Ei piste vaan pilkku

 Tämänkertaiselle matkalle lähtiessäni mietin, tuleeko tästä eräänlainen jäähyväisreissu. Mietin, onko minulle Prahassa enää sillä lailla mitään, että aktiivisesti suunnittelisin paluuta. Toki täällä on paljon ystäviä yhä, vaikka moni on jo lähtenyt tähtien taakse.

Hieman myös mietitytti, että tuleeko tästä surullinen matka, koska niin moni on jo poistunut. Matkassa oli suruakin mukana, mutta kauniilla tavalla sekoitettuna iloon. Oli haikeaa miettiä jo edeltämenneitä ystäviä, niin moni paikka tutuilla reiteillä muistuttaa heistä. Toisaalta monet muistot olivat iloisia, jopa humoristisia.

En ehkä koskaan voi mennä Můstekin asemalle muistamatta, kun se oli remontissa, joten maan alla piti kävellä pahimmillaan melkein kilometri. Ja tuolloin 95-vuotias liikuntatieteilijäystäväni veti niitä käytäviä ja portaita yhä puolijuoksua. Enkä voi olla hymyilemättä tuolle muistolle.

Myös uusia ajatuksia ja ideoita syntyi tämän matkan aikana ja tapahtui tulevien kohtaamisten suunnittelua. Vielä jäi lista ihmisiä, joita haluan tulla tapaamaan, koska nyt en ehtinyt.

Mihin tämä kaikki johtaa? Mitä seuraavaksi tapahtuu tällä rintamalla? En tiedä. En todellakaan tiedä. Aika tulee neuvoineen.

Saapumiseni tähän kaupunkiin vuonna 2011 johti väitöskirjaan. Sille on nyt laitettu piste, lopullinen piste, sillä materiaalit ovat turvassa arkistossa ja julkaisu on lahjoitettu niille, jotka ovat minua auttaneet.

Mutta kuten professori Novotný on minulle sanonut monta kertaa: "Tarinan loppupiste ei ole oikeastaan piste, vaan se on aina pilkku."

Menkää Kansallismuseon kupoliin!

 Kansallismuseo on ratsastajapatsaan ohella varmaankin Václavin aukion ikonisin maamerkki. Suosittelen tutustumista ihan pelkästään siksi, että itse rakennus on niin hieno. 

Nykyään (vuodesta 2019 lähtien) vanhalta puolelta pääsee suoraan uudelle puolelle. Uuden puolen rakennus toimi alun perin pörssinä (rakennettu vuonna 1937), sittemmin siinä kokoontui kommunistisen Tšekkoslovakian parlamentin yleiskokous. Vuoteen 2009 rakennuksessa toimi Radio Free Europe.

Uudella puolella on myös kiva bistro, jossa on miellyttävä poiketa. Olen siellä menneinä vuosina useat kahvittelut kahvitellut.

Mutta tärkein asia, minkä tässä postauksessa haluaisin tuoda esille, on vanhan, alkuperäisen museorakennuksen kupoli. Sinne nimittäin pääsee nykyään, peruskorjauksen jälkeen. Museo on siis kokonaisuudessaan nyt viimeinkin auki, myös pysyvät näyttelyt. 

Samassa remonttirytäkässä päättivät tosiaan avata kupolin yleisölle. Jostakin syystä tätä ei hirveästi mainosteta, vaikka kympin pääsymaksulla voisin kuvitella monienkin olevan kiinnostunut näkemään, miltä Praha näyttää Válavin aukion yläpuolelta käsin.

Vai mitäpä mieltä ollaan? Ainakin minusta oli hauskaa katsella kaupunkia tästä näkökulmasta. Alla vielä kuva kupolin lasista, joka heijastuu sisäpuolelle, kun katsoo korkeuksiin.

Pavelin lähellä Břevnovissa

Toissayönä heräsin voimakkaaseen sadekuuroon ja pysyin sen jälkeen pitkään hereillä. Kuulin Břevnovin luostarin aamukellot, en ole ihan varma, mihin aikaan ne soivat, mutta veikkaan, että viiden maissa. Makasin peiton alla hiljaa ja mietin Pavelia, niitä lukemattomia keskusteluja, joita olen hänestä käynyt suuntaan ja toiseen kaikkina näinä vuosina. Se, miten hän tähän ihan majapaikkamme vieressä olevaan luostariin päätyi viimeisiksi luostarivuosikseen, on minulle arvoitus. Ehkäpä sattumalla on tässä osansa, kuten niin isossa osassa elämää.

Vuoden 2011 kesällä juttelin erään antikvariaatinpitäjän kanssa kirjekokoelmasta, ja keskusteluun liittyi ystävällisesti nyt jo edesmennyt kirjailija Kai Linnilä. Hän sanoi, että jos hän saisi valita, hän kirjoittaisi Pavelista. Tietämättä mihin olin ryhtymässä päätin tietysti kirjoittaa koko aineistosta, mutta ehkä se oli kohdallani silti paras ratkaisu.

Viimeksi keskustelin Pavelista Kaarlen yliopiston arkiston johtajan kanssa. Yliopistolle on erittäin merkittävää saada Pavelin kirjeet, sillä hänen vaikutuksensa yliopiston toimintaan on ollut huomittava. Vaikuttaa siltä, että kaikki tuntevat Pavelin. Myös arkiston johtajan edeltäjä oli hänet tuntenut, kuten myös Pavelin vaimon, Marien. 

Keskustelu siitä, kuka Pavel oli, jatkunee niin kauan kuin tässä maassa mitään kirjoitetaan. Luulen, että tämä keskustelu pirskahtelee myös minun suuntaani niin kauan kuin elän. Mutta se on hyvä niin. Jos lähtee jotakin aihetta tutkimaan ja siitä kirjoittamaan, sen kanssa on elettävä, tuli mitä tuli.

Kävimme eilen illalla syömässä Břevnovin luostarin ravintolassa. En tiedä, onko se varsinainen piilohelmi, koska tiedän monen suomalaisen Prahan-kävijän vierailleen siellä oluita maistelemassa. Voin kuitenkin paikkaa suositella, ruoka on hyvää ja tunnelma on mukava ja välitön. 

Ravintolasali on aika pieni, joten ihan aina sinne ei välttämättä mahdu ruokailemaan. Kannattaa kuitenkin piipahtaa, ratikka 22:lla pääsee lähes ovelle asti. Ja onhan luostarialue joka tapauksessa kaunis.

Syötyäni katselin ravintolasalin vanhaa tulisijaa ja sen ympärillä olevia esineitä. Mietin, tunsiko Pavel nämä esineet, ja jos, tunsiko hän ne omikseen. Pihassa ja portilla mietin, miten suuria nämä puut olivat, ja olivatko ne yleensäkään vielä olemassa Pavelin aikana. 

Niin kuluu aika.  Toisesta maailmansodasta on jo niin pitkä aika, että suuretkin puut saattavat olla jo sen jälkeiseltä ajalta. Arki ja arjen esineistö, puut ja rakennukset säilyvät aikansa. Ja muistot ihmisistä elävät niin kauan kuin heistä jotakin kirjoitetaan tai puhutaan.

Kampaajan kuulumiset ja pitkästä aikaa Prahan piilohelmi

 En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä, että olen kirjoittanut tätä blogia yli kymmenen vuoden aikana. Toki tässä on ollut kaksi täysin hiljaista vuotta, mutta tauosta huolimatta vettä on virrannut Vltavassa paljon siitä lähtien, kun bloggausta aloittelin.

Tietyt teemat toistuvat, ja yksi on käynnit korealaisella kampaajallani. Pitkäaikaiset lukijat ehkä ovat jo miettineet, mitä hänelle kuuluu. Nyt tiedämme, että hänelle kuuluu hyvää. Muutamia kuukausia oli pakko pitää liikettä kiinni, mutta siitäkin selvittiin. Hän oli käyttänyt tuon ajan ulkoiluun, pyöräilyyn ja mitään tekemättömyyteen. Ihan hyviä tapoja selviytyä sulkutilasta.

Olin harmillisesti kymmenisen minuuttia myöhässä, koska ensin myöhästyin metrosta ja sen lisäksi eksyin uudenkaupungin ja vanhankaupungin välisillä mutkaisilla ja hämäävillä kaduilla.

Pahoittelin tapahtunutta, mutta kampaaja oli vain hyvillään, hänen seuraava asiakkaansa olisi tulossa myöhässä. Lisäksi hän ei selvästikään halua, että kuulen hänen keskustelujaan muiden asiakkaiden kanssa. Tietty salamyhkäisyyden verho on ilmeisesti säilytettävä.

Kampaajaoli myös todella ilahtunut minut nähdessään, ei ollut uskonut enää tapaavansa minua, koska korona on vienyt niin monia Prahan-kävijöitä. Koetin saada hänet uskomaan, että kyllä ne muutkin vielä palaavat.

Taas kysyin vakiokysymykseni, että kauanko hän on asunut Prahassa. Ja hän muistaa edelleen vastata minulle, että kaksi vuotta. No, niinpä niin... minä aloitin tätä blogia vuonna 2011, ja kävin täsmälleen samassa liikkeessä täsmälleen samalla kampaajaherralla jo silloin. Näinä aikoina luo suurta lohtua se, että on asioita, jotka eivät muutu.

Esitelläänpä tänään taas pitkästä aikaa yksi Prahan piilohelmi. Se on Kotva-tavaratalon kattoterassi. Kotvahan on nykymaailman mittapuulla pieni ja melko vaatimaton tavaratalo, mutta kuitenkin erittäin sympaattinen. Jännä, miten liikkeet ovat muuttuneet yhä suuremmiksi, ei se niin pieneltä tuntunut elämäni ensimmäisellä Prahan-matkalla vuonna 2002. En silloin olisi ikinä uskonut, että elämänpolku kuljettaisi minua tähän kaupunkiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Mutta niin, vielä siitä piilohelmestä. Ruoka kyseisessä ravintolassa on ihan perushyvää, ei mitenkään yllätyksellistä, mutta kyllä siellä lounasta hyvällä mielellä syö.

Vaan ennen kaikkea, oi mitkä maisemat! Katsokaa vaikka tämän postauksen kuvia. Siinä jäävät ainakin Turun kattoterassit "piirun verran" hopeasijalle... (Vaikka mukavia nekin tietysti ovat!)

Vrchlabín mökkikylässä

 Palataan vielä hetkeksi Vrchlabíin ja sen idylliseen mökkikylään vuorenrinteessä. Kyseessä on vähän samantapainen konsepti kuin suomalaisissa siirtolapuutarhoissa. Alue on vuokralla kaupungilta, mutta mökki on rakennettu itse. Yhdenmukaisuuden vaatimus ei vaikuttaisi olevan samaa luokkaa kuin niissä siirtolapuutarhoissa, joita itse olen nähnyt Suomessa.

Moni kaupunkilainen ilmeisesti käy vain silloin tällöin rentoutumassa puutarhahommien parissa eikä edes yövy mökissään, mutta on myös sellaisia mökinomistajia, jotka tulevat viikonlopuksi nauttimaan kesästä ja talvella hiihtämään. Luntahan näille vuorille tuiskuttaa monina talvina ihan runsaasti. Ja onpa sellaisiakin mökkikylän sieluja, jotka mieluiten asuvat ihan omassa mökissä vaan, ja käyvät kaupungissa ainoastaan jos on ihan pakko.

Mahdollisesti piipahteluluonteesta johtuen monikaan ei ole sillä lailla satsannut mökkiin, että esimerkiksi wc-ominaisuuksia olisi mietitty. Yllä olevan kuvan mökin entiset omistajat olivat kuulemma käyttäneet kemiallista wc:tä ja tuikanneet sisällöt aina "jollekin pellolle". 

Ilokseni olen huomannut, että tämän tyyppinen toiminta ei ole Tšekissä enää ihan niin hyväksyttyä kuin mitä se oli blogini alkuhämärissä. Sivumennen sanoen kehitys kierrätyksen saralla on ollut huikeaa. Onneksi niin, ja ovathan tämän tyyppiset maisemat pelkästään (muista luontoarvoista puhumattakaan) suojelun ja varjelun arvoiset. Ja pakko hehkuttaa, että sain kuulla kehuja suomalaisista kompostoivista wc:istä, ovat ilmeisesti alansa eliittiä. Hyvä Suomi!

Mökki, jossa vierailimme, oli aivan ylhäällä rinteessä. Sieltä näkymät ovat parhaat. Tässä kuvassa näkyy myynnissä oleva tontti. Varsinainen "asumisosuus" on tuon rinteen alla. Siinä on jollekulle vähän projektia rakentaa ensin se mökki ja sitten alkaa miettiä, mitä kaikkea tähän haluaisi. Iso ja jyrkkä rinne antaa paljon mahdollisuuksia rinnepuutarhan perustamiseen, ken sellaista vain mielii. 

Useissa mökeissä oli käytetty tonttitila tarkkaan. Perunamaa saattoi olla luotu ihan penkereen reunaan kiinni siten, että viimeisen perunanvarren ja tyhjyyden välillä oli ehkä viitisentoista senttiä väliä. Ja aitoja ei vuoriston väki katso tällaisissakaan tilanteissa tarvitsevansa. Tuon nähtyäni totesin, että oma perunamaa Vakka-Suomessa on syntynyt itse asiassa melko helposti.

Pakko silti suomalaisena sanoa, että kelpaisi sitä täällä Sudeeteillakin mökkeillä!