keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Tarinaa arkistoista ja tästä päivästä

Mennessäni eilen sota-arkistoon sain tavata taas sen puheliaan vartijan ja näyttää hänelle passiani. Tällä kertaa keskustelimme siitä, miten kielitaito unohtuu, jos sitä ei käytä. Kuulemma hän luki koulussa vain venäjää, muttei muista siitä enää yhtään mitään, ranskaa taas tuli opiskeltua joskus oikein Ranskassa asti, mutta unohtunut sekin on. Saksaa taas on pakko puhua, kun siellä asuu sukulaisia. Vaimon äiti oli sudeettisaksalainen, mutta vaimo puolestaan ei halua puhua saksaa. Sanoin ymmärtäväni tuon oikein hyvin, mutta vartija oli toista mieltä; kun kerran Sveitsissäkin kielet voivat elää rinnakkain, niin pitäisi nyt Tšekissäkin.

Taas käytiin läpi kielet, joita minä osaan ja ihmeteltiin ruotsalaisten vallanhalua. Tänne Prahaan asti tulivat 30-vuotisessa sodassa tappelemaan ja toivat suomalaisia mukanaan ja nyt suomalaisetkin osaavat sitten pakosta ruotsia. Toivotteli kovasti onnea siihen, että löytäisin hyviä tarinoita. Muistin tällä kertaa kysyä, minkä arvoinen on sota-arkiston johtaja. Eversti on kuulemma hän.

No, eilinen teksti nyt kertoi tarinaansa. Jatkan tänään vielä vähän juttua Lidicestä. Elämälle tuntuu olevan ominaista se, että jonakin kauniina päivänä osat vaihtuvat. Tässä kuvassa lidiceläisnaisia, joitakin niistä harvoista, jotka selvisivät keskitysleiriltä hengissä, todistamassa Karl Frankin oikeudenkäynnissä sodan jälkeen kokemistaan natsihallinnon vääryyksistä.


Ja kyllä ne vääryydet vain, vaikka niitä miten paljon on tässä jo nähnyt, joka kerta mykistyttävät yhtä paljon. Tässä nimittäin kuvausryhmä, joka tallensi kyseisen kylän hävityksen.

 

Tässä saksalaiset urheilevat.


Parasta kieliharjoittelua on kyllä tämä arkistoissa käynti. Tänään olin puoli päivää yksin virkailijatädin seurassa, joka puhuu vain tšekkiä, ja hienosti meni. Opin paljon uusia sanoja, oli pakko oppia ja plärätä sanakirjaa.Tämä oli muutenkin niitä päiviä, että ymmärsin ihmisten puhetta ja pystyin poimimaan sieltä uusia sanoja omaankin käyttöön. Jotkut päivät ovat sellaisia, että mitään ei ymmärrä eikä mikään mene päähän ja vanhat tututkin sanat tuntuvat vierailta. Ymmärsin esimerkiksi ratikassa lipuntarkastajan kysyvän minulta, että olenko jäämässä tällä pysäkillä pois, kehotti jäämään, kun kerran jäämässä olin, eikä tarkastanut lippuani. Kaupan kassalla taas ymmärsin, että olen viimeinen asiakas, joka voi liittyä tähän jonoon, jälkeeni kassa suljetaan. 

Enää ei kaupassakäynti nostata niin paljon verenpainetta kuin aluksi. Olen turtunut siihen, että ihmiset tungeksivat, työntäydyn vaan sekaan, kun se on maan tapa. Tosin kyllä tänään oli taas hermot koetuksella, kun vaatekaupassa ja kirjakaupassa ei kummassakaan luottokortti toiminut, vaan piti pulittaa viimeiset käteiset. Sitten piti ravata toiselle puolelle kauppakeskusta automaatille, että saa ruokarahaa, kun ei todellakaan huvittanut Sparissa kokeilla, että toimisiko kortti sittenkin siellä. Kun pääsin kotiin, jukurttipurkin kansi oli auennut. Täällä ne purkit eivät ole yhtä vahvaa tekoa kuin Suomessa, mutta silti en ymmärrä, miten se noin oli auennut. Paljon ei ollut valunut, mutta pienikin määrä riittää sotkemaan kaiken.

En kuitenkaan mennyt jukurttien suhteen siihen myyjien asettamaan pommiin, että olisin ottanut vääränlaisia. Täällä nimittäin harrastetaan kaupoissa hyvin luovaa pinoamista. Kaikki samassa pinossa olevat tuotteet eivät välttämättä ole ihan samaa tuotetta, tai ovat muuten samaa, mutta maku on eri. Tästä on seurannut se, että kun kiireessä olen jukurtteja ottanut, niin vasta kotona olen huomannut, että nämähän ovat osittain ihan eri makuja kuin mitä piti. Pitkään syytin itseäni, kunnes yhtenä päivänä huomasin, että pinoissa voi tosiaan olla ihan mitä sattuu. Kalifornialainen naapurini E on sitä mieltä, että suomalaisena olen liikaakin tottunut siihen, että aina kaikki on järjestyksessä. Hän saattaa olla ihan oikeassa.

Lopuksi pieni näyte kevään etenemisestä.



4 kommenttia:

  1. Ajattelinkin että esiupseeri tuollaisen arkiston johtajan pitää olla, muuten ei oikein uskottavalta vaikuttaisi.

    VastaaPoista
  2. Tsekin kieli on kyllä vaikeaa ja usein nuoretkaan eivät puhu englantia...

    Aiheutin viime viikolla hilpeyttä kahdessa Paneria kahvilassa tilaamalla
    kinkkupaniinin (sunka)
    s:n päällä taisi olla väkänen.
    Lausuin sen niinkuin se kirjotetaan ja aina myyjä repesi nauramaan, en tiedä mitä tuli sanotuksi : )

    VastaaPoista
  3. Kysäisin tuon sunka-sanan mahdollista ongelmaa. Kuulemma sekä sana fuck että bitch ovat sitä lähellä, ehkä tämä aiheutti hilpeyttä.

    VastaaPoista
  4. Arvellimmekin sen olevan joku tuollainen sana.
    Kauheeta, mutta hyvä, että osasivat nauraa asialle:)

    VastaaPoista