sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Laskelmointia vai selviytymistä?

Helteinen päivä sulattaa aivot tähän paikkaan, mutta kirjoitan silti hiukan hajamietelmiä, joita nousee palattuani taas vähäksi aikaa takaisin kirjaan Mies vailla ominaisuuksia. Aihe, jota nyt pyörittelen, on laskelmointi. Musilin kuva romaaninsa henkilöistä on hieman ristiriitainen, toisaalta he näyttävät lipuvan elämän virrassa, illuusionsa menettäneinä. Toisaalta tuntuu siltä, että he päätyvät kuitenkin toimimaan niin kuin sen hetken yhteiskunnassa on järkevää. Ei ole mitään mieltä sitoutua mihinkään, uskoa mihinkään tai omata ihanteita, koska kuitenkin joutuu pettymään.

Peilailen tätä ajatusta nykyaikaan, tai oikeastaan kaikkiin aikoihin. Onko laskelmointi aina pahasta? Miksi yleensä muita syytetään kylmästä laskelmoinnista, mutta itse on aina tehnyt vain sen mikä oikealta tuntuu tai mikä on ollut pakon sanelemaa? Miksi yhdenlaisesta laskelmoinnista (vaikkapa puolueeseen liittymisestä) joutuu myöhemmin pää pölkylle, mutta toisenlainen laskelmointi (esimerkiksi marginaaliin jättäytyminen) voi johtaa sankaruuteen? Peli on erittäin ennalta-arvaamatonta.

Olen tällä viikolla pohtinut kehittelemiäni henkilöhahmoja ja heidän valintojaa ja peilannut niitä Musilin teokseen. Huomaan kehittyväni varsin ammattimaiseksi ymmärtäjäksi, enkä osaa enää pitää yhtäkään omista hahmoistani varsinaisina laskelmoijina. Huutaako kuitenkin lukijan mieli aina jonkun päätä vadille? Tarvitaanko aina joku pahis tai kylmäpintainen tyyppi, joka vain katsoo omia etujaan? Tässä vaiheessa olen taipuvainen sille kannalle, ettei välttämättä, mutta katsotaan nyt, millaiseksi tarina lopulta taipuu.

2 kommenttia:

  1. Eikö laskelmoinnin vastapoolina ole tavallaan sitoutuminen johonkin asiaan, aatteeseen, ideologiaan tms?

    Yksittäisen ihmisen voi tietenkin olla järkevää pyrkiä vain selviytymään ailahtelevissa olosuhteissa, ei siitä ehkä kannata ketään moittia. Mutta toisaalta, omasta mielestäni, tarvitaan ihmisiä, joilla on eräänlainen suurempi näky siitä miten asioiden tulisi olla, ja kyky sitoutua tähän näkyyn, toimia sen innoittamana, ja kestävyyttä maksaa se hinta, joka siitä todennäköisesti seuraa.

    VastaaPoista
  2. Olet varmaan ihan oikeassa, Kirsti. Tarvitaan tällaisia näkijöitä ja siviilirohkeita ihmisiä. Ehkä siinäkin aika lopulta kertoo, että kuka sellainen oli. En usko, että sellaista kohtaloa voi varsinaisesti valita. Lisäksi uskon ainakin toistaiseksi niin, etteivät tällä lailla suuret ihmiset koe itseään erityisen suuriksi. Voipi olla, että muutan vielä mieltäni, ei olisi ensimmäinen kerta kun niin käy. :)

    VastaaPoista