keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Dokumentit piilossa ullakolla?

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin.


Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan.

Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi.


Pitää vähän pohtia, mikä on seuraava askel näiden kätkettyjen dokumenttien löytämiseksi. Tällä reissulla asia ei kuitenkaan ratkea, se on selvä. Nyt näkemäni materiaali herätti myös kiinnostavia pohdintoja, aivan sivupoluilta. Miksi esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheen tienoilla koulussa opettaneen henkilön tietoja oli vedetty mustalla musteella yli?


Jos oikein olisin ponnistellut, olisin ehkä saanut tekstin luettua valoa vasten peilikuvana, mutta en halunnut tuhlata tihrustamiseen aikaa, kun ei henkilö liity tutkimuskohteeseeni millään tavalla.

Iltapäivällä löysimme todellisen Itä-Böömin helmen. Se on kuulkaa Chrudim! Paikka, jossa ei ole mitään huippunähtävyyksiä, joten siellä ei myöskään pyöri hirveitä turistilaumoja.Mutta onpa komeat kaupunginmuurit ja ainakin yksi oikomistunneli muurista läpi.


Ihan kehnojalkaisille en Chrudimia suosittele, koska muurien sisäpuoliseen kaupunkiin on käytännössä pakko kiivetä portaita. Mutta itse voisin vaikka viihtyä tässä kaupungissa. Kaikki on selvästi äskettäin kunnostettu, löytyy hyviä kahviloita, kiinnostavia pikkuliikkeitä ja komeita näköaloja.


Yhdessä kahvilassa bongasin tällaisen kaksikielisen kyltin menneiltä ajoilta. Näitä näkee toisinaan, mutta silti verraten vähän. Goottilainen kirjaisin on muuten kautta linjan käytössä kaikissa saksalaisissa teksteissä ennen toista maailmansotaa. Jopa Kutná Horan lukion vuosikirjan saksan oppiaineen osuus oli painettu goottilaisella kirjaisimella.


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kutná Horan arkistossa


Olinpa tänään sitten Kutná Horan aluearkistossa haeskelemassa  lisää tietoa Františekin koulutuksesta. Joskus tuntuu, että minun on pakko kulkea kaikki sivupolut ja kiertotiet. Arkistonhoitaja nimittäin sanoi, että hän oli niin kiinnostunut siitä, mitä teen, että oli yrittänyt tutkia dokumentteja puolestani etukäteen, ja oli löytänyt Františekin vain yhdestä lukion vuosikirjasta hänen nimensä. Kukaan ei arkistossa tajua, miten hän yhtäkkiä ilmaantuu kolmannelle luokalle.

Alan käydä aineistoa läpi ja totean täsmälleen saman asian kuin arkistonhoitaja. Selailen seuraavaksi tilaamiani opettajienkokousten pöytäkirjoja, ja yhdessä niistä on alleviivattu yksi kohta ja piirretty huutomerkki viereen. Siinä lukee, että kokouksessa on keskusteltu oppilaista, jotka ovat hakeneet kaupunkikoulusta lukioon. (Kaupunkikoulu oli aikanaan jonkinlainen nelivuotinen kansakoulun jatkokoulu.) Aikani pöytäkirjoja selailtuani löydän päätöksen, jossa mm. František on päätetty ottaa kouluun.

Pyydän saada nähdä kaupunkikoulujen todistukset. Kyseisiä kouluja oli Kutná Horassa kaksi kappaletta, toisen paperit ovat kadonneet, toisesta en löydä hakemaani. Myös lukion todistuskopiot ovat kadonneet, niissähän olisi saattanut olla dokumentoituna, mistä František tuli lukioon. Saapa nähdä, katkeavatko jäljet tähän. Jos niin käy, voin lohduttautua sillä, että aika pitkälle olen selvittelyissäni jo päässyt.


Arkistonhoitaja totesi, että tilaamiani aineistoja ei ole juuri kukaan koskaan käyttänyt. Tämä on aika yllättävää, koska sukututkijatkin hyötyisivät tosi paljon koulujen kirjaamista tiedoista. On aika outoa kyllä käsitellä kansioita, joita ei selvästikään ole arkistoinnin jälkeen sen koommin avattu.


Arkistoinhoitajan oma erityisintressi on keskiaika. Hän on parhaillaan suunnittelemassa esitelmää Jan Hussista, jonka polttamisesta tulee tänä vuonna 600 vuotta. Hänen mielestään holokaust on masentava aihe, mutta toisaalta Kutná Horan luukirkko on aivan mahtava paikka. Makunsa meillä jokaisella...

No, kävinhän minä sitten siellä luukirkossa. Kokemus oli yhtä aikaa outo ja lattea. Erityisesti ihmettelin ihmisiä, jotka ottivat itsestään ja toinen toisistaan valtavasti kuvia. Hämmentävää oli myös nähdä Schwarzenbergin suvun vaakuna, joka on tehty kokonaan luista. Jos sattuisin olemaan aatelinen, en haluaisi, että suvustani olisi tällaisia symboleita olemassa vuonna 2015.


Plzeň - vuoden 2015 kulttuuripääkaupunki

Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa.

Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa.

Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla.

Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt!

Aivan ehdoton suosikkini oli valokuvanäyttely, johon oli pyydetty kuvia kaupunkilaisten yksityisalbumeista vuosikymmenten varrelta. Tavallisten ihmisten ottamissa kuvissa on aina jotakin erityisen aitoa ja viehättävää.

Pariskuntien välinen oluenjuontikisa

Sittemmin purettu kulttuuritalo


Olut, viini, naiset... Mikähän on maailmassa muuttunut?