torstai 5. toukokuuta 2011

Prahan kapinan vuosipäivä

Pankrácin vankila, tuo pahamaineinen gestapon poliittisten vankien säilytys- ja teloituspaikka on itse asiassa rakennettu jo 1800-luvulla. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta ihmeellistä on se, että synkästä menneisyydestään huolimatta vankila on vielä käytössä. Pieni nurkkaus vankilasta on jätetty Gestapo-museoksi, mutta se on yleisölle auki vain joinakin juhlapäivinä. Opastettuja kierroksia järjestetään jonkin verran ja sotahistorioitsijat pääsevät paikalle. Sain tiedon, että tänään, museo on auki, kun on Prahan kapinan vuosipäivä, siispä päätin lähteä tutustumaan.

Helmikuussa etsin tätä paikkaa, hyytävän kylmässä säässä, mutta en löytänyt. Kyselin ja kyselin ohjeita, sitten yksi nuori sotahistorioitsija näytti minulle googlemapsista paikan, ja nyt löysin heti. Vankila on oikeustalon takana, helmikuussa olin jo tosi lähellä, mutta en vain älynnyt reittiä talon taakse. Hienoa oli huomata, että nyt pystyin jo lukemaan talon seinästä, että tämä on nyt se oikeustalo. Kielitaito on sen verran jo kehittynyt, vaikka välillä tuntuu, ettei ole oppinut oikein mitään.


Olin saanut tiedon, että juhlallisuudet alkaisivat kello 12, mutta paikan päällä ei varttia vaille näyttänyt tapahtuvan vielä mitään. Oli hankala etsiä henkilöä, keneltä kysyä, kun ei voi olla varma, kuka on vankilan henkilökuntaa, kuka sen asiakas tai muuten vaan alueella käymässä. Lopulta eräs nainen, jolla oli henkilökortti kaulassa, tuli vastaan ja häneltä sain tiedon, että tilaisuus alkaakin vasta kello 13. Niinpä sitten lähdin etsimään kuppilaa, jossa istuskella hetken verran, sillä sääkin oli aika viileä.

Vankila-alueen reunalla on bistro, mutta se ei ollut vielä auki. Muutaman sadan metrin päästä löytyi ihan peruspaikka, jossa sai lueskella lehteä ja siemailla teetä. Blesk-lehdestä (nimi tarkoittaa salamaa), joka on näitä juorulehdistä pahimpia, sain lukea, että Tšekissä on napattu muutama terroristi ja luntakin on satanut. Muualla Euroopassa on lämmintä, vain täällä on kylmä piste, kertoo lehti. Jossakin lunta oli tullut näin paljon, 30 senttiä.


Takaisin vankilalle ja taas kysymään, missä tilaisuus on. Minulle sanotaan, että kulkue lähtee kulman takaa. Jahas, sinne siis. Paikalla on nuoria sotilaita isojen seppeleiden kanssa, kysyn vielä heiltä ja saan varmuuden siitä, että täältä se lähtee. Ihmisiä on kerääntynyt, monenikäisiä, eri tyyppisiä. Pian paikalle kaartaa musta auto, josta astuu mies, jota kuvataan. En tunne häntä. Kukaan ei sano mitään, kukaan ei näytä organisoivan tilannetta ainakaan aktiivisesti. Autosta astunut mies ja pari upseeria johtavat kulkuetta. Hakeudun ihan hännille, yritän olla vanhojen prahalaisten katveessa toivoen, että minua luullaan jonkun sukulaiseksi.

Kulkue pysähtelee laskemaan seppeleitä erilaisille muistomerkeille, joita on ympäri rakennuskompleksia. Minulla ei ole aikaa lukea muistomerkkien tekstejä, sillä luen niin hitaasti, että jäisin porukasta. En pidä tätä kuitenkaan niin tärkeänä asiana, kun tuon ajan tapahtumat suurin piirtein tietää, voi myös päätellä, mitä varten ne muistomerkit ovat.


 Muutama seppele on jäljellä, kun kulkue suuntaa muurin sisäpuolelle.


Meidät johdatetaan museoon ja suoraan - giljotiinille. Olenhan tästä giljotiinista ennenkin blogannut, mutta sen näkeminen varautumatta siihen etukäteen oli aika raju kokemus. Teloitushuone on jätetty alkuperäiseen asuun. Joku mies pitää lyhyen esitelmän, josta en ymmärrä mitään, koska hän puhuu niin hiljaa, etten kuule kunnolla. Luultavasti en paljon ymmärtäisi muutenkaan. Esitelmän jälkeen lasketaan seppeleitä giljotiinille. Sitten yksityiset ihmiset laskevat omat kukkansa, yhtäkkiä tajuan, että nämä ovat teloitettujen omaisia.

Yleensä pystyn etäännyttämään itseni näistä historian synkistä tapahtumista. Koen toki tunteita, mutta en erityisesti tunteile. Tänään kuitenkin, kun näen Tšekin väreissä olevat seppeleet ja kuulen kansallislaulun soivan, minäkin itken. Vielä metroasemalla, matkalla kauppaan ja kotiin, kyyneleet valuvat Tajuan sen vasta silloin, kun näen ihmisten katsovan minua hieman pitkään.


Kotona minulle tulee mieleen, että enpä taida olla ainoa suomalainen, joka on itkenyt, kun Tšekin värit nostetaan ylös ja kansallislaulu soi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti