Tosi kyseessä

Kävin Kaisa Kyläkosken bloggauksen innoittamana eilen katsomassa Kiasman näyttelyn nimeltä Tosi kyseessä. Täytyy tunnustaa, että tuntui hieman typerältä maksaa kymppi kyseisestä näyttelystä. Odotin paljon enemmän kuin mitä sain.

Monessakin teoksessa ajatus oli ihan hyvä, kirjoittamisen tutkijana pidän erityisesti siitä, että tekstejä hyödynnetään ja yhdistetään luovasti. Yhdessä teoksessa, jonka nimeä en valitettavasti muista, oli taiteilija  kerännyt seinäkirjoituksia, tehnyt niistä rintanappeja ja rintanapeista esittävän kuvateoksen. Pidin kyseisen työn ideasta kovasti, vaikkei itse lopullinen teos niin paljon sykähdyttänytkään.

Toinen kiinnostava, ja varsin onnistunut, oli videoteos, joka kuvaa venäläisen perheen juhlintaa. Taustalla taiteilija kertoo sukunsa Siperian-kerkoituksesta. Tässä teoksessa kontrasti toimi varsin hyvin, ristiriita oli mykistävä.

Mitä varsinaisesti halusin mennä katsomaan, oli Jari Silomäen tekstietos Yksi hetki, Kaksi kuvaa 1918-2011. Siinä taiteilija on kerännyt tuntemattomien ihmisten päiväkirjoista ja kirjeistä lauseita ja yhdistänyt ne samoihin päiviin sattuneisiin maailmanhistoriallisiin tapahtumiin. Vähän samaa yritän omassa tutkimuksessani sekä työn alla olevassa romaanikässärissäni, minkä takia halusin teoksen nähdä. Taas kerran idea oli hyvä, varmasti taiteilija oli nähnyt paljon vaivaa etsiessään sopivia tekstejä joita yhdistää, mutta silti jäin vähän typertyneenä miettimään, että missä tässä on se taiteilijan oma tuotos. Olen samaa mieltä, että taiteen tulee herättää kysymyksiä siitä, mikä tarina ja kenen tarina hyväksytään, kenen unohdetaan. Tuo teos ei kuitenkaan avannut tätä kysymystä oikein mitenkään.

Tylsämielinen vastaus minulle olisi tietysti se, että taiteen tuleekin herättää kysymyksiä ja saada katsoja pohtimaan, mutta se ei nyt vaan minulle kelpaa. Tehdessäni tätä yhdistämistä kirjallisuuden ja kirjoittamisen kentällä en voi heittää juttuja lukijan varaan, vaan vaadin itseltäni enemmän. Perustelen koko ajan itselleni, miksi valitsen tällaiset tapahtumat ja miten ne tukevat kerrontaa. Välillä onnistun paremmin, välillä huonommin, mutta asian oma prosessointi on käynnissä koko ajan.


Mielenkiintoista Silomäen teoksessa oli se, että hän oli ottanut teokseensa kaksi Prahan vuoteen 1968 tapausta:  Samana päivänä kun Alexander Dubček valitiin Tšekkoslovakian johtoon, Martinkylässä oli kylmää, sisällä tosin lämmintä, kun muisti lisätä aamulla hiiliä. Kevättä odoteltiin, Prahaaan kevät oli saapunut. Ja samana päivänä kun panssarit vyöryivät Prahaan, Eila pohti talon myymistä ja sitä, ettei ollut tehnyt lainkaan syystöitä. Prahan kevät ja syksy ovat ilmiselvästi taiteilijoita motivoivia ja koskettavia tapahtumia, eikä kyllä mikään ihme, onhan tapahtuma täyttä draamaa.

Yhdestä merkinnästä minulle tuli hieman sellainen olo, että onko historiallinen tapahtuma valittu siksi, että arkipäivän sitaatti syystä tai toisesta haluttu ottaa mukaan. Kyseessä oli päivä, kun Itävalta-Unkari liitti itsensä  valloittamansa Bosnian ja Hertsegovinan. Aika harva varmaan on kuullutkaan koko tapauksesta, kyseessä on siis ensimmäisen maailmansodan esinäytös. Yksi henkilö, jonka elämästä kirjoitan, on itse asiassa osallistunut kyseiseen valloitussotaan, joten sikäli se oli minulle tuttu tapahtuma ja herätti siksi myös mielenkiintoni.

En halua tätä teosta mitenkään tyrmätä, onhan siiinä kiinnostavia elementtejä, mutta kuten sanoin, sitä omaa ajatusta jäin kuitenkin kaipaamaan. Sama vaiva oli monessa muussakin kyseisen näyttelyn teoksessa. Menee varmaan pitkään, että viitsin seuraavan kerran mennä Kiasmaan. Ehkä kuitenkin jossakin vaiheessa taas annan nykytaiteelle mahdollisuuden.


Kommentit

  1. Eiköhän tuon rahanmenetyksen kestä. Menköön taiteen hyväksi. :) Ja itsehän valintani teen, ei se ole kenenkään syytä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini