Prahan keväässä

Minun on pitänyt kirjoittaa viime torstain tapaamisesta Sachsenhausenista selviytyneen miehen kanssa jo muutaman päivän ajan. On vaivannut väsymys ja vaikeus valita näkökulma. Niinpä päätin kirjoittaa ajatukseni niin kuin ne ovat, lyhyesti ja ytimekkäästi. Tapaaminen oli varsin antoisa, taas tuli yksi tarina kerrottua ja taltioitua. Karel on 96-vuotias, mutta pystyy vielä hyvin liikkumaan ympäri Prahaa kaupungin erinomaisen julkisen liikenteen avulla. Tapasimme Café Louvressa, jonne hänen piti tulla kotoaan bussilla ja ratikalla. Karelin kerronta oli insinöörimäisen selkeää ja yksityiskohtaista, mutta myös elävää Hän oli mm. onnistunut salakuljettamaan kaulapussinsa Sachsenhausenista vapauduttuaan. Kaikki leirin vaatteet ja muut tavarat piti jättää lähtiessä sinne, mutta hänen onnistui kätkemään pussukka pakollisen suihkun ajaksi ja nappaamaan mukaan, kätkemään siviilivaatteisiinsa. Hän antoi minun kuvata kaulapussissa säilyttämänsä pienet lappuset, tai kopiot. Originaalit hän o...

Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin aulassa on tällä hetkellä näyttely kaikesta mahdollisesta, mitä tässä maassa on tapahtunut 17.11. (Mm. samettivallankumous.) Kävin näyttelyssä jo etukäteen, ennen virallisia avajaisia, koska olin kutsuttuna vieraana kansallispäivän konsertissa maanantaina. Sen jälkeen oli mahdollista tutustua näyttelyyn, vaikkei se ollut oikeastaan vielä auki. Tänään kävin näyttelyssä vielä uudemman kerran. Siellä tuli mieleen, että mahtaako kukaan muu kuin minä joskus miettiä, mitä on elää niinkin vanhaksi, että koko maailma ympäriltä muuttuu. Tämä tuli mieleen  Sachsenhausenista selviytynistä  opiskelijoista, jotka lähetettiin kyseiseen paikkaan 17.11.1939. Nuorimmat elossaolevat ovat 95-vuotiaita. Näyttelyssä on selviytyneiden kuvia eri elämänvaiheista. Tässä yksi lapsuudenkuva. Tunnen ko. herran henkilökohtaisestikin. Jos katsoo taustalla pilkottavaa isän takkia, voisi kuvitella, että kyseessä on paljon vanhemman ajan kuva. Maailma o...

Chotěboř, tuo paikka, josta varmaankaan kukaan muu kuin minä ei kirjoita suomeksi nettiin. Saman kaltaisia pikkukaupunkeja on Tšekinmaalla useita. Löytyy kirkko keskiajalta, muutama barokkirakennus ja linna. Suosittelen lähtemään seikkailumielellä tutkimaan näitä pieniä kaupunkeja, niiden kautta maa avautuu aivan toisella tavalla kuin varsin globaalissa Prahassa. Kävin taas vähän opiskeluihini liittyen kaivelemassa Chotěbořin vanhoja asioita. Kaupungin museo sijaitsee barokkilinnassa. Itse asiassa nykyinen kreivi ja kreivitär, Dobrzenskín sukua, ovat muuttaneet Kanadasta maanpaosta linnaansa. Viljelevät maita, hoitavat metsiä ja elelevät linnassaan. Saavat myös vuokratuloja museolta. Ei varmaan hassumpaa elämää. Tässä on kauniista kulmasta otettu kuva linnasta. Kun kiertää muille sivuille, huomaa, että seinissäkin on tekemistä, saati sisäpuolessa. Ei taatusti ole helppoa olla näin paljon vartijana, mutta hienoa, että tämä kreivi pitää tavoitteenaan linnan kunnostuksen. Kävin...

En vieläkään käsitä sitä, että Kaarlen yliopisto on julkaissut artikkelini. Mutta uskottava kai se on, kun näkee oman nimensä kirjassa. Kirja tuli tänään ulos, ja päivä oli muutenkin täynnä tapahtumia. Puheita on pidetty ympäri maata, onhan nyt ennen kaikkea samettivallankumousen 25. vuosipäivä. Toisaalta on myös yliopistojen sulkemisen ja natsiajan vainojen alkamisen 75. vuosipäivä. Tutkimukseni puolesta keskityin siis tuohon jälkimmäiseen juhlintaan. Päivä alkoi puheilla ja kuorolaululla yhden yliopistorakennuksen edessä -  sen, jossa asui Jan Opletal . Opletalin ampumisestahan tämä koko ruljanssi alkoi, koulutettujen ihmisten vaino. Toisaalta totalitaarisella hallinnolla on aina syynsä vainota, joten jostakin se olisi varmasti joka tapauksessa alkanut. Kukkia tuotiin riittämiin uhrien muistolle. Juhlallisuuksien välissä kävin vähän asioita hoitamassa ja rehellisesti sanottuna myös nukkumassa päiväunet. Osuin metrojunaan, jonka opiskelijat olivat koristelleet samettivalla...

Tänään lentokoneessa matkalla Prahaan meille matkustajille annettiin käteen selvityslomake, jota Tšekin tasavallan terveysviranomaiset vaativat. Kyseessä siis selvitys siitä, onko matkustaja liikkunut ebola-alueella. Moneen kertaan muistutettiin, että lomake täytyy täyttää ennen koneesta poistumista ja se pitää olla käsillä heti poistuttaessa, koska siellä viranomaiset tulevat sen hakemaan. Täyttelin tietysti kaavakkeen, mutta mieleeni hiipi epäilys heti, kun huomasin, ettei vieressä istuva tšekkimies tehnyt ensin elettäkään asian eteen. Kyllä hänkin sen sitten lopulta kiltisti täytti. Kuinka ollakaan, koneellinen matkustajia käveli lomakkeet käsissä ulos, matkatavarahihnoille asti. Minun lomakkeeni on tuossa keittiön pöydällä, taitaa jäädäkin matkamuistoksi. Miten voikin olla, että turhan byrokratian luvatussa maassa ei byrokratia toimikaan silloin, kun sen ehkä kannattaisi. Ehkä lentomatkustajia todella kannattaisi vähän seurata tuon ebolan takia. Paikalliset eivät tietenkää...

Nukuin viime yönä poikkeuksellisen huonosti. Olin väsynyt jo aikaisin illalla, mutta uni jäi vähäiseksi, ja sen vähäisen unen aikana silmieni edessä pyörivät eilen kuulemani tarinat. Tarina tšekkilentäjästä RAF:n palveluksessa, jolla olisi ollut mahdollisuus pommittaa Sachsenhausen tuusannuuskaksi, mutta ei sitä tehnyt, koska hänellä oli siellä niin paljon ystäviä. Ja tarina Adolf Burgerista , joka kansakoulupohjalta oli oppinut sellaiseksi mestaripainajaksi, että Britannian keskuspankki ei erottanut hänen väärennöstään aidosta punnasta, ja joka yhä muistaa kirkkaasti kaiken, mitä tapahtui vaikkapa vuonna 1942. Välillä heräsin tuskaan, että yritän ymmärtää jotakin todella vaikeaa tšekinkielistä puhetta. Kaikki sanat kuulostavat tutuilta, mutta en saa niistä yhtäkään päähäni. Luulin aamulla muistavani edes joitakin sanoja, mutta enpä muista, joten en voi edes todeta, olivatko ne oikeita sanoja vai eivät. Yhdessä vaiheessa makasin hereillä ja olin kuulevinani, että joku liikkuu parve...

Kävin tekemässä tänään vielä yhden haastattelun pian 97 vuotta täyttävän professorin luona. Tulin kukkakimpun kanssa, mutta 35 asteen helle aiheutti tapaturman, katkaisi kimpun punaisen ruusun. Mitään ei ollut tehtävissä, ruusu oli pakko heittää kadunvarrren roskasäiliöön.Järjestelin kukat uudelleen ja ojensin ne hänelle. Professorin keittiön ikkunan alla kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja neilikat. Ajattelin, että onhan hänellä sentään kukkia omastakin takaa. Ennen kuin aloitin haastattelun, hän pyysi minua odottamaan hetken. Hän oli poissa yli kymmenen minuuttia. Katselin odotellessani ikkunasta ulos, ruusuja ja neilikoita, omenapuuta, jossa jyrkät tikkaat. Mietin, montako vuosikymmentä tuo Sachsenhausenistä selviytynyt ja niistä hirmutöistä todistaja on katsellut ruusuja ja kiivennyt keräämään omenia. Kun hän palasi, oli hänellä kädessään kukkakimppu, mm. ruusuja. Ne olivat hänen lahjansa minulle, koska ne ovat nyt parhaimmillaan ja hänellä on niitä niin paljon. Ehkä elämäni m...