Prahan keväässä

 Tämänkertaiselle matkalle lähtiessäni mietin, tuleeko tästä eräänlainen jäähyväisreissu. Mietin, onko minulle Prahassa enää sillä lailla mitään, että aktiivisesti suunnittelisin paluuta. Toki täällä on paljon ystäviä yhä, vaikka moni on jo lähtenyt tähtien taakse. Hieman myös mietitytti, että tuleeko tästä surullinen matka, koska niin moni on jo poistunut. Matkassa oli suruakin mukana, mutta kauniilla tavalla sekoitettuna iloon. Oli haikeaa miettiä jo edeltämenneitä ystäviä, niin moni paikka tutuilla reiteillä muistuttaa heistä. Toisaalta monet muistot olivat iloisia, jopa humoristisia. En ehkä koskaan voi mennä M ůs tekin asemalle muistamatta, kun se oli remontissa, joten maan alla piti kävellä pahimmillaan melkein kilometri. Ja tuolloin 95-vuotias liikuntatieteilijäystäväni veti niitä käytäviä ja portaita yhä puolijuoksua. Enkä voi olla hymyilemättä tuolle muistolle. Myös uusia ajatuksia ja ideoita syntyi tämän matkan aikana ja tapahtui tulevien kohtaamisten suunnittelua. Vielä jäi

 Kansallismuseo on ratsastajapatsaan ohella varmaankin Václavin aukion ikonisin maamerkki. Suosittelen tutustumista ihan pelkästään siksi, että itse rakennus on niin hieno.  Nykyään (vuodesta 2019 lähtien) vanhalta puolelta pääsee suoraan uudelle puolelle. Uuden puolen rakennus toimi alun perin pörssinä (rakennettu vuonna 1937), sittemmin siinä kokoontui kommunistisen Tšekkoslovakian parlamentin yleiskokous. Vuoteen 2009 rakennuksessa toimi Radio Free Europe. Uudella puolella on myös kiva bistro, jossa on miellyttävä poiketa. Olen siellä menneinä vuosina useat kahvittelut kahvitellut. Mutta tärkein asia, minkä tässä postauksessa haluaisin tuoda esille, on vanhan, alkuperäisen museorakennuksen kupoli. Sinne nimittäin pääsee nykyään, peruskorjauksen jälkeen. Museo on siis kokonaisuudessaan nyt viimeinkin auki, myös pysyvät näyttelyt.  Samassa remonttirytäkässä päättivät tosiaan avata kupolin yleisölle. Jostakin syystä tätä ei hirveästi mainosteta, vaikka kympin pääsymaksulla voisin kuvit

Toissayönä heräsin voimakkaaseen sadekuuroon ja pysyin sen jälkeen pitkään hereillä. Kuulin Břevnovin luostarin aamukellot, en ole ihan varma, mihin aikaan ne soivat, mutta veikkaan, että viiden maissa. Makasin peiton alla hiljaa ja mietin Pavelia , niitä lukemattomia keskusteluja, joita olen hänestä käynyt suuntaan ja toiseen kaikkina näinä vuosina. Se, miten hän tähän ihan majapaikkamme vieressä olevaan luostariin päätyi viimeisiksi luostarivuosikseen, on minulle arvoitus. Ehkäpä sattumalla on tässä osansa, kuten niin isossa osassa elämää. Vuoden 2011 kesällä juttelin erään antikvariaatinpitäjän kanssa kirjekokoelmasta, ja keskusteluun liittyi ystävällisesti nyt jo edesmennyt kirjailija Kai Linnilä . Hän sanoi, että jos hän saisi valita, hän kirjoittaisi Pavelista. Tietämättä mihin olin ryhtymässä päätin tietysti kirjoittaa koko aineistosta, mutta ehkä se oli kohdallani silti paras ratkaisu. Viimeksi keskustelin Pavelista Kaarlen yliopiston arkiston johtajan kanssa. Yliopistolle on e

 En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä, että olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuoden aikana. Toki tässä on ollut kaksi täysin hiljaista vuotta, mutta tauosta huolimatta vettä on virrannut Vltavassa paljon siitä lähtien, kun bloggausta aloittelin. Tietyt teemat toistuvat, ja yksi on käynnit korealaisella kampaajallani. Pitkäaikaiset lukijat ehkä ovat jo miettineet, mitä hänelle kuuluu. Nyt tiedämme, että hänelle kuuluu hyvää. Muutamia kuukausia oli pakko pitää liikettä kiinni, mutta siitäkin selvittiin. Hän oli käyttänyt tuon ajan ulkoiluun, pyöräilyyn ja mitään tekemättömyyteen. Ihan hyviä tapoja selviytyä sulkutilasta. Olin harmillisesti kymmenisen minuuttia myöhässä, koska ensin myöhästyin metrosta ja sen lisäksi eksyin uudenkaupungin ja vanhankaupungin välisillä mutkaisilla ja hämäävillä kaduilla. Pahoittelin tapahtunutta, mutta kampaaja oli vain hyvillään, hänen seuraava asiakkaansa olisi tulossa myöhässä. Lisäksi hän ei selvästikään halua, että kuulen hänen keskustelu

 Palataan vielä hetkeksi Vrchlabíin ja sen idylliseen mökkikylään vuorenrinteessä. Kyseessä on vähän samantapainen konsepti kuin suomalaisissa siirtolapuutarhoissa. Alue on vuokralla kaupungilta, mutta mökki on rakennettu itse. Yhdenmukaisuuden vaatimus ei vaikuttaisi olevan samaa luokkaa kuin niissä siirtolapuutarhoissa, joita itse olen nähnyt Suomessa. Moni kaupunkilainen ilmeisesti käy vain silloin tällöin rentoutumassa puutarhahommien parissa eikä edes yövy mökissään, mutta on myös sellaisia mökinomistajia, jotka tulevat viikonlopuksi nauttimaan kesästä ja talvella hiihtämään. Luntahan näille vuorille tuiskuttaa monina talvina ihan runsaasti. Ja onpa sellaisiakin mökkikylän sieluja, jotka mieluiten asuvat ihan omassa mökissä vaan, ja käyvät kaupungissa ainoastaan jos on ihan pakko. Mahdollisesti piipahteluluonteesta johtuen monikaan ei ole sillä lailla satsannut mökkiin, että esimerkiksi wc-ominaisuuksia olisi mietitty. Yllä olevan kuvan mökin entiset omistajat olivat kuulemma käyt