keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Historian kätköistä

Aamulla porhalsin taas metrolla ja bussilla kansallisarkistoon. Sinne meneminen kestää täältä asunnoltani noin 50 minuuttia, ja tänään tuli testatuksi sekin, että arkistosta keskustaan menee aika tasan tunti. Tällä kertaa oli eri vahtimestari kuin eilen. Hän ei edes huomannut minua, kun tulin portista sisään, täytteli vain sudokua.

 Sain käteeni kaksi tilaamaani dokumenttia. Tartuin ensin paksumpaan, sillä se vaikutti lupaavammalta. Jos ihan rehellinen olen, niin valitsin tämän dokumentin sillä perusteella, että siinä mainittiin sana Pánkrac, joka on "minun" metroasemani nimi. En tiedä vielä, mihin tuo sana viittaa tässä dokumentissa, onko se yleis- vai erisnimi, mutta aion ottaa selvää. Tästä se arkistojen tutkiminen siis alkaa.


Dokumentti osoittautui tšekinkielenopettajan päiväkirjaksi ajalta, jolloin hän oli joutunut Gestapon hampaisiin. En ole vielä lukenut muuta kuin puolet silmäillen, mutta tässä vaiheessa näyttää siltä, että hänen "rikoksensa" olisi ollut kansallismielisyys - siis muunlainen kansallismielisyys kuin saksalaismielisyys. 



Tässä muistelmien etusivu.


Tässä näyte yhdestä sivusta. Opettaja on kirjoittanut muistelmansa kirjoituskoneella ja korjannut käsin virheensä sekä tehnyt lisäyksiä. En tiedä, miten hyvin se näkyy tässä kuvassa. Olisin voinut lukea tätä vaikka koko päivän, mutta kahdelta tajusin, että täytyy tehdä päätöksiä. Tilasin tästä itselleni kopion. Henkilökunta hoitaa monistamisen ja saan hakea valmiin kopion ensi viikolla. Lukeminen on helpompaa, kun on oma kopio, niin voi tehdä merkintöjäkin.

Kansallisarkistossa hurahtaa mukavasti kokonainen päivä. Eikä lounaallekaan tarvitse lähteä kauas, siellä on edullinen kanttiini, josta saa mm. eurolla soppaa. Jos on oikein pihi, voi ottaa omat eväät ja syödä niitä siihen varatulla alueella. Tässä tämän päivän keittoni, tyypillinen paikallinen soppa. Pinnalla on krutonkeja jotka olivat aika isoja. Hyvää oli.



Tästä kuvasta taas näkyy, kuinka kanttiinista voi ostaa vaikka pätkän makkaraa tai palan juustoa pahimpaan nälkään. Kun otin kuvaa, niin keittäjät kyselivät, että miksi tätä kuvaan. Kun kerroin, että Suomeen pitää näyttää, miten hyvin täällä syödään, niin olivat ilahtuneita. Kehuin tietysti myös keittoa heille.


Kansallisarkistosta lähdettyäni kiertelin vanhassakaupungissa hieman. Kävin taas jo tutuksi tulleessa antikvariaatissa ja ostin jonkun blogin kommentoijan kehuman kirjan Tarjoilin Englannin kuninkaalle. Sain myyjältä vinkkiä, mistä antiikkikaupoista kannattaisi kysellä vanhoja kirjeitä.


Jan Palachille 

Yhtenä tammikuisena päivänä vuonna 1969 saavut junalla kotkaupungistasi  Prahaan, tulet opiskelija-asuntoosi ja istut alas. Kirjoitat muutaman kirjeen ja lähdet viemään niitä postikonttoriin. Yhden kirjeen jätät salkkuusi. Suuntaat Wencesalus-aukion yläpäähän, lähelle kansallismuseota. Salkkusi jätät hieman kauemmas siitä mihin jäät seisomaan. Ensin olet ottanut samaisesta salkusta kaksi kanisterillista bensiiniä. 

Sekunin kuluttua, niin silminnäkijät ovat kertoneet, palat oranssina pallona. Kaadut maahan, kasvojasi kehystää tuhka, olet täynnä rakkuloita ja päänahkasi on karrella. Tuijotat ensin ympärillesi kertyneitä ihmisiä, sitten ummistat silmäsi.  Heräät kuitenkin vielä sairaalassa, jossa todetaan, ettei mitään ole tehtävissä. 85 % ihostasi on palanut. Elät vielä  joitakin päiviä. Toistelet hoitavalle lääkärillesi: "Kerro kaikille, miksi sen tein. Kerro kaikille." 

Teollesi tuli jäljittelijöitä, vaikka jäähyväiskirjeessäsi kiellät ketään seuraamasta sinua. Protestisi miehitystä vastaan ei muuta mitään. Kylmä sota jatkuu. Kuitenkin, kaksikymmentä vuotta myöhemmin samalla aukiolla nähdään opiskelijamielenosoitus, johon muutkin kuin opiskelijat yhtyvät. Tästä mielenosoituksesta kymmenen kuukauden päästä kommunismi on kaatunut kotimastasi.

Seison sinulle nimetyllä aukiolla. Japanilaisturistit tuijottavat minua pitkään, kamera olalla ja Praha-pipot päässä. Kypäräpäinen nuori mies katsoo myös kysyvästi, mutta ei onneksi kysy suoraan, mitä teen. Miten kertoisin heille, että ajattelen, missä nyt olisit, jos et olisi tehnyt mitä teit.

Opiskelit historiaa. Olisit jo eläkkeellä, ehkä tutkijan tai opettajan työstä. Ehkä olisit se vanha opettajamainen mies, joka tänään auttoi minua kansallisarkistossa, kun en osannut hyvin kommunikoida henkilökunnan kanssa. Juuri se, joka teki sukututkimusta. 

Tai ehkä olisit mennyt samettivallankumouksen jälkeen politiikkaan, olisit voinut olla vaikka Havelin oikea käsi. Tai ainakin paikallistasolla tärkeä hahmo, entinen toisinajattelija ja historioitsija. 

Toisaalta olisit voinut kuitenkin pudota rattailta, kun poliittinen muutos tapahtui. Saattaisit olla koditon ja nukkua ratikassa kaiket päivät, metroasemilla yöt. 

Tulisit ehkä minua vastaan ostoskeskuksessa, olisit se hidas ukkeli, joka ei osaa valita, ottaako kokojyvä- vai unikonsiemensämpylöitä, kun leipiä on korikaupalla joka marketissa. Tuijottaisit nuoret miehet antamaan sinulle paikan ratikassa. Käskisit brittituristeja pitämään pienempää suuta siinä samaisessa ratikassa. Silloin en kuitenkaan tietäisi nimeäsi.

Sinulta jäi näkemättä valmistuminen, työelämä ja kylmän sodan päättyminen. Jäi näkemättä eläkepäivät ja EU:n tuomat kommervenkit. Niitä et saanut, mutta sinulla on aukio Prahan vanhassakaupungissa sekä nimikkoasteroidi. En tiedä, kumpiko on suurempaa. Jos yhden asian sinun haluaisin tietävän, niin sen, että loppupeleissä tämä maailma on sinun laillasi ajattelevien, vaikka aina  en siihen itsekään jaksa uskoa.


 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti