kahdesta miehestä Emmauksen tiellä, jotka eivät heti tunnistaneet Kristusta. Ehkä Kaarle IV:n aikainen luostari perustettiin sillä ajatuksella, että siellä ihmisten silmät lopulta avautuvat. Miten monella tavalla tosi tuo nimi onkaan tänä päivänä, koska moni kulkee luostarin ohi aavistamatta, että siellä on hartautta harjoitettu sekä kulttuuria suojeltu jo useita satoja vuosia.

Kun mobiilidata viimein kytkeytyy päälle, melkein kymmenen minuutin näpertelyn jälkeen, katson heti, onko blogiani lukenut tänään kukaan. Ilahdun siitä, että aina vain joku lukee. Pysähdyn Shakespeare-kirjakauppaan ja silmäilen hyllyjä hajamielisenä. Mieltäni hiertää ajatus siitä, että lukeeko blogiani kukaan 600 vuoden päästä. En osaa sanoa, miltä tuntuu ajatus siitä, että joku tätä todellakin silloin vielä lukisi.

Emmauksen luostarin pihalta, taustalla näkyy pommituksessa tuhoutuneen spiiran tilalle rakennettu moderni versio.


torstai 18. lokakuuta 2018

Salaisen poliisin kätyri suojelijana

Tänään kuulin vallan ihmeellisen tarinan vuoristokylässä asuvasta nuorehkosta miehestä, joka toimi siellä salaisen poliisin kätyrinä. Kaikki tiesivät, mikä hän on miehiään, mutta hän eli kylässä elämäänsä yhtenä asukkaana muiden joukossa.

Kylässä oli erään prahalaisen toisinajattelijan kesämökki, ja yhtenä loppukesäisenä iltana toisinajattelija istui kylän kapakassa. Siinä istuivat saman pöydän ääressä salaisen poliisin ilmiantaja ja toisinajattelija. Elettiin 1970-luvun alkua, elokuuta.

Toisinajattelija tuli sanoneeksi: "Olen lähdössä  huomenna Prahaan."
Tähän ilmiantaja: "Älä lähde vielä, odota, että 21. päivä menee ohi."
(21.8.1968 Varsovan liiton joukot miehittivät Tšekkoslovakian)
Toisinajattelija: "Miksi?"
Ilmiantaja: "Turha sinun on esittää yllättynyttä. Me tiedämme kaiken, mitä te suunnittelette. Teidän on tarkoitus järjestää mielenilmaus 21. päivä. Me tiedämme myös, ketkä siihen aikovat osallistua. Sinua ollaan rautatieasemalla vastassa, joten jää tänne."

Toisinajattelija jäi eikä joutunut suunnitelmista vaikeuksiin. Kysyin, miksi salaisen poliisin mies oli auttanut häntä.
Hän vastasi: "Meillä oli sama kantapöytä ja siellä aina hyvät keskustelut."

Děčínin museon Elokuu 1968-näyttelystä

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Masaryk-museossa

Auton nokka suuntasi tänään kohti Prahaa, joskin pienen mutkan kautta. Kävimme Lanyssa Masaryk-museossa, hänen haudallaan sekä Tšekin presidentin kesäasunnon puistossa. Nämä kaikki löytyvät siis mainitusta Lanysta.

Masaryk-museoon täytynee tulla uudestaan, koska sen näyttelyä ollaan uudistamassa ja esille pitäisi tulla lisää materiaalia hänen elämästään. T. G. Masaryk oli siis Tšekkoslovakian ensimmäinen presidentti ja häntä pidetään edelleen kansallissankarina, eikä mitenkään syyttä.


Museossa oli hyödynnetty sisäpuolella kivaa puurakentamista. Muutenkin pidin rakennukseseta kovasti. Tämänhetkisestä näyttelystä en oikein osaa ottaa nostona mitään erityistä, koska museo on selvästi muutoksen tilassa.



Kassalta vasemmalla sijaitsevassa tilassa voi katsella mykkäfilmejä, joita Masarykista on tehty varsin runsaasti, erilaisista tilanteista. Niitäkin kannattaa vilkaista, vaikka ei kieltä osaisi.

Presidentin virasta luopumisen jälkeen Masaryk jättäytyi asumaan Lanyyn, huvilaan, joka oli valittu presidentin kesäasunnoksi. Hänen toiveensa oli tulla haudatuksi kylän hautausmaalle, ja toive toteutettiin.


Oli liikuttavaa nähdä myös presidentin pojan Jan Masarykin hautakivi. Jan Masaryk toimi toisen maailmansodan aikana Tšekkoslovakian pakolaishallituksessa ulkoministerinä. Hän säilytti ulkoministerin tehtävän myös vuonna 1948 muodostetussa hallituksessa, vaikka kommunistit olivat jo tuossa vaiheessa saaneet vallan itselleen.

Jan Masaryk oli löydetty kadulta kuolleena 10. maaliskuuta 1948,  suoraan kylpyhuoneensa ikkunan alta. Itsemurha oli pitkään yleisesti hyväksytty teoria tapahtuneelle. Wikipedian mukaan samettivallankumouksen jälkeen tapahtuma todettiin uuden hallinnon masinoimaksi murhaksi.

Eräs prahalainen tuttuni on sitä mieltä, että kyseessä on luultavimmin näiden kahden hybridi eikä varsinainen suunniteltu itsemurha. Ehkä Jan Masarykia oli tultu pidättämään ja hän päätti ratkaista kohtalonsa hyppäämällä ikkunasta. Minustakin tämä teoria tuntuu varsin uskottavalta, mutta en ole perehtynyt tapahtuman yksityiskohtiin, joten en osaa asiasta kirjoittaa tämän enempää.


Tässä yksi kuva presidentin kesäasunnon puistosta lokakuisessa iltapäiväauringossa. Itse palatsi on yleisöltä suljettu, mutta puistoon pääsee kävelemään.  Puistoalueella oli myös komea puu, joka taatusti on T. G. Masarykin aikainen.


Děčínin nälkäkivellä ja vähän muuallakin

Děčín on pieni kaupunki Sudeettimaalla, Elben rannalla. Yksi tutkimukseeni liittyvistä henkilöistä, František asui siellä 1930-luvulla ja joutui pakenemaan Prahaan, kun Saksan annettiin miehittää Sudeettialueet. Tästä syystä halusin käydä paikan päällä, vaikka oikeastaan tuo aikakausi ei liity tutkimuksessa rajaamaani aiheeseen. Jostakin syystä tutkimuksen rajojen yli on mukava hyppiä, ja sitä paitsi silloin, kun käy jollakin paikkakunnalla muuten vain, voi löytää jotakin kiinnostavaa kuitenkin. Niin kävi tässäkin tapauksessa.



Vasta Děčíniin saavuttuani rupesin katselemaan, mitä muita nähtävyyksiä olisi tarjolla kuin museo, jonka olin päättänyt käydä katsastamassa. Kävi ilmi, että Elben rannan vanhin ja tunnetuin nälkäkivi on juurikin Děčínissä. Se tulee näkyviin, kun vesi laskeutuu tarpeeksi matalalle, ja kuivat vuodet on kaiverrattu kiven kylkeen. Viimeisin huomaamani vuosiluku oli 1990-luvulta, mutta kai tämäkin vuosi kiveen vielä kaiverretaan.

Pysäyttäväähän tällainen kuivuus on, se herättää monenlaisia ajatuksia. Tässä kivessä lukee: "Wenn du mich siehst, dann weine." (Itke, jos näet minut.) Emme tekstiä erottaneet, mutta kaipa se siinä vielä himmeästi näkyy. Kivi on laitettu paikoilleen 1400-luvulla, mutta erottuvat vuosiluvut ovat 1600-luvulta alkaen.




Nälkäkiveltä lähdimme kaupunginmuseoon. Minua olisi tosiaankin kiinnostanut tuo saksalaismiehityksen aika ja mahdollisesti myös toisen maailmansodan jälkeiset tapahtumat. Näytteillä oli kuitenkin kaikenlaista muuta vanhaa materiaalia, kuten päähineitä eri aikakausilta. Näyttelyteksteistä kävi ilmi, että  tšekkiläinen sotilaskypärä on ollut käytössä myös Suomessa. No niinhän se on ollut, kun kypäriä on pitänyt haalia kaikkialta mistä vain saatavilla oli.




Minun oli tarkoitus kysyä saksalaismiehittäjien ajasta, alueen saksalaisesta historiasta ja alueen toisen maailmansodan historiasta, vaikka museo nämä asiat aivan sujuvasti ohitti näyttelyratkaisuillaan. Olin jopa vähän suunnitellut, miten otan asian esille.


En kuitenkaan saanut kysyttyä yhtään mitään. Kaikki olivat niin mukavia, joten tuntui siltä, että asiasta ei ole mitenkään nyt sopivaa kysellä. Samanlainen kokemus on minulla ollut aiemmin Liberecissä, siksi suunnittelin tällä kertaa etukäteen, mitä kysyisin ja miten, mutta taas kysymättä jäi. 

Tuntuu kummalliselta, kun vanhoissa esineissä esiintyy saksan kieltä, mutta asiaa ei mtenkään kommentoida. Myöskään näyttelytekstejä ei ole muilla kielillä kuin tšekiksi. Koska nämä kysymykset eivät ole minulle niin polttavantärkeitä eivätkä liity suoraan tutkimukseeni, en lähtenyt rikkomaan rajoja, vaan tutustuin näyttelyyn kohteliaasti hymyillen. Päätin kylläkin, että jonakin päivänä jossakain päin Sudeettimaata minä vielä kysyn näistä ajoista jotakin. Juuri hiljaisuus tekee asiasta vieläkin kiinnostavamman.



Tällaisia maalauksia on ilmeisesty tehty vain maalitauluiksi. Olen näihin törmännyt joskus muissakin näyttelyissä. Hämmentävä perinne Itävalta-Unkarin ajalta.

Museon parasta antia oli kuvanäyttely elokuulta 1968. Suuremmista kaupungeista on kuvia miehityksestä julkaistu useissakin kanavissa, mutta aina on kiinnostavaa nähdä, miltä tilanne on näyttänyt pienillä paikkakunnilla





Mielenkiintoisesti museon takapihalla seisoa pönötti Lenin, sivussa ja täysin hyljättynä. Myös  Tšekkoslovakian ensimmäisen presidentin T. G. Masarykin patsas oli takapihalla, tosin huomattavasti paremmassa paikassa kuin Lenin
















maanantai 15. lokakuuta 2018

Paratiisissa Pohjois-Böömissä

Tänään kiersimme noin 2,5 kilometriä Český rájssa, eli Böömin paratiisissa. Kyseessä on varsin omalaatuinen alue, jossa on hiekkakivimuodostelmia. Ilmeisesti kiveä on käytetty rakentamiseen ja osittain eroosio on muovannut maisemaa. 


Alueella on useita, eritasoisia reittejä. Ne on merkattu selkeästi värikoodeilla, kuten kuvassa näkyy. Me kävelimme osan vihreää reittiä ja osan punaista. Vihreä reitti olisi ollut yhteensä 3,5 kilometriä, mutta nousua on sen verran paljon, että oikaisimme sen kilometrin verran vaihtamalla loppuvaiheessa punaiselle linjalle. Aivan lyhyitäkin ja hyvin helppokulkuisia vaihtoehtoja löytyy.


Osuimme sikäli sopivaan aikaan, että päivä oli aurinkoinen ja melko lämmin. Maanantaisin näin syksyllä kävelijöitä on vain kourallinen. Parkkipaikan vahti pahoitteli sitä, että palvelut ovat kaikki kesätauolla, mutta toisaalta onpahan rauha kiertää reitti ilman ihmismassoja. Voinkin kuvitella, että jos tänne tulee sesonkiaikaan, oma rauha on haave vain. Reitit ovat osittain kapeita ja melko jyrkkiäkin, joten ruuhkassa lienee syytä olla varovainen.


Ruskakin oli kauneimmillaan, joten kyllä kelpasi liikkua! Český rájsta on tehty ensimmäinen luonnonsuojelualue vuonna 1955, mutta alueen luontoarvot on tunnettu jo ainakin 1920-luvulta lähtien. Reitin varrella oli muistolaattoja muutamille opettajille, jotka olivat nähneet alueen ainutlaatuisuuden ja luoneet kävelyreittejä. Kävellessäni mietin usein, että he ovat olleet niitä todellisia visionäärejä. Nyt heidän muistokseen on nimetty näköalapaikkoja. 


Olen hieman hämmästynyt siitä, ettei tätä kohdetta ilmeisesti kovinkaan aktiivisesti mainosteta Suomessa. En ole nähnyt mitään vastaavaa koskaan missään. Tunnelma oli suorastaan satumainen, kun kallionlohkojen välistä avautui välillä näkymä syksyiseen metsään.


Paikka on myös kiipeilijöiden paratiisi. Köysien kiinnityskoukkuja näkyi siellä täällä, korkeuksissa. Myös itse toimintaa oli käynnissä parilla lohkareella. 


Lämmin suositus tälle paikalle, joka pakottaa miettimään elämän ja ihmisen pienuutta. En tiedä, mitä luonto silläkin haluaa opettaa, kun on saanut esimerkiksi nuo männyt kasvamaan tuonne lohkareiden päälle.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Huipulla ja vähän Puolassakin

Jo usean vuoden ajan ovat tšekit jankuttaneet minulle, että miksi et käy Sněžkalla, miksi et käy  Sněžkalla. Olen suhtautunut ajatukseen pikkuisen varauksellisesti, koska vuorikiipeily ei oikein tunnu omalta jutulta. Kuitenkin vieraan kansan parissa tutkimuksen tekemiseen kuuluu tällaisten suositusten noudattaminen, ainakin silloin, kun se itselle onnistuu ja vähänkin kiinnostaa. Mielestäni ei voi ymmärtää kulttuuria, jos ei kuuntele sitä edustavia ihmisiä heille tärkeissä asioissa.



Kyseessä on  Tšekin korkein kohta, joten ajattelin, että pitäähän tämä nähdä. Samalla se on rajavuori, toinen polku tuo huipulle Puolan puolelta.  Uusi köysirata on valmistunut vuonna 2012, sitä ennen Sněžkalle mentiin 1940-luvun avomallisella hissillä. Sellaiseen en luultavasti olisi uskaltanut nousta, mutta tähän uuteen kylläkin. 


Tulimme paikalle sillä olettamuksella, että hissillä pääsee huipulle asti. Näin ei asia kuitenkaan ollut, sillä aivan ylös vievä linja oli suljettu kovan tuulen takia. Tuulen voimakkuutta on muutan mahdotonta arvioida vuoren juurella. Köysiradan alaosassa vallitsi noin 15-asteinen säätila ja pieni tuulenväre hyväili kasvoja. 

Päätimme kaikesta huolimatta kiivetä ensimmäisen köysirataetapin jälkeisen osuuden, noin 300 metriä nousua ja 2,5 kilometriä kävelyä, kun kerran olimme tänne asti tulleet. Kuvassä näkyy huipulle vievien portaiden korjaukseen tarvittavia kiviä. Ne on tuotu sinne isoissa, valkoisissa kasseissa. Korjaukseen onkin tarvetta, kuluneet ja hapertuneet portaat ovat tällä hetkellä epätasaisia korkeudeltaan ja pinnaltaan. Ainakin minulle tämä toi lisähaasteita, erityisesti alastulossa. Jos tällaiselle retkelle lähtee eikä ole ennen kävellyt vuorilla, ei pidä antaa välimatkojen hämätä. Kävelimme tuota väliä reilun tunnin suuntaansa.


Kaikesta huolimatta reissu kannatti. Maisemat ovat aivan upeat, ja kun tuo portaiden kunnostustyö saadaan valmiiksi, on reitti taatusti paljon parempi kuin mitä se nyt on. Oli myös mielenkiintoista huomata, että Sněžkalle kiipeäjien jouokossa oli paljon selvästi aivan spontaanisti retkelle lähteneitä. Oli nuoria farkuissaan, lapsiperheitä, vanhuksia, jotka kiiruhtivat hitaasti, mutta varmasti.  Pari nuorta miestä kiipesi ilman paitaa, mutta kun tuuli sitten huipulla puhalisi sen 105 km/h, hekin kaivelivat (kuvien ottamisen jälkeen) puserot päälleen. 




Täällä päin kiipeäminen on tuttua puuhaa, joten monentasoisiin yrittäjiin ollaan totuttu. Tilaa annetaan hyvässä hengessä ja jokainen etenee omien tavoitteidensa mukaan. Wikipediasta lunttasin, että Sněžka on yksi niitä huippuja, joille turistit ovat ensimmäisenä tulleet, jo 1500-luvulla. Ehkä on hieman kyseenalaista käyttää ensimmäisistä tulijoista sanaa "turisti", mutta matkailijoita he kuitenkin olivat.



Huipulta löytyy sääasema, ravintola (joka oli tänään kiinni, vaikka olisivat tehneet erinomaisen tilin tällaisena sunnuntaipäivänä), postitoimisto ja kappeli. Kappelissa kävi usea kiipeäjä harjoittamassa hartautta, ymmärtääkseni olivat lähinnä puolalaisia ja kappeli taisi ollakin Puolan puolella. 

Suosittelen Sněžkaa kaikille, joilla jalka vähänkin nousee. Rauhallisesti kiipeämällä ja varovaisesti alaslaskeutumalla reissu onnistuu kyllä, jos kävely  itsesään ei tuota tuskaa. Kyllä nämä maisemat ovat sen arvoisia, lisäksi tulee liikuttua ja oltua ulkona.  Huipun tienoilta lähtee muitakin kävelyreittejä.

Toivon joskus pääseväni tänne takaisin sellaisena hetkenä, että tuuli ei estä köysiradan toimintaa huipulle asti. Ehkä hiukan olisi rankkaa ensin kiivetä vuoren jyrkin osuus ja sitten jatkaa suoraan retkeilyreitille. Tiedän kyllä ihmisiä, joilta sellainenkin luonnistuu, joten tämä vihjeenä myös heille.



PS Pahoittelen, että teksti näkyy ainakin joissakin selaimissa osittain eri kokoisena. Korjausyritykset eivät ole tuottaneet tulosta. Koettakaa kestää.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Colloredo-Mansfeldpalatsi - piilohelmi Kaarlensillan kupeessa

Tällä kertaa esittelen teille Prahan piilohelmen, todellisen rauhan tyyssijan turistivirtojen keskellä. Kyseessä on Colloredo-Mansfeldpalatsi, joka sijaitsee aivan Kaarlensillan kupeessa, Vanhankaupungin puolella. (Osoite on Karlova 2).


Pelkästään sisäpiha on hieno, vaikka itse rakennus ei sisältä kiinnostaisi tai sille ei olisi aikaa. Sisäpihalla oli myös rauhallisen näköinen kahvila, joka jäi kylläkin testaamatta. Suosittelen kokeilemaan - ja jokainen Prahassa turistiryysyn aikaan käynyt ymmärtää kyllä, miksi.

Sisään palatsiin pääsee yhdellä korunalla. Kyllä, tämä oikeasti pitää paikkansa, olen testannut. Prahan kaupungingalleria on pitänyt paikkaa hallussaan vuodesta 2010, ja se on avattu yleisölle vuonna 2013. Tarjolla on myös opastettuja kierroksia, mutta en itse testannut, vaan kävelin palatsin läpi omin päin. Aikaa tähän minulla meni puolisen tuntia. Opastus varmasti avaisi paljon uutta, joten ehkä jonakin päivänä vielä osallistunkin.


Sisäänkäynnin edustalla oli kuvaamisen kieltävä symboli. En kuvannut niissä osissa palatsia, jossa oli näyttelytilat. Tämänhetkinen näyttely esitteli jonkun Slovenialaisen valokuvaajan töitä. Hän oli kiertänyt ympäri kotimaatansa kuvaamassa sikäläistä heinälatomaisemaa.

En ollut aivan varma, koskiko kielto myös muuta palatsin sisäosaa, joten kun toinen vahdeista lähti mukaani katsomaan muita osioita, kysyin häneltä, saako näitä paikkoja kuvata. Hän vastasi myöntävästi. Kun mitään ongelmaa ei ollut ja lupakin annettu, räppäsin muutamia yleiskuvia.


Jos käytte täällä, varautukaa kuitenkin siihen, että kielto on sittenkin tiukempi. On minulle nimittäin Prahassa ennenkin käynyt niin, että on sanottu, että eihän täällä saisi kuvata, mutta te kun olette niin mukavia eikä täällä ole kovin paljon juuri nyt ihmisiäkään, niin anna mennä vaan.

Tämä sama, jännä ilmiö tulee myös arkistotyöskentelyssä vastaan. Joskus olen tilannut joitakin asiakirjoja, eikä kukaan ole oikein tiennyt, voiko niitä avata tutkimuskäyttöön vai ei. Aikansa asiaa palloteltuaan ovat vastanneet minulle, että emme vieläkään tiedä, mutta kun olet meillä ennenkin asioinut, niin kai me sinun antaa näitä vähän vilkaista. Tässä lienee avainkäsitteenä suhteen luominen, mikä on tässä maassa erittäin tärkeää. Salauskäytännöt ovat olleet minulle kyllä aikamoinen mysteeri, koska nämä asiakirjat eivät ole sisältäneet kenestäkään yksityishenkilöstä mitään sellaista tietoa, mitä en voisi saida muita väyliä pitkin helpostikin selville.


Mutta takaisin Collorendo-Mansfeldpalatsiin. Näistä yleiskuvista ei näy se rappioromantiikka, mikä paikassa vallitsee. Tästä ovikuvasta ehkä hiukan huomaa, ettei kunnostustöitä ole tehty aikoihin.

Aivan yksin ja ilman ketään vahtia kävelin aiemmin mainitussa näyttelytilassa, jossa kuvauskielto ainakin oli voimassa. Muita vierailijoita ei ollut. Puulattia vain narisi allani. Joissakin kohdissa oli otettu lattiasta esille eri kerroksia. Niitä oli jännittävää hieman tutkia.

Myös tapettikerroksia oli avattu joistakin nurkista samalla tavalla. Vanhoja seinämaalauksia oli otettu osittain esille. Ehkä restauroinnin aika vielä tulee, mikä on hieno asia, mutta tällaisessakin kunnossa on palatsi kiehtova kokemus.


Koko muu kaupunki tungeksi jossakin tuolla portin ulkopuolella. Minä vietin puolisen tuntia lähes yksin palatsin sisä- ja ulkotiloissa. Näin keskeisellä paikalla olevan arvorakennuksen ja taiteen eteen arvokasta työtä tekevän gallerian soisin myös säilyvän, joten maksakaa yksi koruna ja käykää tutustumassa!




keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Luostarin arkistot savuna ilmassa

Yksi tutkimukseni suola on arkistokäynnit, kuten ehkä joku tarkkaavaisempi lukija on saattanut huomatakin. Tällä kertaa minulla on ollut arkistoissa sekä onnea että epäonnea.


Epäonni liittyy luostareihin. Ehkä luittekin jo taannoisesta käynnistäni Emmaus-luostariin ja saamaani vastaanottoon siellä. Kansallisarkistossa oli luettelo heillä säilytettävistä Emmauksen asiakirjoista.

Luettelo vaikutti alkuun lupaavalta, jopa olutlaskut on säilytetty! Mutta kun päästään vuosiin 1930-1945, jotka minua kiinnostaisivat, on luettelossa käytännössä aukko. Dokumentin rippusia on siellä täällä, mutta käytännössä tiedot puuttuvat. Tämä johtuu siitä Amerikkalaisten vahingossa Prahaan pudottamasta pommista. Tänään ajattelin, että todella toivon niiden lentäjien kuulleen aikaansaannoksestaan ja hävenneen tätä lopunelämäänsä. Sota on sotaa, mutta silti...

Toinen minulle kiinnostava luostari on Želiv. Sen arkistot ovat myös hukassa juuri näiltä minulle kriittisiltä vuosilta. Kukaan ei oikein osaaa varmaksi sanoa, miksi. Olen asioinut useassa paikassa, jossa tietoja saattaisi olla.

Luultavasti syy tähän on se, että Želiviin perustettiin 1950-luvulla pappien vankila. Hirveitä asioita tapahtui siellä(kin), mutta ei siitä sen enempää ainakaan tänään. Uusimmat asiakirjat, joita vielä ei ollut ehditty säilöä, on ehkä yksinkertaisesti poltettu kokkona ilmaan tai muuten vain tuhottu.

Kansallisarkistossa olin tässä suhteessa viimeisellä rannalla. Ei mitään. Lähimmäksi tuli yksi asiakirja, joka oli vuodelta 1929. Tilasin sen paremman puutteessa ja hyvin pienellä toiveikkuudella.


Se oli Želivin luostarin myöntämä miljoonan korunan velka-asiakirja. Velallinen oli Strahovin luostari täällä Prahassa.  (Mielenkiintoinen käyntikohde ja hyvä ravintola, upea kirjasto. Suosittelen!) Kiinnostava löytö, mutta ei auta minua eteenpäin.

Tänä kesänä olen saanut todella hyvää ja ystävällistä palvelua Prahassa lähes poikkeuksetta. Näyttää siltä, että uusi sukupolvi on ottamassa valtaa työelämässä, ja heillä on jo huomattavasti vähemmän menneisyyden painolastia kannettavanaan. Ei menneiden vuosikymmenten käsittely heillekään ole helppoa, mutta perususko ja positiivinen suhtautuminen toisiin ihmisiin on saanut valtaa.

Poroksi palaneet luostareiden asiakirjat ja raskaat taakat ihmisten harteilla kuvastavat osaltaan sitä, miten maailmaa ravisteleva tapahtuma toinen maailmansota oli. Toivottavasti kukaan sotaa suunnitteleva ei jätä huomiotta näitä jälkikäteen lankeavia loppulaskuja.


Ilmapiirin muutoksesta kertoo myös se, että huumori on saapunut kansallisarkistoon. Teksti kehottaa olemaan lukusalissa hiljaa ja häiritsemättä. Tällainen ilottelu on minullekin suoranainen kulttuurishokki!

Minivaellus Berounin alueella

Ei tarvitse olla mikään suuri eräihminen tehdäkseen pienen vaelluksen Prahasta käsin. Yhden päivän kun varaa, ehtii varsin mukavasti kävelemään helpon tai keskivaikean reitin pikkukaupunkien ja -kylien maisemissa. Junat kulkevat näppärästi, ja tunnin matkan jälkeen ollaan jo varsin rauhallisilla ja kauniilla seuduilla.


Tällä kertaa kävelin paikallisen ystävän kanssa Berounin alueella. Tarkoitus oli tehdä vain pieni ja rento kävely, mutta matkaa tuli taitettua yhteensä kuitenkin kahdeksan kilometriä kuin huomaamatta. Tšekissä on paljon korkeuseroja, mutta juuri tällä seudulla on reittejä, joilla ei kiipeämistä ole hirveästi.

Kävelimme Berounista Tetíniin, jossa on kuollut Böömin suojeluspyhimys Ludmila, Pyhän Václavin isoäiti. Juuri sen hyvän Václav kuninkaan, josta olen ennenkin kirjoittanut, ja joka ratsastaa kansallismuseon edessä. Ludmila hirtettiin huntuunsa, koska hänen vaikutus suureen pojanpoikaansa oli joidenkin aatelisten mielestä liian suuri.

Antonín Dvořák on säveltänyt pyhän Ludmilan kunniaksi samannimisen oratorion (Svatá Ludmila).

Kirkko ei ollut auki, mutta sisään sai kurkistaa.


Ottaessani tätä kuvaa oli takanani omakotitaloja rinteessä. Toivon todella, että niissä asuvat arvostavat maisemiaan.


Matkalla aina sattuu ja tapahtuu. Poikkesimme ennen paluuta Prahaan kaupunkiin nimeltä Srbsko. Siellä piti olla hyvä ravintola, mutta se oli kiinni. Kiersimme pari kolme muutakin ravintolaa, kaikki olivat kiinni. Nyt oli kuitenkin tavallinen tiistaipäivä. Mystistä.

Neljäs ravintola oli auki, mutta jostakin syystä se tarjoili vain luokkaretkeläisille tänään. Jäljellä oli enää yksi, aseman lähellä oleva ravintola. Odotukset eivät olleet suuret, mutta ruoka oli maukasta. Joskus siis kannattaa unohtaa suositukset ja mennä vain siihen viimeiseen vaihtoehtoon.


Tšekit ovat muuten itse todella innokkaita vaeltajia. Kerran kysyin yhdeltä tutkijalta, joka ei vaikuttanut yhtään ulkoilmaihmiseltä, että harrastaako hänekin vaellusta. Hän sanoi, että ei todellakaan. Hän vain kävelee luonnossa, mutta ei missään tapauksessa vaella. Tekee vain ihan lyhyitä reittejä.

Vastasin, että niin minäkin, lyhyet kävelyt kaikessa rauhassa ovat kaikista mukavimpia. Tähän hän vastasi, että vain sellaiset kolmisenkymmentä kilometriä viikonlopussa on sopiva, mutta ei sen enempää.

No, niinpä niin... Meidän kahdeksasta kilometristä ei täten kannattaisi paljon edes puhua.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Prahan kapina toukokuussa 1945

Jos olet autolla saapunut joskus Prahaan, olet ehkä ajanut pitkää valtakatua nimeltä 5. května. Se tarkoittaa toukokuun viidettä päivää, ja silloin alkoi Prahassa kapina natsihallintoa vastaan vuonna 1945. Tapahtuma on niin merkittävä maan historiassa, että kyllä se vähitäänkin sen yhden kadunnimen on ansainnut.

Tuona päivänä tšekit nousivat kapinaan, yksi asia johti toiseen, ja kapina kesti viitisen päivää. Kapinahalukkuus oli kytenyt jo pitkään, mutta nyt hetki oli oikea. Liittoutuneet olivat jo hyvin lähellä.  Tilanne päättyi saksalaisten pakenemiseen ja antautumiseen.

Oma tutkimukseni sivuaa tätäkin historiallista tapahtumaa, koska yksi tutkimani kirjeenvaihdon osallisista oli mukana tässä kapinassa. Hän oli jo kuusissakymmenissä oleva eläkkeelle joutunut kansakoulunopetaja, Josef. Tämä tietysti kertoo siitä, miten laaja pohja kapinalla on ollut, ja miten suurta rohkeutta siihen osallistuneet ovat osoittaneet.

Prahan linnan keisarillisissa talleissa vielä tämän kuun loppun asti auki olevassa näyttelyssä (josta bloggasin eilen, menkää toki lukemaan) oli aiheesta hyvin laaja kuvaesitys, jota sai itse selailla. Siinä kerrottiin tapahtumien kulku päivä päivältä. Olin kiitoillinen tästä mahdollisuudesta saada selkoa kapinan kehittymisestä.

Tässä muutamia kuvia, jotka valaisevat hiukan asiaa. Pahoittelen, että kuvat eivät ole laadultaan hyviä. Kattovalot esiintyvät niissä koko ajan. Ajattelin kuitenkin jakaa näitä juttuja hiukan, koska aihe on mielestäni tärkeä. Nämä kuvat olen ottanut ensisijaisesti oman muistini tueksi, joten siksi en ole kantanut kuvanlaadusta niin suurta huolta.



Tässä kuvataan taistelua radiotalosta. Saksalaiset pyrkivät hiljentämään lähetyksen, mutta eivät onnistuneet siinä. Prahalaiset tunkeutuivat SS:n ohi puolustamaan taloa esimerkiksi viereisten talojen kattojen kautta.


Olen aina ihmetellyt, mistä tšekit saivat yhtäkkiä valtavat määrät aseita. Oli heillä toki omiakin varastoja kerättynä kuuden miehitysvuoden ajalta, mutta merkittävä tapa oli ostaa saksalaisilta, joskus jopa ruokaa ja siviilivaatteita vastaan. Kaikkihan tiesivät tässä vaiheessa, että Saksa tulisi tämän sodan häviämään.


Tässä kansa tuhoaa saksalaisen kustannusliikkeen varastoa Václavin aukion talossa numero 25. Painotuotteita sataa ikkunoista alas.


Pari kuvaa barrikadeista, joita rakennettiin ympäri kaupunkia. Näyttelystä selvisi, että 300 000 metriä kadunpäällystettä irrotettiin ja käytettiin näiden rakentamiseen. Näillä barrikadeilla seisominen on ollut paljon hurjempaa kuin myöhemmillä sellaisilla. SS oppi varomaan näitä paikkoja, kun heille valkeni, että kansa on oikeasti noussut kapinaan.

Näistä barrikadeista on muuten julkaistu kirja, joka esittelee niistä tärkeimmät kuvien kera. Ei uskoisi, mutta teos on ainakin minusta erittäin kiinnostava!


Sotakuvista pysäyttävimpiä ovat minulle ne, joissa esiintyy hyvin nuoria ihmisiä, kuten tämä poika, joka on ollut eliminoimassa tarkka-ampujia.


Toinen sodan pystäyttäviä ja vastenmielisiä puolia on kosto viattomille ihmisille, kuten siviilien nöyryyttäminen. Hakaristit olivat peräisin kaupungilla liehuneista lipuista.

Onneksi nämä tapahtumat ovat jo melko kaukana historiassa. Tästä lähtien luultavasti aina, kun näen katukivröykkiöitä Prahassa, muistan barrikadit, joihin niitäkin aikanaan käytettiin. Kuva on eilisillalta Václavin aukiolta. Taustalla siintelee kansallismuseo.