keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kirjoita ja pelasta maailma - eli käyntini kampaajalla

Olen ennenkin kirjoittanut korealaisesta kampaajastani täällä Prahassa. Ja täällä minä istun, sängyssäni pikkutunneilla, valmiina nukkumaan, mutta uni ei tule, koska kampaajakäynti pakottaa kirjoittamaan.

Kampaajalla ja minulla on oma, ainutlaatuinen vitsailukulttuuri. En ole aivan varma, miten se alkoi ja mistä, tai suoraan sanottuna en tiedä tai muista. Mutta sellainen meidän välillämme on, sen kanssa eletään. Siitäkään en ole ihan varma, onko kyseinen setä täysin selvillä, miten tämä vitsailurituaali etenee, omasta puolestani voin sanoa, että näen siinä selviä rituaalin piirteitä, mutta en saa itse rituaalista kiinni.

Kaiken kukkuraksi kampaaja leikkaa yleensä hiukseni aivan eri tavalla mitä pyydän, useimmiten suuttuu ehdotuksistani ja aivan kaikesta muutenkin, mutta lopputulos on kuitenkin poikkeuksetta erittäin hyvä. Tässä siis syy, miksi antaudun aina tämän oudon kokemuksen vietäväksi.

Tällä kertaa tulen etuajassa paikalle. Kampaaja kehottaa minua käymään sohvalle istumaan. Istun alas, kääriydyn saman tien päällystakkiini, sillä vanhan kaupunkitalon pohjakerrokseen tehty kampaamohuone hohkaa talven kylmää sekä bisneksen luonteen mukaan kosteutta.

Edellinen asiakas on tšekkiläinen mies. Havaitsen, että kampaajani osaakin tšekin kieltä melko hyvin. Teeskentelen lukevani miesten muotilehteä (naisten muotilehtiä ei ole tarjolla), mutta todellisuudessa kuuntelen keskustelua ja arvioin herran kielitaitoa. Mietin mielessäni, että mikään tässä kampaajassa ei kyllä enää pääse yllättämään. Kuinka väärässä olisinkaan.

Pian koittaa oma vuoroni. Kampaaja vaatii saada asetella vaatteeni naulakkoon ihan omalla tavallaan. Minun tapani laittaa takki hengariin ja huivi takin sisään ei kelpaa. Ne täytyy asetella aivan toisella, esteettisesti oikealla tavalla.

Tällä kertaa hän on tyytyväinen hiuksiini. Hän suhtautuu suopeasti haluuni säilyttää hiuksissa mittaa ja on samaa mieltä, että kuivat ja ohuet latvat karsitaan pois. Hän jopa kysyy, minkä verran kokonaismitasta otetaan. Sitten leikataan mittamerkit ja juostaan kohti pesupaikkaa. Työtä tehdessään tuolla miehellä on aina kova kiire.

Pesun jälkeen kampaaja on keksinyt syyn, miksi hiukseni ovat nyt niin hyvässä kunnossa. Tietenkin siksi, että olen viimeinkin alkanut uskoa hänen neuvojaan, miten hiuksia kuuluu hoitaa. En yhtään muista, mitä hän olisi ohjeistanut, ja onko mitään, mutta myöntelen. Hän varoittelee minua palaamasta entiseen tapaan, mikä johtaa vääjäämättä siihen, että menetän hiukset kokonaan. Lupaan, ettei entiseen ole enää paluuta.

Kysäisen häneltä, kuinka kauan hän onkaan jo asunut Prahassa. Hän vastaa, että kaksi vuotta. Sanon, että hän on menettänyt kyllä nyt muistinsa, koska minäkin olen käynyt hänellä jo viisi vuotta. Hän väittää kiivaasti minun muistavan väärin. Tai sitten olen käynyt toisella kampaajalla ja sekoitan eri henkilöt. Luovun siis ajatuksesta, että kysyisin, missä ja miten hän on kieltä oppinut, saati miksi hän salaa taitonsa minulta. Yhtäkkiä muistan, että vuonna 2011 hän sanoi myös asuneensa Prahassa kaksi vuotta. Silloin uskoin.

En osaa päättää, leikataanko otsatukka suoraksi vai rikotuksi. Kampaaja tuhahtaa, että hän tekee sitten oman päänsä mukaan. Sanon, että niinhän hän aina tekee, mutta tämän hän kiistää jyrkästi. Ainahan hän kysyy, mutta minä en vain vaivaudu vastaamaan. Tämä sama vika on kuulemma kaikissa asiakkaissa, ja hän on pakotettu vain leikkaamaan oman mielensä mukaan. Myönnän, että kohtalo on kauhea.

Rituaaliin kuuluu myös osuus, jossa kampaaja päivittelee tutkimusaiheeni synkkyyttä ja hän kehottaa minua vaihtamaan aihetta johonkin iloisempaan. Odotan tätä kohtaa, koska minulla olisi ollut taas hyviä pointteja kerrottavana, miksi tätä vähän synkempääkin tutkimusta täytyy tehdä.  Odotan ja odotan, mutta päivittelyä ei tule, tulee vain hetken hiljaisuus.

Sitten kampaaja sanoo: "Tiedät varmaan, että Korea oli Japanin siirtomaa."
"Joo..."
"Tiedät varmaan, että Japani otti korealaisia tyttöjä sota-aikana ja vei prostituutioon."
"Ahaa, joo, en muista ihan tätä tapausta kuulleeni, mutta sodassahan niin tapahtuu. Ikävä juttu, tosi ikävä."
"Eikä Japani myönnä sitä. Väittää vaan, että tytöt meni vapaaehtoisesti, rahan takia."
"Niin..."
"Asiasta ei ikinä puhuttu, nyt on jo melkein myöhäistä puhua. Muutama näistä naisista on kyllä vielä elossa."
"Se on se häpeä, mikä tuohon liittyy. Siksi melkein kaikki vaikenee."
"Kyllähän meidän kulttuurissa on se häpeä, olet oikeassa. Mutta me ainakin yritetään puhua siitä nyt. Me ainakin yritetään."

Mietin, mitä ihmettä tähän nyt sanon. Tulee hetkeksi hiljaista.  Sakset käyvät koko ajan, kampaaja pyyhkii välillä nopeasti silmiään. Lopulta sanon, että myös Euroopassa samaa asiaa on hävetty. Kerron nuoresta brittinaisesta, joka haluaisi tutkia keskitysleirien bordelleja, mutta aihe vain pakenee häneltä. Kukaan ei suostu puhumaan asiasta. Korealainen herra tuntuu ymmärtävän tarkoitukseni ymmärtää häntä. Olen helpottunut.

Hän jatkaa: "Nyt Japani maksaa elossaoleville naisille isoja summia, mutta vaatii heitä olemaan hiljaa. Se ei ole oikein."
"Ei missään tapauksessa ole oikein. Ei kenenkään sananvapautta voi ostaa pois rahalla."
"Juuri niin, juuri niin."

Taas mietin, miten jatkaa aiheesta, mutta kampaaja jatkaakin itse.
"Näitkö sen kuvan, missä Samsung pelasti Pariisin terrori-iskun uhrin?"
"En muista."
"Sillä miehellä oli Samsungin puhelin rintataskussa, se esti luodin etenemisen sydämeen. Kyllä Samsung on hyvä puhelin, eikös niin?"
En rohkenisi olla toista mieltä.

Sisään astuu jo seuraava asiakas, aasialaistaustainen nainen. Kampaaja muuttuu asialliseksi, hiljaiseksi ja arvokkaaksi. Paitsi sen verran hän vähän räväyttää, että kysyy, haluanko sotketun kampauksen. Sanon haluavani, ja hän muistuttaa, että tekisi sellaisen minulle joka tapauksessa, halusin tai en. Kun kampaus on valmis ja vahalla viimeistelty, hän toteaa, että olen aivan sen näköinen kuin olisin ollut kissatappelussa, mutta sehän sopii tyyliin.

Kun hiukseni ovat viimeistellyt ja kuivat, kampaaja auttaa takin ylleni ja ojentaa muut tavarani. Maksettuani hyvästelen ja lupaan palata pian takaisin. Hän muistuttaa minua siitä, että voin tulla vain häntä  moikkaamaan, vaikken tulisi leikkauttamaan hiuksia.

Lähtiessäni kampaaja vielä tarttuu käsivarteeni ja sanoo: "Mutta sinä, kirjoita näistä aiheista ja pelasta maailma." Lupaan tehdä näin ja lähden kävelemään kohti Vanhankaupunginaukiota hyytävässä räntäsateessa.

Hän säät ja ilmat säätää - joskus niin hyiseksi, että Vanhankaupunginaukiokin on ihanan tyhjä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti