Professori Šabršulan hautajaiset


Tälläkin blogilla on säännöllisiä lukijoita, tiedän sen. Heistä useimmat varmasti muistavat romaanisen filologian professorin Jan Šabršulan, jota kävin tapaamassa viime vuonna kahdesti, huhti- ja kesäkuussa. Joku ehkä muistaa hänen antamansa ruusut, punaisen ja keltaisen, jotka kehystin ja jotka ovat muistona seinälläni.

Tänään, tai oikeastaan eilen, koska nyt on jo yö, vein ruusut hänen hautajaisiinsa, samanväriset. Professori Šabršulan lähdön aika tuli viime lauantaina, 14.2. Oli suuri kunnia olla kunnioittamassa hänen muistoaan.

En ollut koskaan aikaisemmin ollut tšekkiläisissä hautajaisissa. Paikka oli kaupungin krematorio. Kun ovet avattiin, musiikki soi ja ihmiset veivät kukkansa edessä olevalle lavalle. Sitten istuttiin hetken aikaa, tai minä seisoin takarivissä muiden vähemmän keskeisten henkilöiden kanssa. Lavaa peittävät mustat verhot liehuivat ilmavirran mukana, kun ovi avautui ja sulkeutui, mattimyöhäsiä tuli vielä kukkineen. Aurinko paistoi sisälle ja loi vaaleita läiskiä mustiin verhoihin. Oli kaunis kevättalven päivä.

Kun musiikki lakkasi, verhot avattiin. Arkku tuli näkösälle ja sen ympärille asetellut seppeleet. Oli seppele myös Tšekin parlamentilta, sillä Šabršula oli saanut kansallisen merkkihenkilön arvon ja vapauden puolesta taistelijan arvon. Joku nousi puhumaan vainajan elämästä ja saavutuksista. Puhe oli mielestäni onnistunut ja kaunis.

Puheen loputtua alkoi taas musiikki soida, ja arkku liukui pois näkyviltä. Joku krematorion työntekijä tuli saliin katsomaan, että arkku siirtyy asianmukaisesti. Verhot vedettiin eteen. Toimitus oli ohi.


Ratikkapysäkiltä näin krematorion piipun tuottavan savua. Katselin sitä hetken vielä ratikan ikkunasta. Sitten lähdettiin liikkeelle; ratikka kilisti kelloa ja tiesin jättäneeni jäähyväiset. Oli aika jatkaa matkaa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Kuva
Arvostan vanhoja perinteitä, minusta on hienoa, että niistä pidetään kiinni. Kuitenkin on joitakin sellaisia tapoja, joista aika on mennyt ohi ja jotka kannattaisi vain katkaista. Täällä Tsekinmaalla on sellainen perinne, että pääsiäismaanantaina miehet piiskaavat  naisia. Ei tietenkään satuttaen, mutta huitovat kuitenkin oksilla ja risuilla, niitä jopa myydään pääsiäistä edeltävällä viikolla. Moni ostaa niitä ihan vain koristeeksi ja minäkin sitten hankin yhden ihan kuriositeettina ja siksi, että voin tänne blogiin laittaa havainnollisen kuvan. Kas tässä. Eilen illalla näin tosiaan nuoria miehiä metrossa näiden piiskojen kanssa, samoin tänä aamuna. Joukossa oli myös keski-ikäistyviä miehiä ja pikkupoikia. Olen aika sanaton. Niin ovat muuten myös prahalaiset, jos heiltä tästä perinteestä jotakin tiedustelee. Täällä nimittäin kyseinen perinne on vähemmän suosittu, vaikkakin minua varoiteltiin, että humalaiset miesryhmät saattavat yrittää piiskata ihan tuntemattomiakin naisia. Kaikk
Lue lisää

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Kuva
 Joskus elämä muistuttaa siitä, että kannattaa miettiä seuraavat askeleensa. Tai anakin huomata edessä oleva porrasaskelma. Muuten käy nimittäin näin. Mutta älkää säikähtäkö, nilkka on vain nyrjähtänyt, ei murtunut. Kaikki tämä tapahtui hotellin aamiaisravintolassa kiireisimpään aamiaisaikaan. Mikähän se siinäkin on, että kaatuessaan haluaa aina nousta mahdollisimman nopeasti ylös eikä ainakaan ottaa apua vastaan? Vaikka vahinko on jo tapahtunut ja kaikki sen näkivät. Eipä sitten muuta kuin Faustin taloon, elikä yliopistolliseen sairaalaan. Tämähän on minulle tuttu paikka, olen Pavelin partiolaista Jan Pfeifferia täällä jututtanut ja on hän minulle järjestänyt kertaalleen tänne fysioterapiajakson, kun kädestä meni tunto kokonaan. Mutta se on menneisyyttä, se. Myös professori Pfeiffer on jo tuonilmaisissa, mutta sairaala elää elämäänsä. Tarina kertoo, että Faust myi sielunsa, mutta minun ei tarvinnut tyhjentää edes pankkitiliäni. Eurooppalainen sairausvakuutus korvasi lääkärikäynnin j
Lue lisää

Novellini

Kirjoituskilpailuuni lähettämääni novellia on toivottu luettavaksi, joten tässä se tulee. Tehtävänanto oli, että tekstin pitää alkaa tuolla lauseella, joka on Elizabeth Bishopin runosta One Art . Muuten käsittelytapaa ei ollut rajattu. A Present to Field Marshal Mannerheim “The art of losing isn’t hard to master,” I thought when my mother gave me a brown package which I was supposed to take to Field Marshal Mannerheim.  Mannerheim is her great hero and she wanted to give him a present but she refused to take it to his palace herself because she was convinced Mannerheim would only speak Swedish. I did my best to make her believe that Mannerheim masters other languages as well, but it was all in vain. So off I went, not fully understanding why I had to do this. Why didn’t I, for once, say no.  It would only do good to my mother to practice her Swedish, should Mannerheim speak it. The night was darkening and I walked on an empty street carrying the brown package.  Mannerheim’s castle
Lue lisää