Minä olin X
Tapasin tänään lyhyesti vuonna 1919 syntynyttä ystävääni. Minun oli tarkoitus tavata vain hänen ystävänsä, mutta hän pyysi minua tulemaan tapaamaan tätä liki 100-vuotiasta Sachsenhausenista selviytynyttä tämän kotiin. Se merkitsisi kuulemma todella paljon.
Ja niin menin. Hän edelleen muistaa minut nimeltä ja haluaa puhua tutkimuksestani. Hän haluaa kertoa minulle joka kerta tarinansa Sachsenhausenista, viimeisen parin vuoden aikana tarina on kerta kerralta lyhentynyt.
Tänään se kuului enää näin: "Minä olin Sachsenhausenissa, mutta selviydyin." Vielä jouluna ystäväni oli soittanut pianoa yleisölle. Niin kauan kuin hän vain pystyy, hän soittaa kappaletta "Elämä on vain sattumaa".
Reilun tunnin istuttuani ja juteltuani lähdin. Väistelin metrolle päin perjantai-illan ryysyssä kävellessäni Karlínin hipstereitä. Tajusin, että ystäväni on muuttanut Karlíniin samoihin aikoihin, kun nuoret ja trendikkäät alkoivat löytää tähän pikkuisen keskustan laitamailla lymyilevään asuinalueeseen.
Kävellessäni mietin, miksi en ole aikaisemmin enempää kolunnut näitä katuja, vaikka olen kulkenut täällä jo vuosia näissä tapaamisissa. Sitten ymmärsin. Tähän asti on ystäväni aina lähtenyt saattamaan minua metrolle, sen laiturille asti. Hän on aina odottanut, että juna tulee ja vilkuttanut minulle niin kauan kuin olen hänet laiturilla nähnyt.
Menen metron lähellä olevaan hipsterikuppilaan iltapalalle. Otan alkukeitonkin, ihan vain siksi, että ystäväni vaatisi minun niin tekevän.
Syötyäni lähden kohti kotia ja ymmärrän, että tällä metroasemalla ei enää kukaan vilkuta minulle, ehkä koskaan.
Kun tulen omalle asemalleni, aurinko laskee. Katua talsiessani mietin, miten monta oman elämäni tarinaa tiivistyy lauseeseen "minä olin x, mutta selvisin". Ymmärrän, että enempää ei tarvita, siinä on jo kaikki.
Ja niin menin. Hän edelleen muistaa minut nimeltä ja haluaa puhua tutkimuksestani. Hän haluaa kertoa minulle joka kerta tarinansa Sachsenhausenista, viimeisen parin vuoden aikana tarina on kerta kerralta lyhentynyt.
Tänään se kuului enää näin: "Minä olin Sachsenhausenissa, mutta selviydyin." Vielä jouluna ystäväni oli soittanut pianoa yleisölle. Niin kauan kuin hän vain pystyy, hän soittaa kappaletta "Elämä on vain sattumaa".
Reilun tunnin istuttuani ja juteltuani lähdin. Väistelin metrolle päin perjantai-illan ryysyssä kävellessäni Karlínin hipstereitä. Tajusin, että ystäväni on muuttanut Karlíniin samoihin aikoihin, kun nuoret ja trendikkäät alkoivat löytää tähän pikkuisen keskustan laitamailla lymyilevään asuinalueeseen.
Kävellessäni mietin, miksi en ole aikaisemmin enempää kolunnut näitä katuja, vaikka olen kulkenut täällä jo vuosia näissä tapaamisissa. Sitten ymmärsin. Tähän asti on ystäväni aina lähtenyt saattamaan minua metrolle, sen laiturille asti. Hän on aina odottanut, että juna tulee ja vilkuttanut minulle niin kauan kuin olen hänet laiturilla nähnyt.
Menen metron lähellä olevaan hipsterikuppilaan iltapalalle. Otan alkukeitonkin, ihan vain siksi, että ystäväni vaatisi minun niin tekevän.
Syötyäni lähden kohti kotia ja ymmärrän, että tällä metroasemalla ei enää kukaan vilkuta minulle, ehkä koskaan.
Kun tulen omalle asemalleni, aurinko laskee. Katua talsiessani mietin, miten monta oman elämäni tarinaa tiivistyy lauseeseen "minä olin x, mutta selvisin". Ymmärrän, että enempää ei tarvita, siinä on jo kaikki.
Kommentit
Lähetä kommentti